Lue keskustelun säännöt.
Te, joiden mielestä pitää aina seurata sydäntään ja erota siitä syystä:
18.09.2012 |
Täällä esim. joissain ketjuissa kannustetaan ihmisiä eroamaan jos liitto on ns. arkipäiväistynyt, rakkaus on muuttunut enemmän ystävyydeksi ja intohimo palaa säästöliekillä. Puolisolla on ärsyttäviä tapoja ja sen naama ei miellytä. Eronpuolustajat sanovat, että pitää erota eikä tyytyä puolinaiseen.
No, entä sitten kun on erottu. Uusi mies löytynyt. Ja aikansa kuluttua alkaa uuden kanssa sama arkipäivä ja ärsytys. Erotaanko taas? Ja etsitään uusi parempi prinssi, jonka kanssa kuvio toistuu. Kuinka monta kertaa kannattaa seurata sydäntään? Ja miten voivat lapset kuviossa, jossa isäpuolia lappaa ovesta sisään ja takaovesta ulos?
Mutku mä haluun!! Mun sydän sanoo!!
Kommentit (138)
osassa maailmaa sana "rakkausavioliitto" on ihan outo. Avioliitto on etukäteen suunniteltu kahden suvun liitto, jossa puolisot eivät välttämättä tapaa kuin pari kertaa ennen naimisiinmenoa. Päätavoitteena on sukujen yhdistyminen, elämän ja suvun jatkuminen, toimeentulo, tasapaino. Tutustuminen alkaa vasta liiton solmimisen jälkeen. Kunnioitus, rakkaus, läheisyys tulee vasta ajan mukana - jos tulee. Aika usein kuitenkin tulee, koska tutkimusten mukaan näissä traditionaalisissa sopimusliitoissa puolisot ovat tyytyväisempiä ja onnellisempia kuin näissä länsimaisissa "rakkausliitoissa", joissa keskitytään siihen, miltä aikuisista milloinkin tuntuu ja mitä kukin itse kokee.
Olisi täälläkin suotavampaa keskittyä siihen, miten perheenä kokonaisuutena menee ja miten voisin auttaa puolisoa voimaan paremmin, jolloin se huolenpito ja läheisyys kiertyy takaisin itseenkin kasvattaen samalla sekä perheen että omaa hyvinvointia.
Minäminä-kulttuuri ja eroottisen rakkauden korostaminen vie liitot karille, kun rakkauden muut tärkeät osa-alueet eli caritas (rakastava, epäitsekäs huolenpito) ja agape (jumalallinen rakkaus vrt. rakkaus on pitkämielinen, ei kadehdi, ei muistele kärsimäänsä pahaa jne.) jäävät aivan liian vähäiseen osaan. Eli avioliitoissa voitaisiin paremmin, kun niitä ei alunperinkään solmita eroottisen halun pohjalta ja kun niitä ylläpidetään kaikilla rakkauden osa-alueilla, keskittyen enemmän puolison ja perheen hyvinvointiin kuin siihen, miltä musta koko ajan tuntuu ja tuntuuko nyt riittävästi miltään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni erojen lisääntyminen ei todellakaan johdu siitä että nykyliitoissa olisi enemmän ongelmia kuin entisaikaan, vaan ihan vain juuri siitä, että nykyään sana "uhrautuminen" on pahinta mitä voi olla. Jos jää hetkeksikään liittoon, joka ei sillä hetkellä tyydytä, "uhrautuu" lasten takia ja sehän ei siis ole hyvä juttu ollenkaan, sanovat nykyviisaat. Ihmisille on syötetty jo kauan totuutena kliseitä tyyliin "lapsille on parasta kun isä ja äiti ovat onnellisia, lapsi huomaa jos vanhemmat elävät onnettomassa liitossa"... Tottahan se on, että jatkuvaa väkivaltaa, solvaamista tai pettämistä ei pidä sietää, mutta kun tuo "onnellisuus" tarkoittaa monelle juuri sitä rakkauden ensihuumaa. Ja sehän katoaa joka suhteesta ennen pitkää. Myyttiä tukevat elokuvat, uusperheitään lehdissä hehkuttavat julkkikset jne. Ydinperhe nyt vain ei enää ole muodissa! Lähtökohtana on nykyään uusperhe, olen sen itse kokenut moneen kertaan kun miehellä ja minulla on lapset iältään 16, 14, 8 ja 1, niin aina ihmetellään että ovatko kaikki tosiaan saman miehen kanssa. Oikeasti. Väitän, että pieniä lapsia ei paskaakaan kiinnosta onko iskällä ja äiskällä aina kivaa keskenään ja onko seksielämä vilkasta. Lapsi on onnellisin kun OMAT biologiset vanhemmat ovat yhdessä. Nykyään liittojen eteen ei viitsitä tehdä yhtään mitään. Eroista 90% on turhia, näin väittäisin.
JATKUVAA väkivaltaa, pettämistä jne ei pidä sietää? Mutta epäsäännöllisyys on ihan ok? Että jos mies vaan silloin tällöin pettää ja vain kerran vuodessa vetää turpaan, se on ihan ok? Sen takia EI_KANNATA_EROTA koska uhrautuminen on ihan ok`.
