Lue keskustelun säännöt.
Te, joiden mielestä pitää aina seurata sydäntään ja erota siitä syystä:
18.09.2012 |
Täällä esim. joissain ketjuissa kannustetaan ihmisiä eroamaan jos liitto on ns. arkipäiväistynyt, rakkaus on muuttunut enemmän ystävyydeksi ja intohimo palaa säästöliekillä. Puolisolla on ärsyttäviä tapoja ja sen naama ei miellytä. Eronpuolustajat sanovat, että pitää erota eikä tyytyä puolinaiseen.
No, entä sitten kun on erottu. Uusi mies löytynyt. Ja aikansa kuluttua alkaa uuden kanssa sama arkipäivä ja ärsytys. Erotaanko taas? Ja etsitään uusi parempi prinssi, jonka kanssa kuvio toistuu. Kuinka monta kertaa kannattaa seurata sydäntään? Ja miten voivat lapset kuviossa, jossa isäpuolia lappaa ovesta sisään ja takaovesta ulos?
Mutku mä haluun!! Mun sydän sanoo!!
Kommentit (138)
Eiköhän pointti ollut herättää ajattelemaan sitä, ettei tämä nykyinen hyvin individualistinen ajattelutapa välttämättä ole ihan paras mahdollinen.
Lisään vielä, että huomaatteko miten paljon näihin avioerokeskusteluihin tulee kertomuksia eronneiden VANHEMPIEN avioliitoista? Saman olen huomannut muutamilla ystävilläni. Parit eroavat ja käsittelevät samalla mielessään omien vanhemiensa ongelmia, mitään vaihtoehtoista "loppuratkaisua" ei nähdä.
Väitän, että pääongelmana on, ettei ongelmien ratkomiskulttuuria ei ole ollut pariin sukupolveen. Jos liitossa on tehty virheitä ja purettu tarpeettomasti omia harmejaan puolisoon, niin se koetaan tunnekylmyydeksi ja suhteen väistämättömäksi lopuksi. Ainoa ratkaisu on jälkeenpäin kerrotuissa perusteissa ollut ero.
Minulla ei ole (todellakaan) mitään uskonnollista taustaa, mutta ihan tuntumalta voisin heittää että sellaiset perusasiat puuttuvat nykypäivän avioliitoista, kuten anteeksipyyntö ja anteeksianto. Toisen asemaan asettuminen ja omien tunteidensa kertominen olisi myös tärkeä taito. Helposti tehdään esimerkiksi erojen yhteydessä johtopäätös, että toinen on "ilkeä hirviö".
Toisaalta olen myös päätellyt, ettei kaikilla ihmisillä tunnu olevan edes kykyä analysoida maailmankuvaansa ja sen perusteita. Voisiko olla jopa niin, että tämä olisi avioliiton onnistumisen edellytys? On myös kummallista, miten monet etsivät eroa halutessaan uuden kumppanin, eivätkä tee mitään muutosta omassa avioliitossaan. Siihen ei ole kyllä mitään perusteltua selitystä, paitsi ongelmanratkaisun pakeneminen.
Jonkinlainen pakollinen avioliittokurssi voisi olla hyvä. Jos nuorille kerrotaan jo etukäteen millaisia tunteita ja ongelmia heillä tulee todennäköisesti olemaan jossain vaiheessa, asioihin on helpompi suhtautua huumorilla, eikä päästää tilannetta pahaksi.
Koska jo vahva avioerokulttuurikin taustavaikuttajana aiheuttaa psykologisesti lisääntyviä eroja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän pointti ollut herättää ajattelemaan sitä, ettei tämä nykyinen hyvin individualistinen ajattelutapa välttämättä ole ihan paras mahdollinen.
Lisään vielä, että huomaatteko miten paljon näihin avioerokeskusteluihin tulee kertomuksia eronneiden VANHEMPIEN avioliitoista? Saman olen huomannut muutamilla ystävilläni. Parit eroavat ja käsittelevät samalla mielessään omien vanhemiensa ongelmia, mitään vaihtoehtoista "loppuratkaisua" ei nähdä.
Väitän, että pääongelmana on, ettei ongelmien ratkomiskulttuuria ei ole ollut pariin sukupolveen. Jos liitossa on tehty virheitä ja purettu tarpeettomasti omia harmejaan puolisoon, niin se koetaan tunnekylmyydeksi ja suhteen väistämättömäksi lopuksi. Ainoa ratkaisu on jälkeenpäin kerrotuissa perusteissa ollut ero.
Minulla ei ole (todellakaan) mitään uskonnollista taustaa, mutta ihan tuntumalta voisin heittää että sellaiset perusasiat puuttuvat nykypäivän avioliitoista, kuten anteeksipyyntö ja anteeksianto. Toisen asemaan asettuminen ja omien tunteidensa kertominen olisi myös tärkeä taito. Helposti tehdään esimerkiksi erojen yhteydessä johtopäätös, että toinen on "ilkeä hirviö".
Toisaalta olen myös päätellyt, ettei kaikilla ihmisillä tunnu olevan edes kykyä analysoida maailmankuvaansa ja sen perusteita. Voisiko olla jopa niin, että tämä olisi avioliiton onnistumisen edellytys? On myös kummallista, miten monet etsivät eroa halutessaan uuden kumppanin, eivätkä tee mitään muutosta omassa avioliitossaan. Siihen ei ole kyllä mitään perusteltua selitystä, paitsi ongelmanratkaisun pakeneminen.