Samoin mielestäni aikuisen kuuluu kestää sitä, jos toinen sanoo rumasti. Monet naiset ei käsitä tätä ja etsii sitä prinssi uljasta. Mun mies on pettänyt, ja ollut ilkeä muttta lasten takia jaksan. MNiin myötä kuin vastamäessäkin!
haukkuu vaikka vitun paskaksi läskiksi?? Tai huorittelee ja haukkuu idiootiksi.
Mulle EI kukaan isottele päin naamaa, ei mies eikä lapset. Enkä itse voisi kuvitellakaan onnellisessa parisuhtessa tuollaista kielenkäyttöä.
En näe mitään syytä miksi ilkeyttä pitäisi sietää?? Mutta se on sun oma elämäs minkä hukkaat... älä sitten itke jonain päivänä kun elämä valuu hukkaan paskan miehen kanssa....
jessus teitä naisia.... varmaan menisi hakkaaminenkn samalla "jaksamisella" läpi tällä
JOS et ole valmis kantamaan vastuutasi, älä hanki lapsia! Kautta historian on äidit uhrautuneet lasten vuoksi. Mun kaverin mies petti, ja kaveri jätti tämän HYVÄN ISÄN. Nyt kaikki tukee kaveriani ja puhuvat miehestä perheen hajoittajan, mutta kaverihan sen perheen hajoitti, ei se mies.
Te, jotka haikailette vanhojen hyvien aikojen perään kun ei erottu vaan sitkeästi jatkettiin yhdessä, että silloin perheen hyvinvointi tarkoitti sitä, että äiti uhrautui kaikkien edestä. Mies kyllä sai jahdata unelmiaan ja ambitioitaan, harrastaa avioliiton ulkopuolisia suhteita ja ehkä käydä vaikka bordellissakin välillä.
Totta kai avioliitot ja suhteet ovat nyt hatarammassa tilassa, kun niiden pitää kestää kahden aikuisen tavoitteet, unelmat ja toiveet. Jos näiden yhteen sovittaminen on täysin mahdotonta, niin miksei ero ole silloin se järkevin tie sen sijaan että perheessä on ehkä kaksi toisilleen katkeraa vanhempaa.
Se, että joku ehkä on täysin vastuuton vanhempi, on ihan toinen kysymys kuin se, että miksi erotaan "liian helposti".
Te, jotka haikailette vanhojen hyvien aikojen perään kun ei erottu vaan sitkeästi jatkettiin yhdessä, että silloin perheen hyvinvointi tarkoitti sitä, että äiti uhrautui kaikkien edestä. Mies kyllä sai jahdata unelmiaan ja ambitioitaan, harrastaa avioliiton ulkopuolisia suhteita ja ehkä käydä vaikka bordellissakin välillä.
Totta kai avioliitot ja suhteet ovat nyt hatarammassa tilassa, kun niiden pitää kestää kahden aikuisen tavoitteet, unelmat ja toiveet. Jos näiden yhteen sovittaminen on täysin mahdotonta, niin miksei ero ole silloin se järkevin tie sen sijaan että perheessä on ehkä kaksi toisilleen katkeraa vanhempaa.
Se, että joku ehkä on täysin vastuuton vanhempi, on ihan toinen kysymys kuin se, että miksi erotaan "liian helposti".
Ennen vanhaan avioliittojen "menestyminen" merkitsi sitä, että nainen muuttui naisesta kodinhoitajaksi ja äidiksi. Nykynaisella on _onneksi_ vapaus elää yksinkin, ilman hakkaavaa tai pettävää (tai muuten vain huonoa) kumppania. En ymmärrä tätä ihmejuttua, että aina naisia syyllistetään perheen hajottamisesta. Mikä on miehen, ja isän, vastuu?
Lapset 7,8 ja 2. Pelottaa ihan kamalasti että erotaanko me, niinkuin "kaikki muutkin". Ajattelen ja pelkään tätä ihan joka päivä, työmatkoilla ja lenkillä ja saunan lauteilla ja ihan missä vaan -vaikkei mitään konkreettista syystä siis ole edes. Asiat ovat arkipäiväistyneet, sanotaan kuluneen vuoden aikana eikä olotilani omasta vaimona olemisesta ole enää "varma" kuten aiemmin. Harmittaa itseänikin että asia pyörii päässäni enkä ikäänkuin pääse tästä ajatuksesta "yli". Saas nähdä liekö tyyntä myrskyn edellä vai mikä tämä vaivaava tunnetilani onkaan. Uutta miestä, minkäänlaista, en missään nimessä enää näin 37-vuotiaana haluaisi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni erojen lisääntyminen ei todellakaan johdu siitä että nykyliitoissa olisi enemmän ongelmia kuin entisaikaan, vaan ihan vain juuri siitä, että nykyään sana "uhrautuminen" on pahinta mitä voi olla. Jos jää hetkeksikään liittoon, joka ei sillä hetkellä tyydytä, "uhrautuu" lasten takia ja sehän ei siis ole hyvä juttu ollenkaan, sanovat nykyviisaat. Ihmisille on syötetty jo kauan totuutena kliseitä tyyliin "lapsille on parasta kun isä ja äiti ovat onnellisia, lapsi huomaa jos vanhemmat elävät onnettomassa liitossa"... Tottahan se on, että jatkuvaa väkivaltaa, solvaamista tai pettämistä ei pidä sietää, mutta kun tuo "onnellisuus" tarkoittaa monelle juuri sitä rakkauden ensihuumaa. Ja sehän katoaa joka suhteesta ennen pitkää. Myyttiä tukevat elokuvat, uusperheitään lehdissä hehkuttavat julkkikset jne. Ydinperhe nyt vain ei enää ole muodissa! Lähtökohtana on nykyään uusperhe, olen sen itse kokenut moneen kertaan kun miehellä ja minulla on lapset iältään 16, 14, 8 ja 1, niin aina ihmetellään että ovatko kaikki tosiaan saman miehen kanssa. Oikeasti. Väitän, että pieniä lapsia ei paskaakaan kiinnosta onko iskällä ja äiskällä aina kivaa keskenään ja onko seksielämä vilkasta. Lapsi on onnellisin kun OMAT biologiset vanhemmat ovat yhdessä. Nykyään liittojen eteen ei viitsitä tehdä yhtään mitään. Eroista 90% on turhia, näin väittäisin.
JATKUVAA väkivaltaa, pettämistä jne ei pidä sietää? Mutta epäsäännöllisyys on ihan ok? Että jos mies vaan silloin tällöin pettää ja vain kerran vuodessa vetää turpaan, se on ihan ok? Sen takia EI_KANNATA_EROTA koska uhrautuminen on ihan ok`.
Samoin mielestäni aikuisen kuuluu kestää sitä, jos toinen sanoo rumasti. Monet naiset ei käsitä tätä ja etsii sitä prinssi uljasta. Mun mies on pettänyt, ja ollut ilkeä muttta lasten takia jaksan. MNiin myötä kuin vastamäessäkin!
haukkuu vaikka vitun paskaksi läskiksi?? Tai huorittelee ja haukkuu idiootiksi. Mulle EI kukaan isottele päin naamaa, ei mies eikä lapset. Enkä itse voisi kuvitellakaan onnellisessa parisuhtessa tuollaista kielenkäyttöä. En näe mitään syytä miksi ilkeyttä pitäisi sietää?? Mutta se on sun oma elämäs minkä hukkaat... älä sitten itke jonain päivänä kun elämä valuu hukkaan paskan miehen kanssa.... jessus teitä naisia.... varmaan menisi hakkaaminenkn samalla "jaksamisella" läpi tällä
JOS et ole valmis kantamaan vastuutasi, älä hanki lapsia! Kautta historian on äidit uhrautuneet lasten vuoksi. Mun kaverin mies petti, ja kaveri jätti tämän HYVÄN ISÄN. Nyt kaikki tukee kaveriani ja puhuvat miehestä perheen hajoittajan, mutta kaverihan sen perheen hajoitti, ei se mies.
MIETI 2 kertaa minkälaisen kuvan lapset saavat avioliitosta ja naisen asemasta!! Se on sinun käsissäsi... jos annat kohdella itseäsi kynnysmattona poikasi tulee tekemään sen saman tyttöystävälleen ja tyttäresi tyytyvät luusereihin koska heillä on se kuva etteivät muunlaisille kelpaa!!
Voi elämä miten typeriä ihmiset voi olla!! Ilmeisesti et todella näe nenääsi pidemmälle miten pahasti teet lapsillesi hallaa pysymällä "hyvässä liitossa" jossa äitiä voi polkea miten vaan, voi haukkua ja alistaa, kohdella kuin koiraa (vittu, tee sitä ruokaa, tuo olut, paskat mä mitään roskia vie - vie itse jne jne). Tai ehkä kohteet miestäsi samoin, silloin lapset saavatkin molemminpuolisesti upeat eväät omaan elämäänsä....
Itse olen tuo aiemmin ketjussa kirjoittanut äiti joka aikoinaan lähti tunnekylmästä avioliitosta ja päätyi onnelliseksi vaimoksi ihanalle miehelle. Jos lapsilta kysyy kumpi elämä on parempi ei heidän tarvitse kahta kertaa miettiä; ihan suoraan ovat sanoneet miten parempi meillä on nyt kun nauretaan taas, ollaan onnellisia ja viihdytään yhdessä. Tuota iloa ei entisessä elämässä ollut.
Eipä heillä ole paljoa yhteistä isänsä kanssa, tapaavat kerran pari vuodessa sukujuhlissa. Meidän kanssa viihtyvät aina kun mahdollista, harvase viikonloppu käyvät syömässä, soitellaan ja taas ollaan lähdössä lomalle porukassa.
Ja tuosta kaverista - miksi puolustat pettäjää?? Tietenkin mies oli se joka rikkoi perheen, nainen keräsi sen rippeet ja yrittää nyt selvitä itsellään.