Jonkinlainen pakollinen avioliittokurssi voisi olla hyvä. Jos nuorille kerrotaan jo etukäteen millaisia tunteita ja ongelmia heillä tulee todennäköisesti olemaan jossain vaiheessa, asioihin on helpompi suhtautua huumorilla, eikä päästää tilannetta pahaksi.
Koska jo vahva avioerokulttuurikin taustavaikuttajana aiheuttaa psykologisesti lisääntyviä eroja.
suuri syy avioliittojen ongelmiin, on kunnioituksen puute. Ei arvosteta toista sellaisena, kuin tämä on. Lisäksi riidellessä ei ole mitään rajoja siitä, kuinka pahasti toiselle sanotaan. Mennään niin pitkälle, että se anteeksianto ei enää ole mahdollista. Varsinkin, kun se anteeksipyyntö tuntuu pelkältä sanahelinältä, kun se toinen kuitenkin seuraavassa riidassa loukkaa taas ihan samalla tavalla.
Tämä on koko yhteiskunnan ilmiö, vieraillekin ihmisille voidaan huudella henkilökohtaisia loukkauksia, tajuamatta ollenkaan, kuinka paljon pahaa sillä saadaan aikaan. Tuntuu, että emptaiaa ei löydy oikein mistään.
Kun sitten on aikansa tullut toistuvasti loukatuksi vereslihalle, ei siinä enää tee mieli päästää toista lähelle. Silloin myös toisesta eroon pääseminen tuntuu todella vapauttavalta. Aikaisemmin varmaan tällaisissa tilanteissa oli tapana vain niellä tämä kaikki. Mutta uskon myös, että aikaisemmin toisten loukkaaminen tällä tavalla ei ollut niin tavallista, kuin nyt.
On itsekkyyttä ja itsestään välittämistä. Lapset tarvitsevat vanhemmat, jotka välittävät itsestään. Ei heille ole hyvä kasvaa ympäristössä, jossa yksi osapuoli nielee kaiken paskan, mitä hänelle syydetään. Täällä syytetään niitä osapuolia, jotka ovat aktiivisia eron hankkimisessa. Toinen osapuoli, joka haluaa jatkaa huonoa liittoa, ei ole yhtään sen parempi, koska yleensä ei edes yritä ratkoa ongelmia, haluaa vain jatkaa samaa rataa. Mielestäni ei pitäisi niin voimallisesti, niin kuin täällä ketjussa, syyllistää niitä eroa hakevia. Pitäisi myös löytää ne toiset osapuolet, niin että kummallekin painotettaisiin sitä ongelmien ratkaisua.
Mutta kuka sanoo, että avioliitossa pysyminen koko elämän ajan edes on optimaalista kenellekään? Se on keksitty instituutio lasten kasvattamiseksi, aikanaan myös naisten elannon turvaamiseksi ja toisaalta miesten omistusoikeuden näyttämiseksi. (Miksi muuten perinteisesti miehellä on pelkkä kihlasormus, mutta naisella sekä kihla- että vihkisormus...) Kuka voi toisen puolesta oikeasti tietää, onko hänelle ja hänen lapsilleen paras vaihtoehto jatkaa avioliittoa vai erota? Harva tilanne on mustavalkoinen. Jos vaikka joku luopuu jostakin suuresta toiveestaan, ja avioliitto sillä "onnistuu," mutta tämä henkilö tuntee eläneensä vajaan elämän, onko se optimaalinen ratkaisu? Minä en ainakaan tiedä, enkä voisi ketään ratkaisustaan arvostella, päätti hän sitten niin tai näin.
Elämä on.
suuri syy avioliittojen ongelmiin, on kunnioituksen puute. Ei arvosteta toista sellaisena, kuin tämä on. Lisäksi riidellessä ei ole mitään rajoja siitä, kuinka pahasti toiselle sanotaan. Mennään niin pitkälle, että se anteeksianto ei enää ole mahdollista. Varsinkin, kun se anteeksipyyntö tuntuu pelkältä sanahelinältä, kun se toinen kuitenkin seuraavassa riidassa loukkaa taas ihan samalla tavalla.
Mutta en silti näe, etteikö tuostakin kiertokulusta voisi päästä eroon. Tuohon tilanteeseen esimerkiksi asumusero voisi olla parempi ratkaisu, jotta "loukkaamiskilpailu" saadaan pysäytettyä. Ja molempien pitää ymmärtää oma osuutensa asiaan.
Asia ei ole niin mustavalkoinen, jossa toinen "loukkaa tarkoituksella" ja toinen vain "nielee kaiken". En usko, että tuollaista "puolisoni on hirviö" -tilannetta oikeasti on, vaikka mielellään asian näkeekin jälkeenpäin niin.
Jos on itse eronnu "nielevänä" osapuolena, tekee luultavasti samoja tiedostamattomia loukkauksiaan uudessakin suhteessa, kun tilanne tulee kohdalle.
Tai jos on itse se "räyhäävä" osapuoli, luultavasti alkaa tehdä sitä seuraavassakin suhteessa. (Tämän saa kyllä muutettua, jos toinen osapuoli tekee heti selväksi, että minulle EI puhuta noin rumasti -nyt asia esille ja se keskustellaan perin pohjin!) Eli myös alkuperäinen "nielevä kumppani" olisi voinut toimia toisin.
Ne erilaiset riitelytavat olisi kannattanut molempien osapuolten käsitellä jo siinä alkuperäisessä suhteessa, sillä ne ovat usein vanhemmilta opittuja malleja ja myös tasoitettavissa olevia. Ne ovat ongelmien selvittelyjä parhaimmillaan, joista kumpikin voivat ottaa opikseen ja muuttua himpun verran paremmiksi ja oikeasti empaattisemmiksi.
suuri syy avioliittojen ongelmiin, on kunnioituksen puute. Ei arvosteta toista sellaisena, kuin tämä on. Lisäksi riidellessä ei ole mitään rajoja siitä, kuinka pahasti toiselle sanotaan. Mennään niin pitkälle, että se anteeksianto ei enää ole mahdollista. Varsinkin, kun se anteeksipyyntö tuntuu pelkältä sanahelinältä, kun se toinen kuitenkin seuraavassa riidassa loukkaa taas ihan samalla tavalla.
Mutta en silti näe, etteikö tuostakin kiertokulusta voisi päästä eroon. Tuohon tilanteeseen esimerkiksi asumusero voisi olla parempi ratkaisu, jotta "loukkaamiskilpailu" saadaan pysäytettyä. Ja molempien pitää ymmärtää oma osuutensa asiaan.
Asia ei ole niin mustavalkoinen, jossa toinen "loukkaa tarkoituksella" ja toinen vain "nielee kaiken". En usko, että tuollaista "puolisoni on hirviö" -tilannetta oikeasti on, vaikka mielellään asian näkeekin jälkeenpäin niin.
Jos on itse eronnu "nielevänä" osapuolena, tekee luultavasti samoja tiedostamattomia loukkauksiaan uudessakin suhteessa, kun tilanne tulee kohdalle.
Tai jos on itse se "räyhäävä" osapuoli, luultavasti alkaa tehdä sitä seuraavassakin suhteessa. (Tämän saa kyllä muutettua, jos toinen osapuoli tekee heti selväksi, että minulle EI puhuta noin rumasti -nyt asia esille ja se keskustellaan perin pohjin!) Eli myös alkuperäinen "nielevä kumppani" olisi voinut toimia toisin.
Ne erilaiset riitelytavat olisi kannattanut molempien osapuolten käsitellä jo siinä alkuperäisessä suhteessa, sillä ne ovat usein vanhemmilta opittuja malleja ja myös tasoitettavissa olevia. Ne ovat ongelmien selvittelyjä parhaimmillaan, joista kumpikin voivat ottaa opikseen ja muuttua himpun verran paremmiksi ja oikeasti empaattisemmiksi.
mitä sinäkin kommentissasi toistat: kumpikin, molemmat osapuolet. Kun näissä ketjuissa, niin kuin täälläkin, syyllistetään vain toista.
Tuo "loukkaava" ja "nielevä" osapuoli pätee minusta usein huonoissa liitoissa, joissa ei erota. Kun eroa lähdetään hakemaan, se tarkoittaa sitä, että toinen ei halua olla nielevä osapuoli. Minä taas uskon, että niitä "puolisoni on hirviö" -tilanteita on paljonkin, mutta myös että sitä ylläpitää kumpikin osapuoli. Se on kummallekin tapa manipuloida toista.
Erosta tulee vaihtoehto silloin, kun vain toinen osapuoli haluaa oikeasti tehdä tilanteelle jotakin. Ongelmanratkaisu on mahdollista vain, jos kumpikin sitä haluaa. Ratkaisua ei voi löytyä, jos toisen mielestä kaikki voi jatkua ennallaan.
Mutta usein osapuolet eivät osaa tehdä muuta muutosta asialle, kuin erota. Sitten uskotellaan itselle, että "ero oli ainoa vaihtoehto, koska toinen halusi jatkaa huonoa suhdetta." Pötyä.
Uskon että kaikki ovat kykeneviä ja halukkaita muuttumaan, jos he näkevät rakastavan ja toisen erilaisuutta kunnioittavan liiton olevan vielä mahdollinen. Tai jos he ymmärtävät, että toinen haluaa oikeasti muutosta. Tai jos tiedostavat itse toimivansa aivan väärin -eli riidoilla yleensä "kiristetään" toiselta välittämistä ja ahdistavien asioiden selviksi puhumista.
Avioliitot päätetään nykyään liian hätäisesti ja jopa huonosti. Avioliittoneuvojalla olisi hyvä käydä säännöllisesti ennenkuin mitään eroliikkeitä lähdetään tekemään, saatikka että lähdetään uusiin suhteisiin. Vaikka terapia ei liittoa pelastaisikaan, osapuolet pystyisivät molemmat ymmärtämään asioita toisen osapuolen kannalta ja se helpottaisi asioiden hoitamista jatkossa. Suurin osa turhista eroista kuitenkin vältettäisiin tällä tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suuri syy avioliittojen ongelmiin, on kunnioituksen puute. Ei arvosteta toista sellaisena, kuin tämä on. Lisäksi riidellessä ei ole mitään rajoja siitä, kuinka pahasti toiselle sanotaan. Mennään niin pitkälle, että se anteeksianto ei enää ole mahdollista. Varsinkin, kun se anteeksipyyntö tuntuu pelkältä sanahelinältä, kun se toinen kuitenkin seuraavassa riidassa loukkaa taas ihan samalla tavalla.
Tämä on koko yhteiskunnan ilmiö, vieraillekin ihmisille voidaan huudella henkilökohtaisia loukkauksia, tajuamatta ollenkaan, kuinka paljon pahaa sillä saadaan aikaan. Tuntuu, että emptaiaa ei löydy oikein mistään.
Kun sitten on aikansa tullut toistuvasti loukatuksi vereslihalle, ei siinä enää tee mieli päästää toista lähelle. Silloin myös toisesta eroon pääseminen tuntuu todella vapauttavalta. Aikaisemmin varmaan tällaisissa tilanteissa oli tapana vain niellä tämä kaikki. Mutta uskon myös, että aikaisemmin toisten loukkaaminen tällä tavalla ei ollut niin tavallista, kuin nyt.