Kun ei, ei tämä elämä vaan ole niin mustavalkoista. Joskus nuorena valittu kumppani ei vaan enää kaikkien elämän monien pesuvesien jälkeen ole millään tahdonvoimallakaan se, kenen kanssa näkee itsensä myöhemmissä vaiheissa. Onko siinä kuviossa joku sitten erityisen paha tai itsekäs, niin ei todellakaan välttämättä, mutta silti se vaan joskus menee niin. Mutta hienoa että keskuudessamme on näitä täydellisiä, joiden näpeissä on koko elämän hallinta (muidenkin) ja joiden tahdolla siirretään vaikka vuoria. Jossain vaiheessa elämä sitten yleensä opastaa ihmistä muuttamaan kantojaan vähemmän mustavalkoisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä on todella huolestuttavaa, jos tyttölapsille opetetaan että väkivalta, solvaus ja pettäminen ovat väärin vain jatkuvana. Eiköhän se eka kerta ole jo eron paikka?
t. itseään kunnioittava nainen
Mielestäni erojen lisääntyminen ei todellakaan johdu siitä että nykyliitoissa olisi enemmän ongelmia kuin entisaikaan, vaan ihan vain juuri siitä, että nykyään sana "uhrautuminen" on pahinta mitä voi olla.
Jos jää hetkeksikään liittoon, joka ei sillä hetkellä tyydytä, "uhrautuu" lasten takia ja sehän ei siis ole hyvä juttu ollenkaan, sanovat nykyviisaat.
Ihmisille on syötetty jo kauan totuutena kliseitä tyyliin "lapsille on parasta kun isä ja äiti ovat onnellisia, lapsi huomaa jos vanhemmat elävät onnettomassa liitossa"...
Tottahan se on, että jatkuvaa väkivaltaa, solvaamista tai pettämistä ei pidä sietää, mutta kun tuo "onnellisuus" tarkoittaa monelle juuri sitä rakkauden ensihuumaa.
Ja sehän katoaa joka suhteesta ennen pitkää.
Myyttiä tukevat elokuvat, uusperheitään lehdissä hehkuttavat julkkikset jne.
Ydinperhe nyt vain ei enää ole muodissa! Lähtökohtana on nykyään uusperhe, olen sen itse kokenut moneen kertaan kun miehellä ja minulla on lapset iältään 16, 14, 8 ja 1, niin aina ihmetellään että ovatko kaikki tosiaan saman miehen kanssa. Oikeasti.
Väitän, että pieniä lapsia ei paskaakaan kiinnosta onko iskällä ja äiskällä aina kivaa keskenään ja onko seksielämä vilkasta. Lapsi on onnellisin kun OMAT biologiset vanhemmat ovat yhdessä.
Nykyään liittojen eteen ei viitsitä tehdä yhtään mitään. Eroista 90% on turhia, näin väittäisin.JATKUVAA väkivaltaa, pettämistä jne ei pidä sietää? Mutta epäsäännöllisyys on ihan ok? Että jos mies vaan silloin tällöin pettää ja vain kerran vuodessa vetää turpaan, se on ihan ok? Sen takia EI_KANNATA_EROTA koska uhrautuminen on ihan ok`.
Nyt on liikaa takerruttu tuohon "jatkuvaa" sanaan. En siis itse lue, että siinä kehotettas sitä sanunnaistakaan väkivaltaa ja pettämistä yms, sietämään. No, ehkä sen kirjottajan ois pitänyu tajuta se erikseen mainita.
Mielestäni erojen lisääntyminen ei todellakaan johdu siitä että nykyliitoissa olisi enemmän ongelmia kuin entisaikaan, vaan ihan vain juuri siitä, että nykyään sana "uhrautuminen" on pahinta mitä voi olla.
Jos jää hetkeksikään liittoon, joka ei sillä hetkellä tyydytä, "uhrautuu" lasten takia ja sehän ei siis ole hyvä juttu ollenkaan, sanovat nykyviisaat.
Ihmisille on syötetty jo kauan totuutena kliseitä tyyliin "lapsille on parasta kun isä ja äiti ovat onnellisia, lapsi huomaa jos vanhemmat elävät onnettomassa liitossa"...
Tottahan se on, että jatkuvaa väkivaltaa, solvaamista tai pettämistä ei pidä sietää, mutta kun tuo "onnellisuus" tarkoittaa monelle juuri sitä rakkauden ensihuumaa.
Ja sehän katoaa joka suhteesta ennen pitkää.
Myyttiä tukevat elokuvat, uusperheitään lehdissä hehkuttavat julkkikset jne.
Ydinperhe nyt vain ei enää ole muodissa! Lähtökohtana on nykyään uusperhe, olen sen itse kokenut moneen kertaan kun miehellä ja minulla on lapset iältään 16, 14, 8 ja 1, niin aina ihmetellään että ovatko kaikki tosiaan saman miehen kanssa. Oikeasti.
Väitän, että pieniä lapsia ei paskaakaan kiinnosta onko iskällä ja äiskällä aina kivaa keskenään ja onko seksielämä vilkasta. Lapsi on onnellisin kun OMAT biologiset vanhemmat ovat yhdessä.
Nykyään liittojen eteen ei viitsitä tehdä yhtään mitään. Eroista 90% on turhia, näin väittäisin.JATKUVAA väkivaltaa, pettämistä jne ei pidä sietää? Mutta epäsäännöllisyys on ihan ok? Että jos mies vaan silloin tällöin pettää ja vain kerran vuodessa vetää turpaan, se on ihan ok? Sen takia EI_KANNATA_EROTA koska uhrautuminen on ihan ok`.
Samoin mielestäni aikuisen kuuluu kestää sitä, jos toinen sanoo rumasti. Monet naiset ei käsitä tätä ja etsii sitä prinssi uljasta.
Mun mies on pettänyt, ja ollut ilkeä muttta lasten takia jaksan. MNiin myötä kuin vastamäessäkin!
Kun toinen sanoo riittävän rumasti, on se henkistä väkivaltaa. Kenenkään ihmisen ei tarvitse sietää väkivaltaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni erojen lisääntyminen ei todellakaan johdu siitä että nykyliitoissa olisi enemmän ongelmia kuin entisaikaan, vaan ihan vain juuri siitä, että nykyään sana "uhrautuminen" on pahinta mitä voi olla.
Jos jää hetkeksikään liittoon, joka ei sillä hetkellä tyydytä, "uhrautuu" lasten takia ja sehän ei siis ole hyvä juttu ollenkaan, sanovat nykyviisaat.
Ihmisille on syötetty jo kauan totuutena kliseitä tyyliin "lapsille on parasta kun isä ja äiti ovat onnellisia, lapsi huomaa jos vanhemmat elävät onnettomassa liitossa"...
Tottahan se on, että jatkuvaa väkivaltaa, solvaamista tai pettämistä ei pidä sietää, mutta kun tuo "onnellisuus" tarkoittaa monelle juuri sitä rakkauden ensihuumaa.
Ja sehän katoaa joka suhteesta ennen pitkää.
Myyttiä tukevat elokuvat, uusperheitään lehdissä hehkuttavat julkkikset jne.
Ydinperhe nyt vain ei enää ole muodissa! Lähtökohtana on nykyään uusperhe, olen sen itse kokenut moneen kertaan kun miehellä ja minulla on lapset iältään 16, 14, 8 ja 1, niin aina ihmetellään että ovatko kaikki tosiaan saman miehen kanssa. Oikeasti.
Väitän, että pieniä lapsia ei paskaakaan kiinnosta onko iskällä ja äiskällä aina kivaa keskenään ja onko seksielämä vilkasta. Lapsi on onnellisin kun OMAT biologiset vanhemmat ovat yhdessä.
Nykyään liittojen eteen ei viitsitä tehdä yhtään mitään. Eroista 90% on turhia, näin väittäisin.JATKUVAA väkivaltaa, pettämistä jne ei pidä sietää? Mutta epäsäännöllisyys on ihan ok? Että jos mies vaan silloin tällöin pettää ja vain kerran vuodessa vetää turpaan, se on ihan ok? Sen takia EI_KANNATA_EROTA koska uhrautuminen on ihan ok`.
Samoin mielestäni aikuisen kuuluu kestää sitä, jos toinen sanoo rumasti. Monet naiset ei käsitä tätä ja etsii sitä prinssi uljasta.
Mun mies on pettänyt, ja ollut ilkeä muttta lasten takia jaksan. MNiin myötä kuin vastamäessäkin!
Kun toinen sanoo riittävän rumasti, on se henkistä väkivaltaa. Kenenkään ihmisen ei tarvitse sietää väkivaltaa.
alkoholi, pettäminen tai muu täydellinen luottamuksen menetys on asia erikseen. Sitten on eri asia tämä "musta ei vaan enää tunnu hyvältä, mä en taida enää olla rakastunut, en enää halua mun miestä, meillä ei oo enää seksiä kuin kerran viikossa, me ei enää puhuta niin paljon, meillä ei oo enää yhteistä" -jutut. Nämä kaikki on kokemuksena totta mutta tosiasia on, että jokaisessa ihmissuhteessa tulee näitä aallonpohjia ja kehityskriisejä ja ne joko käsitellään ja niiden yli kasvetaan, opitaan ymmärtämään itseä ja toista paremmin - tai sitten homma seis, kun musta ei enää tunnu kivalta ja eiku uutta etsimään. Ja aina tämä naurettava selitys, että "lapset ei voi olla onnellisia jos äiti ei ole onnellinen"... Sen seuraavan kanssa arki tulee satavarmasti vastaan- viimeistään kun on asuttu se pari vuotta yhdessä ja etenkin siinä vaiheessa, jos hankitaan yhteistä perheenlisäystä. Lisämausteena sopassa tietysti ne aiempien suhteiden hedelmät ja exien ja nyxien ja ex-anoppien ja -appien kanssa sotkeminen.