On itsekkyyttä ja itsestään välittämistä. Lapset tarvitsevat vanhemmat, jotka välittävät itsestään. Ei heille ole hyvä kasvaa ympäristössä, jossa yksi osapuoli nielee kaiken paskan, mitä hänelle syydetään. Täällä syytetään niitä osapuolia, jotka ovat aktiivisia eron hankkimisessa. Toinen osapuoli, joka haluaa jatkaa huonoa liittoa, ei ole yhtään sen parempi, koska yleensä ei edes yritä ratkoa ongelmia, haluaa vain jatkaa samaa rataa. Mielestäni ei pitäisi niin voimallisesti, niin kuin täällä ketjussa, syyllistää niitä eroa hakevia. Pitäisi myös löytää ne toiset osapuolet, niin että kummallekin painotettaisiin sitä ongelmien ratkaisua.
Mutta kuka sanoo, että avioliitossa pysyminen koko elämän ajan edes on optimaalista kenellekään? Se on keksitty instituutio lasten kasvattamiseksi, aikanaan myös naisten elannon turvaamiseksi ja toisaalta miesten omistusoikeuden näyttämiseksi. (Miksi muuten perinteisesti miehellä on pelkkä kihlasormus, mutta naisella sekä kihla- että vihkisormus...) Kuka voi toisen puolesta oikeasti tietää, onko hänelle ja hänen lapsilleen paras vaihtoehto jatkaa avioliittoa vai erota? Harva tilanne on mustavalkoinen. Jos vaikka joku luopuu jostakin suuresta toiveestaan, ja avioliitto sillä "onnistuu," mutta tämä henkilö tuntee eläneensä vajaan elämän, onko se optimaalinen ratkaisu? Minä en ainakaan tiedä, enkä voisi ketään ratkaisustaan arvostella, päätti hän sitten niin tai näin.
Elämä on.
[/quote]
Tässä oli asiaa.
t. eroamassa oleva pienen lapsen äiti.
käsitin, että AP tarkoitti kirjoituksellaan nimenomaan niitä erotilanteita, joissa jompi kumpi lähtee avioliitosta VAIN siksi, että rakkaus on hiipunut ja suhde arkipäiväistynyt. Eli siis kaikki muut suhteen osa-alueet on kunnossa, ei ole juurikaan riitoja, ei herjausta, väkivaltaa, alkoholismia, pettämistä, alistamista jne jne.
Minulle kävi juuri näin. Meillä on kaksi aika pientä lasta ja mies ilmoitti, että haluaa avioeron. Ilmotus tuli minulla täysin puun takaa, ilman että olisin ikinä osannut aavistaa mitään etukäteen.
Yritin saada miestä kertomaan tarkempia syitä, mutta niitä ei ollut. Ainoa syy oli se, että hän ei enää rakastanut minua, kuten joskus ennen. Rakasti juu, mutta tavallaan kuin ystävää. Yritin kaikin keinoin saada häntä ymmärtämään, että perhettä ei kannata rikkoa, kun kaikki on muuten todella loistavasti. Mies myönsikin tämän ja sanoi, että olen todella hyvä vaimo ja äiti, huolehdin kodista ja meillä on mukavaa yhdessä, seksissäkään ei ole valittamista, aina on ruoka pöydässä ja puhtaat vaateet kaapissa, koti siistinä ym. Emme ole rajoittaneet toistemme elämää mitenkään, mies on saanut harrastaa ja mennä, kuten olen saanut minäkin.
Epäilin toista naista, mutta sitäkään ei ollut (ei siis ole eronkaan jälkeen toista naista ilmaantunut kuvioihin, joten uskon, ettei sellaista ollut eronhetkelläkään).
Ehdotin miehelle pariterapiaa, kahdenkeskistä lomaa, keskusteluja siitä mitä voisimme kumpikin tehdä liiton pelastamisen hyväksi. Ei käynyt miehelle nämä, hän halusi omien sanojensa mukaan aloittaa tyhjältä pöydältä. Olis kiva saada nukkua yöt rauhassa (taapero valvottaa), saisi tulla ja mennä kuten haluaa jne. Aika loukkaavaa puhetta, kun yhdessä olimme kuitenkin lapset hankkineet ja perheemme perustaneet. Että hän voisi vain lähteä ja aloittaa elämänsä alusta.. Siinä vaiheessa tuntui, että historiallamme, muistoillamme, kaikella kokemallamme ja tekemällämme ei ollut mitään painoarvoa, vain se merkitsi, ettei mies ollut enää rakastunut minuun. Kun olisikin ollut joku toinenkin syy lähtemiselle, olisi ero ollut ehkä helpompi niellä. Jos olisin vaikka nalkuttava ämmä, pihtari, riidanhaastaja, lihava ja ruma.. Tiedän, että osasyy oli tämä haasteellinen pikkulapsiaika, mies halusi pakoon tätä arjen rumbaa. Vaikka eihän tämä aika ikuisuuksia kestä, helpottaahan se aikanaan. Mutta mies ei jaksanut odottaa.