Kyllä tosiasia on, että avioliitto ja ihmissuhde on mitä suurimmassa määrin tahdon asia. Kirkossa ei luvattu rakastaa vaan luvattiin TAHTOA rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Tahtoa se joskus vaatii, uhrauksiakin. Mutta lyhytnäköinen musta tuntuu -juttu vie ojasta allikkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
alkoholi, pettäminen tai muu täydellinen luottamuksen menetys on asia erikseen. Sitten on eri asia tämä "musta ei vaan enää tunnu hyvältä, mä en taida enää olla rakastunut, en enää halua mun miestä, meillä ei oo enää seksiä kuin kerran viikossa, me ei enää puhuta niin paljon, meillä ei oo enää yhteistä" -jutut. Nämä kaikki on kokemuksena totta mutta tosiasia on, että jokaisessa ihmissuhteessa tulee näitä aallonpohjia ja kehityskriisejä ja ne joko käsitellään ja niiden yli kasvetaan, opitaan ymmärtämään itseä ja toista paremmin - tai sitten homma seis, kun musta ei enää tunnu kivalta ja eiku uutta etsimään. Ja aina tämä naurettava selitys, että "lapset ei voi olla onnellisia jos äiti ei ole onnellinen"... Sen seuraavan kanssa arki tulee satavarmasti vastaan- viimeistään kun on asuttu se pari vuotta yhdessä ja etenkin siinä vaiheessa, jos hankitaan yhteistä perheenlisäystä. Lisämausteena sopassa tietysti ne aiempien suhteiden hedelmät ja exien ja nyxien ja ex-anoppien ja -appien kanssa sotkeminen.
Kyllä tosiasia on, että avioliitto ja ihmissuhde on mitä suurimmassa määrin tahdon asia. Kirkossa ei luvattu rakastaa vaan luvattiin TAHTOA rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Tahtoa se joskus vaatii, uhrauksiakin. Mutta lyhytnäköinen musta tuntuu -juttu vie ojasta allikkoon.
Täyttä asiaa!
Tais muuten monella osua ja upota kommenteista päätellen.
mutta mun kokemuksella aikanaan en osannut ajatella noin viisaasti, joten meillä meni sitten lusikat jakoon, kun olin asian kanssa kärsinyt toista vuotta.
Mutta onnekseni voin kertoa, ettei elämäni ole mennyt ojasta allikkoon, eli ei aina niin sentään käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta mun kokemuksella aikanaan en osannut ajatella noin viisaasti, joten meillä meni sitten lusikat jakoon, kun olin asian kanssa kärsinyt toista vuotta.
Mutta onnekseni voin kertoa, ettei elämäni ole mennyt ojasta allikkoon, eli ei aina niin sentään käy.
näissä avauksissa aina jotenkin lähdetään siitä, että ihminen tekee samat virheet uudestaan ja uudestaan. On kuitenkin lohduttavaa, että jotkut oikeasti oppivat virheistään eivätkä toista niitä. Sen ensimmäisen suhteen korjaaminen kun saattaa todella olla pään hakkaamista seinään sanovat muut mitä tahansa.
Tässä on nyt -ylläri- av-maisesti menty taas ääripäihin. Mutta 37 kirjoittaa asiaa, ja tuota 37:n kuvailemaa tilannetta veikkaan ap:nkin tarkoittaneen.
Arkistunut liitto ei mun mielestä ole sama kuin kylmä liitto. Voi olla paljon välittämistä, läheisyyttäkin, huolehtimista toisesta, kiintymystä, henkistä yhteyttä. Mutta kaikki tämä voi olla sikäli kaverillista, että mitään suurta intohimoa ei sängyssä ole. Eläimellisen himon puute on sitten joillekin yhtä kuin "ei rakasta" -> syy erota.
Ei tämä individualistinen kultturi kaikessa ole niin mahtava ja ainut oikea tapa katsoa maailmaa, vaikka siinä on paljon hyvääkin. Mutta sellainen "toteuta itseäsi! Älä tyydy puolikkaaseen vaan vaadi kokonainen!" -puhe on mielestäni aika naivia ja lyhytnäköistä. Oikeastaan on suorastaan ällistyttävää, että miten pihalla aikuiset ihmisetkin voi olla asioista.
Hirveän moni sellainen tulee tähän puolustelemaan, jolla on ollut suhde kylmä ja kumppani tyly ja kohdellut huonosti, mutta sehän ei varmastikaan ollut aloituksen pointti. Eiköhän pointti ollut herättää ajattelemaan sitä, ettei tämä nykyinen hyvin individualistinen ajattelutapa välttämättä ole ihan paras mahdollinen.
mutta mun kokemuksella aikanaan en osannut ajatella noin viisaasti, joten meillä meni sitten lusikat jakoon, kun olin asian kanssa kärsinyt toista vuotta.
Mutta onnekseni voin kertoa, ettei elämäni ole mennyt ojasta allikkoon, eli ei aina niin sentään käy.
näissä avauksissa aina jotenkin lähdetään siitä, että ihminen tekee samat virheet uudestaan ja uudestaan. On kuitenkin lohduttavaa, että jotkut oikeasti oppivat virheistään eivätkä toista niitä. Sen ensimmäisen suhteen korjaaminen kun saattaa todella olla pään hakkaamista seinään sanovat muut mitä tahansa.