Meillä siis ron syy oli pelkästään se, että mies ei ollutkaan enää rakkauden huumassa vaan suhde minuun oli kulahtanut. Ei löytynyt mieheltä halua saada kipinä takaisin. Toki minäkin olin kulahtaneisuuden huomannut, mutta ajattelin koko ajan, että sellaista tämä nyt on, energiat menee lapsiin, kotiin, työhön jne. Ei ole juuri nyt niin paljon parisuhdeaikaa, kuin ennen, mutta kyllä se tästä helpottaa ja sitten jonain päivänä meillä on taas päivä päivältä enemmän aikaa pelkästään toisillemme. Elämässä tilanteet ja olosuhteet muuttuu, aikuisten ihmisten pitäisi tämä ymmärtää, ei aina voi olla vaan ihanaa ja ruusuista. Meillä kuitenkin oli onnellinen perhe-elämä, seesteinen koti, ihanat lapset, hektistä mutta huumorilla höystettyä, kivaa rumbaa.
Nyt mies sitten asuu meidtä erillään, vanhempi lapsista on isällään joka toinen vloppu, taapero myös, mutta ei koko vloppua, kun on vasta 1-vuotias. LApset näkevät isäänsä myös viikolla. Enpä usko miehen olevan nyt kovin onnellinen, usein soittelee, josko saisi tulla käymään lapsia näkemään. Tippa linssissä lähtee entisestä yhteisestä kodistamme aina omaan vuokrakämppäänsä, jossa juu ei ole meteliä ja saa nukkua, mutta ei siellä juuri lämpöäkään ole. Kyllä se mies minulle kerran meiltä lähtiessään eteisessä sanoi, että ei ymmärttänytkään kuinka sitä meteliä voi siellä omassa hiljaisessa kämpässä tulla ikävä.. Halaa myös minua usein pitkään lähtiessään. Taitaa ajatella tehneensä ehkä virheen. Säälittäähän tuo, mutta jos takaisin haluaisi tulla, mitä luultavimmin en sellaiseen suostuisi. Olen hieman saanut oloani kohennettua shokin jälkeen, elämä alkaa näyttää jo valoisammalta. Helpolla en entiseen palaisi, koska pelko siitä, että mies tuosta vaan taas jättäisi meidät, on ihan liian suuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta usein osapuolet eivät osaa tehdä muuta muutosta asialle, kuin erota. Sitten uskotellaan itselle, että "ero oli ainoa vaihtoehto, koska toinen halusi jatkaa huonoa suhdetta." Pötyä.
Uskon että kaikki ovat kykeneviä ja halukkaita muuttumaan, jos he näkevät rakastavan ja toisen erilaisuutta kunnioittavan liiton olevan vielä mahdollinen. Tai jos he ymmärtävät, että toinen haluaa oikeasti muutosta. Tai jos tiedostavat itse toimivansa aivan väärin -eli riidoilla yleensä "kiristetään" toiselta välittämistä ja ahdistavien asioiden selviksi puhumista.
Avioliitot päätetään nykyään liian hätäisesti ja jopa huonosti. Avioliittoneuvojalla olisi hyvä käydä säännöllisesti ennenkuin mitään eroliikkeitä lähdetään tekemään, saatikka että lähdetään uusiin suhteisiin. Vaikka terapia ei liittoa pelastaisikaan, osapuolet pystyisivät molemmat ymmärtämään asioita toisen osapuolen kannalta ja se helpottaisi asioiden hoitamista jatkossa. Suurin osa turhista eroista kuitenkin vältettäisiin tällä tavoin.
Mutta haluaisin nostaa keskusteluun mielestäni varsin relevantin kysymyksen: Miksi elinikäinen avioliitto on joku tavoitetila? Miksei saa erota? Meillä jokaisella on vain _yksi_ elämä, miksei sitä saa elää onnellisena vaan pitää sinnitellä?
minä olen se, joka ei halunnut tehdä töitä liiton eteen, haihattelija joka rakastui toiseen, kelvoton ja itsekäs arkeenkyllästyjä. Jätin todella hyvän miehen, unelmavävyn ja rikoin lasteni kodin.
Paskat. Ennen eroa olin yrittänyt vuosia puhua ongelmistamme - tai ongelmistani, sillä parisuhteen ongelmat olivat minun ongelmiani. Miehellä oli jonkinmoisia alkoholiongelmia, av-mittapuulla kai normaaleja, mutta kyllä kalja oli suhteemme kolmas osapuoli, joka minut kylmetti. Ja ei, ei ollut sentään väkivaltaa, sillä olisin ehkä saanut synninpäästön.
Seksielämämme oli kuollutta kun henkistä läheisyyttä ei ollut. Vaikka yhteisesti sovimme kaikenlaisista pelastusyrityksistä, ei toinen osapuoli koskaan loppujen lopuksi lähtenyt leikkiin mukaan
Kaikenkaikkiaan, omalla passiivisella tavallaan eksäni oli hyvin aktiivinen osapuoli liittomme tuhoutumisessa. Silti ulospäin - ja hänen päänsä sisällä - tilanne on se, että hän olisi halunnut yrittää, minä en.
Perheen menetys oli minulle suurin suru maailmassa, nautin arjesta ja ihan tavallisesta kotielämästä. Minä en saa koskaan enää ehjää perhettä, eikä edes tämänhetkinen maailman paras parisuhde lievitä täysin sitä tuskaa.
Niin että allekirjoitan asiat joista tässä puhutaan, mutta en kadu tekemääni. Töitä teen suhteen eteen ja hankalissa paikoissa kaksinverroin, mutta koko elämääni ja minuuttani en uhraa.
Muistakaa siis että vaikka asiat voikin tuomita, yksilöiden kohdalla muuttujia on aina niin paljon, että pitää olla hyvin varovainen kiviä nakellessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun eräänä päivänä tajuaa, että ette yksinkertaisesti vain ole toisillenne "oikeat" ihmiset, ettekä ole koskaan sitä olleetkaan. Naimisiin on ajauduttu ja lapsi/a on tehty koska niin on "kuulunut" tehdä. Kumpikaan ei ole ikinä ollut onnellinen, mutta kumpikaan ei ole ikinä tajunnut mistä se johtuu. Seksielämää ei ole ollut muuta kuin lisääntymistarpeessa.
Onko tässä sitten se oikea valinta sinnitellä yhdessä ja yrittää loppuelämä löytää se onni, jota ei alunperinkään koskaan ollut? Lasten takia?
En ymmärrä.
Niin monesti täällä joku kyselee, että pitäisikö erota kun mies kyllästyttää. Tai mies ei halua muuttaa eri kaupunginosaan. Tai ei lähde mukaan tupperkutsuihin jne. jne. Ja seuraavassa lauseessa kuitenkin sanotaan, että mies on muuten ihan ok tyyppi, ei ryyppää eikä rällää ja on lapsilleen hyvä isä. Mutku ei niin hirveesti enää nappaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta usein osapuolet eivät osaa tehdä muuta muutosta asialle, kuin erota. Sitten uskotellaan itselle, että "ero oli ainoa vaihtoehto, koska toinen halusi jatkaa huonoa suhdetta." Pötyä.
Uskon että kaikki ovat kykeneviä ja halukkaita muuttumaan, jos he näkevät rakastavan ja toisen erilaisuutta kunnioittavan liiton olevan vielä mahdollinen. Tai jos he ymmärtävät, että toinen haluaa oikeasti muutosta. Tai jos tiedostavat itse toimivansa aivan väärin -eli riidoilla yleensä "kiristetään" toiselta välittämistä ja ahdistavien asioiden selviksi puhumista.
Avioliitot päätetään nykyään liian hätäisesti ja jopa huonosti. Avioliittoneuvojalla olisi hyvä käydä säännöllisesti ennenkuin mitään eroliikkeitä lähdetään tekemään, saatikka että lähdetään uusiin suhteisiin. Vaikka terapia ei liittoa pelastaisikaan, osapuolet pystyisivät molemmat ymmärtämään asioita toisen osapuolen kannalta ja se helpottaisi asioiden hoitamista jatkossa. Suurin osa turhista eroista kuitenkin vältettäisiin tällä tavoin.
taas en usko, etteivätkö osaisi tehdä muuta. Ennemminkin uskon, että se toinen osapuoli ei näe, kuinka huonosti asiat ovat. Hänen mielestään mitään kriisiä ei olekaan, vaikka toinen on vuosia koettanun rautalangasta ihan ystävällisesti vääntää, mikä tuntuu pahalta ja miksi. Hän vain luulee, että kyse on yksittäisestä riidasta, joka kohta sovitaan, ja mikä pahinta, vähättelee sen toisen pahaa oloa. Silti en minäkään ajattele, että hän tarkoituksella sitä toista piinaisi. Ei tässä ole hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä.
Jos se toinen ei lähde sinne avioliittoneuvojalle, kun hänen mielestään ei ole syytä, niin mitä vaihtoehtoja sille toiselle jää?
Aika mustavalkoiselta kuulostaa tuokin, kuinka muutamassa rivissä sinulla on patenttiratkaisu, millä suurin osa turhista eroista vältettäisiin. Elämä ei ole mustavalkoista. Voi olla, että suurin osa eroista on turhia. Voi olla myös, että juuri mikään ero ei ole turha. Minä en ainakaan voisi mennä sanomaan kenenkään eroa turhaksi millään perusteella. Ei minulla ole mitään sellaista ylintä tietoa kenenkään elämästä.
kun eräänä päivänä tajuaa, että ette yksinkertaisesti vain ole toisillenne "oikeat" ihmiset, ettekä ole koskaan sitä olleetkaan. Naimisiin on ajauduttu ja lapsi/a on tehty koska niin on "kuulunut" tehdä. Kumpikaan ei ole ikinä ollut onnellinen, mutta kumpikaan ei ole ikinä tajunnut mistä se johtuu. Seksielämää ei ole ollut muuta kuin lisääntymistarpeessa.
Onko tässä sitten se oikea valinta sinnitellä yhdessä ja yrittää loppuelämä löytää se onni, jota ei alunperinkään koskaan ollut? Lasten takia?
En ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiihkeimmillä kirjoittajilla täällä taitaa olla vielä tiukka lastenpuolustusvaihde päällä. Se on ihan oikein siinä biologian vaiheessa. Mutta lapsiperheaika menee aikanaan ohi, ja sen jälkeen käsitykset avioliitosta ja sen tarkoituksesta, eroamisesta ja uskottomuudesta voivat heittää täysin häränpyllyä. Ainakin itselläni kävi niin, ja mitä olen samanikäisten (yli 50, alle 60) naisten kanssa puhunut, niin tämä on todella yleistä.
Kun lapset eivät enää tarvitse vanhempiensa parisuhteen suojaa, yksi tärkeimmistä parisuhteen/avioliiton motiiveista katoaa. Samassa vaiheessa usein seksi alkaa menettää merkitykstään parisuhteen liimana. Ihminen-niminen eläin vain on rakennettu niin, että kun lisääntyminen on ohi, ei seksikään enää tunnu ihan niin tärkeältä (vaikka se toki voi olla ihan mukavaa ajanvietettä). Näin ollen ei ole enää myöskään niin paljon väliä, kenen kanssa sitä harrastaa. Asenteet uskottomuuteen väljenevät.
Jäähdyttelevässä parisuhteessa koossapitäviä voimia ovat toinen toisensa kunnioittaminen ja yhteinen tekeminen. Jos yhdessä on tarpeeksi mukavaa, pysytään yhdessä, mutta jos ei ole kivaa, ei mikään mahti maailmassa voi estää eroamastakaan. Moni jatkaa eron jälkeen yksin, moni löytää uutta seuraa.