Mun mielestä puhutaan siitä, ettei välttämättä edes hakata sitä päätä seinään vaan lähdetään menemään, kun ei oikein enää säkenöi ja on tylsää ja paljon jännempiä ja kiihottavampiakin partnereita löytyy. Eli ei tajuta mikä on ihan tavallista arkistumista ja mikä sitä pään seinään lyömistä.
Mun mielestä puhutaan siitä, ettei välttämättä edes hakata sitä päätä seinään vaan lähdetään menemään, kun ei oikein enää säkenöi ja on tylsää ja paljon jännempiä ja kiihottavampiakin partnereita löytyy. Eli ei tajuta mikä on ihan tavallista arkistumista ja mikä sitä pään seinään lyömistä.
Minusta toisten ratkaisuja ylipäätään ei pitäisi arvostella niin kärkkäästi. Ihmiset eivät välttämättä jollain av-palstalla osaa ilmaista itseään niin, että lukijat ymmärtäisivät, mikä tilanne todellisuudessa on.
Minun avioliittoni on nyt päätymässä eroon, ja se voisi ulospäinä näyttää juuri tuolta, että "kun ei nyt enää oo niin kivaa niin taidan lähteä menemään." Todellisuudessa kuitenkin olen voinut todella pahoin, vaikka fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia ei ole ollutkaan. Henkinen väkivaltakin on vähän niin ja näin, koska aluksi se oli molemminpuolista riitelyä. Pahoinvointini ei ole avioliittoni syytä, mutta avioliittoni on ollut este minun toipumiselleni. Sen jälkeen, kun olen ruvennut ottamaan askeleita irti tästä liitosta, olen esimerkiksi ruvennut näkemään, että tulevaisuus on muutakin kuin hengissä selviämistä. Minulle se riittää perusteeksi sille, että olen oikealla tiellä.
Minä pystyisin jatkamaan yhdessäasumista kämppiksinä, ihmisenä mies voisi hyvin olla minun kaverini. Mutta puolisona hän on loukannut ja halveksinut minua niin paljon, että vaikka hän muuttaisi käyttäytymistään (minkä hän onkin tehnyt sen jälkeen, kun ymmärsi, että olen tosissani lähdössä,) en voisi ikinä kuvitellakaan päästäväni häntä enää lähelleni.
Jos viitisen vuotta sitten, kun mietin eroa ensimmäisen kerran, olisin kirjoittanut tänne, olisin varmasti kuulostanut juuri sellaiselta, joka haluaa erota, kun ei oikein ole enää niin kivaa. Voisin tietysti sanoa, että oli hyvä roikkua tässä vielä nämä viisi vuotta, että olen varma ratkaisustani, mutta todellisuudessa luulen, että voisin paljon paremmin, jos olisin jo aiemmin saanut tilaa toipumiselle. Sitten ne lapset: sitä mukaa, kun minä olen ruvennut voimaan paremmin, lapset ovat riidelleet keskenään vähemmän, ja ilmapiiri kotona, varsinkin silloin, kun mies ei ole paikalla, on muuttunut raskaasta erittäin positiiviseksi.
Summa summarum, jokainen tilanne on omansa, millä oikeudella joku katsoo voivansa arvostella toisen tekemiä ratkaisuja tietämättä, mikä toisen tilanne kokonaisuudessaan on.
minä olen ap:n kuvailema ihminen.
Lapsuuteni ajan katsoin kuinka isäni oli erittäin mustasukkainen äidistäni, isäni alkoholismisuutta, vanhempieni tappeluja, ja nyt näin varttuneena tulleita muistipätkiä äitiini kohdistuneeseen väkivaltaan. Kuinka äitini huusi että hyppää junan alle ja tappaa itsensä.
Toivoin lapsena tosissani että he eroaisivat. Jokainen heidän riitansa oli pelkkää pelkoa rinnassa, tappaako isäni äitini tällä kertaa.
He eivät eronneet. Ovat yhdessä vieläkin, isäni parantui alkoholismista. Riitoja heillä on yhä. Tiedän että äitini olisi ollut onnellisempi jos olisi eronnut isästäni. Tiedän hänen miettivän että 20vuotta meni väärässä suhteessa, eikä enään uskalla siitä lähteä. Meidän lasten takia hän siinä suhteessa pysyi. Ja se surettaa mua enemmän kuin mikään, hänen elämästään yli puolet, elämän ''parhaimmat'' vuodet valuivat hukkaan, koska päätti uhrata oman hyvinvointinsa minun ja sisaruksieni takia.
Itse olin liian nuori kun tapasin exäni. Liian nuorena ja nopeasti muutettiin yhteen. Liian nopeasti saatiin lapsi.
Kun exästäni alkoi esiintyä samanlaisia piirteitä kuin isästäni, erittäin pahaa mustasukkaisuutta, en olisi saanut mennä mihinkään kavereideni kanssa ilman häntä. Jos menin niin sitä helvetin mykkäkoulua ja tiuskimista sai kuunnella useamman viikon. Alkoholista nauttiminen turhankin usein minun mielestäni perheelliseksi. Ja kerran, minun kyllä häntä provosoituani, hän kuristi minua niin että olin varma että elämäni on nytten tässä.