Sillä se ei nykyään pidä ollenkaan paikkaansa, ettei keski-ikäinen nainen löytäisi seuraa halutessaan. Kyllä vaan löytää. Mutta aika harva enää tähtää mihinkään koko loppuelämän liittoon. Nykyään monilla on tavoitteena väljempi, yhteistyöhön ja avunantoon perustuva suhde, jossa ei välttämättä edes asuta yhdessä.
Sekin fakta nimittäin alkaa 50. ikävuoden jälkeen kirkastua, että JOKAINEN KUOLEE YKSIN. Vaikka kuinka yrittäisi sinnitellä elinikäisessä avioliitossa, ei se lopppuun asti kestä.
Tällä foorumilla tulee todella harvoin vastaan tällaista kypsää näkemystä. Olipa mukava lukea kirjoitus, joka laittaa ajattelemaan aisoita eri näkökulmasta. Toisaalta omia isovanhempia seuranneena olen huomannut, että ainakin osalla parisuhteen ja vierellä pysyvän kumppanin merkitys vaan korostuu vanhemmiten.
Olen samaa mieltä edellisen kanssa,todella hieno,kypsä,uutta näkökulmaa tuova kirjoitus tälle palstalle. Itse tunnen 3 upeaa yli 50v naista,ovat huoelhtineet itsestään tod hyvin,älykkäitä,koulutettuja yms. kaikki 3 ovat olleet avioliitossa,mutta eivät ole halunneet asua enää yhdessä kenenkään miehen kanssa eron jälkeen. Kaikki 3 ovat sanoneet samaa että haluaa asua yksin ja tykkäävät enemmän "seurustella",eli miesystävällä ja itsellä oma koti. Silti tykätään olla yhdessä,matkustella yms. mutta molemmilla silti oma reviiri.
Mielestäni erojen lisääntyminen ei todellakaan johdu siitä että nykyliitoissa olisi enemmän ongelmia kuin entisaikaan, vaan ihan vain juuri siitä, että nykyään sana "uhrautuminen" on pahinta mitä voi olla.
Jos jää hetkeksikään liittoon, joka ei sillä hetkellä tyydytä, "uhrautuu" lasten takia ja sehän ei siis ole hyvä juttu ollenkaan, sanovat nykyviisaat.
Ihmisille on syötetty jo kauan totuutena kliseitä tyyliin "lapsille on parasta kun isä ja äiti ovat onnellisia, lapsi huomaa jos vanhemmat elävät onnettomassa liitossa"...
Tottahan se on, että jatkuvaa väkivaltaa, solvaamista tai pettämistä ei pidä sietää, mutta kun tuo "onnellisuus" tarkoittaa monelle juuri sitä rakkauden ensihuumaa.
Ja sehän katoaa joka suhteesta ennen pitkää.
Myyttiä tukevat elokuvat, uusperheitään lehdissä hehkuttavat julkkikset jne.
Ydinperhe nyt vain ei enää ole muodissa! Lähtökohtana on nykyään uusperhe, olen sen itse kokenut moneen kertaan kun miehellä ja minulla on lapset iältään 16, 14, 8 ja 1, niin aina ihmetellään että ovatko kaikki tosiaan saman miehen kanssa. Oikeasti.
Väitän, että pieniä lapsia ei paskaakaan kiinnosta onko iskällä ja äiskällä aina kivaa keskenään ja onko seksielämä vilkasta. Lapsi on onnellisin kun OMAT biologiset vanhemmat ovat yhdessä.
Nykyään liittojen eteen ei viitsitä tehdä yhtään mitään. Eroista 90% on turhia, näin väittäisin.JATKUVAA väkivaltaa, pettämistä jne ei pidä sietää? Mutta epäsäännöllisyys on ihan ok? Että jos mies vaan silloin tällöin pettää ja vain kerran vuodessa vetää turpaan, se on ihan ok? Sen takia EI_KANNATA_EROTA koska uhrautuminen on ihan ok`.
Samoin mielestäni aikuisen kuuluu kestää sitä, jos toinen sanoo rumasti. Monet naiset ei käsitä tätä ja etsii sitä prinssi uljasta.
Mun mies on pettänyt, ja ollut ilkeä muttta lasten takia jaksan. MNiin myötä kuin vastamäessäkin!
kerran ollessani raskaana, annoin anteeksi. Petti uudestaan, monta kuukautta piti suhdetta toiseen naiseen.
Hakkasi vielä n. 2-3 kertaa vuodessa.
Ois varmaan pitänyt lapsen takia nöyrästi ottaa turpaan ja sietää toiset naiset.
(Onneksi en niin tehnyt, vaan elän varsin mukavaa elämää nykyisin sinkkuna).
Kiihkeimmillä kirjoittajilla täällä taitaa olla vielä tiukka lastenpuolustusvaihde päällä. Se on ihan oikein siinä biologian vaiheessa. Mutta lapsiperheaika menee aikanaan ohi, ja sen jälkeen käsitykset avioliitosta ja sen tarkoituksesta, eroamisesta ja uskottomuudesta voivat heittää täysin häränpyllyä. Ainakin itselläni kävi niin, ja mitä olen samanikäisten (yli 50, alle 60) naisten kanssa puhunut, niin tämä on todella yleistä.