Voitteko arvata missä tunteissa elin? Kuinka mietin että en halua tehdä samaa virhettä kuin äitini. Kuinka tähän elämään pitää kuulua jotain muutakin kuin huonossa onnettomassa suhteessa eläminen! Onhan se nääs minun elämäni, lapseni eläessä siinä mukana. En enään tuntenut vetoa mieheeni, ärsytti hänen tyhmyytensä. Ja niin mä erosin, minä tuhosin meidän perheemme. Ja en ole päivääkään katunut. Itseasiassa erottuamme puhuin ystävieni kanssa, ja he sanoivat että en ole pitkään aikaan kuulostanut niin onnelliselta. Ja sitähän mä olin, onnellinen. En vain käsitä miksi pitäisi olla onneton oman elämänsä ajan. Me emme kumminkaan kuin pienen hetken elä, miksei siitä saisi nauttia?
Kyllä, olen katunut että tein lapsen liian nuorena ja väärän miehen kanssa. Mutta kun ei se jossittelu auta. Ja valitsin ainakin loistavan isän lapselleni, vaikka yhdessä ei asuta enään.
Mä olen nyt sinkku, etä äiti. Lapseni jää ainoakseni ja mä olen ONNELLINEN. toivoisin että äitinikin voisi sanoa niin. Mutta ei voi.
minä olen ap:n kuvailema ihminen.
Lapsuuteni ajan katsoin kuinka isäni oli erittäin mustasukkainen äidistäni, isäni alkoholismisuutta, vanhempieni tappeluja, ja nyt näin varttuneena tulleita muistipätkiä äitiini kohdistuneeseen väkivaltaan. Kuinka äitini huusi että hyppää junan alle ja tappaa itsensä.
Toivoin lapsena tosissani että he eroaisivat. Jokainen heidän riitansa oli pelkkää pelkoa rinnassa, tappaako isäni äitini tällä kertaa.
He eivät eronneet. Ovat yhdessä vieläkin, isäni parantui alkoholismista. Riitoja heillä on yhä. Tiedän että äitini olisi ollut onnellisempi jos olisi eronnut isästäni. Tiedän hänen miettivän että 20vuotta meni väärässä suhteessa, eikä enään uskalla siitä lähteä. Meidän lasten takia hän siinä suhteessa pysyi. Ja se surettaa mua enemmän kuin mikään, hänen elämästään yli puolet, elämän ''parhaimmat'' vuodet valuivat hukkaan, koska päätti uhrata oman hyvinvointinsa minun ja sisaruksieni takia.
Itse olin liian nuori kun tapasin exäni. Liian nuorena ja nopeasti muutettiin yhteen. Liian nopeasti saatiin lapsi.
Kun exästäni alkoi esiintyä samanlaisia piirteitä kuin isästäni, erittäin pahaa mustasukkaisuutta, en olisi saanut mennä mihinkään kavereideni kanssa ilman häntä. Jos menin niin sitä helvetin mykkäkoulua ja tiuskimista sai kuunnella useamman viikon. Alkoholista nauttiminen turhankin usein minun mielestäni perheelliseksi. Ja kerran, minun kyllä häntä provosoituani, hän kuristi minua niin että olin varma että elämäni on nytten tässä.
Voitteko arvata missä tunteissa elin? Kuinka mietin että en halua tehdä samaa virhettä kuin äitini. Kuinka tähän elämään pitää kuulua jotain muutakin kuin huonossa onnettomassa suhteessa eläminen! Onhan se nääs minun elämäni, lapseni eläessä siinä mukana. En enään tuntenut vetoa mieheeni, ärsytti hänen tyhmyytensä. Ja niin mä erosin, minä tuhosin meidän perheemme. Ja en ole päivääkään katunut. Itseasiassa erottuamme puhuin ystävieni kanssa, ja he sanoivat että en ole pitkään aikaan kuulostanut niin onnelliselta. Ja sitähän mä olin, onnellinen. En vain käsitä miksi pitäisi olla onneton oman elämänsä ajan. Me emme kumminkaan kuin pienen hetken elä, miksei siitä saisi nauttia?
Kyllä, olen katunut että tein lapsen liian nuorena ja väärän miehen kanssa. Mutta kun ei se jossittelu auta. Ja valitsin ainakin loistavan isän lapselleni, vaikka yhdessä ei asuta enään.
Mä olen nyt sinkku, etä äiti. Lapseni jää ainoakseni ja mä olen ONNELLINEN. toivoisin että äitinikin voisi sanoa niin. Mutta ei voi.
haukkuu vaikka vitun paskaksi läskiksi?? Tai huorittelee ja haukkuu idiootiksi.
Mulle EI kukaan isottele päin naamaa, ei mies eikä lapset. Enkä itse voisi kuvitellakaan onnellisessa parisuhtessa tuollaista kielenkäyttöä.
En näe mitään syytä miksi ilkeyttä pitäisi sietää?? Mutta se on sun oma elämäs minkä hukkaat... älä sitten itke jonain päivänä kun elämä valuu hukkaan paskan miehen kanssa....
jessus teitä naisia.... varmaan menisi hakkaaminenkn samalla "jaksamisella" läpi tällä