Kun lapset eivät enää tarvitse vanhempiensa parisuhteen suojaa, yksi tärkeimmistä parisuhteen/avioliiton motiiveista katoaa. Samassa vaiheessa usein seksi alkaa menettää merkitykstään parisuhteen liimana. Ihminen-niminen eläin vain on rakennettu niin, että kun lisääntyminen on ohi, ei seksikään enää tunnu ihan niin tärkeältä (vaikka se toki voi olla ihan mukavaa ajanvietettä). Näin ollen ei ole enää myöskään niin paljon väliä, kenen kanssa sitä harrastaa. Asenteet uskottomuuteen väljenevät.
Jäähdyttelevässä parisuhteessa koossapitäviä voimia ovat toinen toisensa kunnioittaminen ja yhteinen tekeminen. Jos yhdessä on tarpeeksi mukavaa, pysytään yhdessä, mutta jos ei ole kivaa, ei mikään mahti maailmassa voi estää eroamastakaan. Moni jatkaa eron jälkeen yksin, moni löytää uutta seuraa.
Sillä se ei nykyään pidä ollenkaan paikkaansa, ettei keski-ikäinen nainen löytäisi seuraa halutessaan. Kyllä vaan löytää. Mutta aika harva enää tähtää mihinkään koko loppuelämän liittoon. Nykyään monilla on tavoitteena väljempi, yhteistyöhön ja avunantoon perustuva suhde, jossa ei välttämättä edes asuta yhdessä.
Sekin fakta nimittäin alkaa 50. ikävuoden jälkeen kirkastua, että JOKAINEN KUOLEE YKSIN. Vaikka kuinka yrittäisi sinnitellä elinikäisessä avioliitossa, ei se lopppuun asti kestä.
Tällä foorumilla tulee todella harvoin vastaan tällaista kypsää näkemystä. Olipa mukava lukea kirjoitus, joka laittaa ajattelemaan aisoita eri näkökulmasta. Toisaalta omia isovanhempia seuranneena olen huomannut, että ainakin osalla parisuhteen ja vierellä pysyvän kumppanin merkitys vaan korostuu vanhemmiten.Olen samaa mieltä edellisen kanssa,todella hieno,kypsä,uutta näkökulmaa tuova kirjoitus tälle palstalle. Itse tunnen 3 upeaa yli 50v naista,ovat huoelhtineet itsestään tod hyvin,älykkäitä,koulutettuja yms. kaikki 3 ovat olleet avioliitossa,mutta eivät ole halunneet asua enää yhdessä kenenkään miehen kanssa eron jälkeen. Kaikki 3 ovat sanoneet samaa että haluaa asua yksin ja tykkäävät enemmän "seurustella",eli miesystävällä ja itsellä oma koti. Silti tykätään olla yhdessä,matkustella yms. mutta molemmilla silti oma reviiri.
Allekirjoitan tämän niin täysin! Enkä ole edes 50 vielä.
Te, jotka haikailette vanhojen hyvien aikojen perään kun ei erottu vaan sitkeästi jatkettiin yhdessä, että silloin perheen hyvinvointi tarkoitti sitä, että äiti uhrautui kaikkien edestä. Mies kyllä sai jahdata unelmiaan ja ambitioitaan, harrastaa avioliiton ulkopuolisia suhteita ja ehkä käydä vaikka bordellissakin välillä. Totta kai avioliitot ja suhteet ovat nyt hatarammassa tilassa, kun niiden pitää kestää kahden aikuisen tavoitteet, unelmat ja toiveet. Jos näiden yhteen sovittaminen on täysin mahdotonta, niin miksei ero ole silloin se järkevin tie sen sijaan että perheessä on ehkä kaksi toisilleen katkeraa vanhempaa. Se, että joku ehkä on täysin vastuuton vanhempi, on ihan toinen kysymys kuin se, että miksi erotaan "liian helposti".
Ennen vanhaan avioliittojen "menestyminen" merkitsi sitä, että nainen muuttui naisesta kodinhoitajaksi ja äidiksi. Nykynaisella on _onneksi_ vapaus elää yksinkin, ilman hakkaavaa tai pettävää (tai muuten vain huonoa) kumppania. En ymmärrä tätä ihmejuttua, että aina naisia syyllistetään perheen hajottamisesta. Mikä on miehen, ja isän, vastuu?
Entisaikaan, sanotaanko vielä 1950-1960 -luvulle asti, avioliitot muodostettiin paitsi perhe- ja mahdollisesti rakkaussuhteiksi, niin myös ennen kaikkea työsuhteiksi.
Kyllä, naisesta tuli todellakin kodinhoitaja. Ja äiti. Piika, työkumppani, asiapari, vuoteenlämmittäjä.
Miehestä tuli työjuhta, elättäjä, vastuunkantaja, raivaaja, rakentaja, siittäjä - ja myös isä.
Nämä avioliitot puolustivat ehdottomasti paikkaansa, koska perheet olivat toisenlaisia: perheitä pitivät koossa paitsi tunnesiteet, myös työnteon ja yhteisen leivänhankinnan tuomat siteet.
Näitä siteitä ei nykyään yleensä ole (toki poikkeuksia on useita, eri elämänaloilla: tosin yleensä yritystoiminnassa mukana olevia). Jotenkin täytyisi jaksaa sitä puolison naamaa katsella. Jokin syy sille täytyisi löytää.
Ensimmäisenä on luonnollista ajatella eroottista yhdyselämää, rakkautta ja sen tuomaa "liimavaikutusta".
Mutta, mutta. Onko nykyisin jo rakkausavioliittokin tulossa vanhanaikaiseksi? Pitäisikö etsiä jotakin muuta perhettä koossapitävää tekijää? Löytyisikö se keskinäisestä huolenpidosta ja hoivasta erotiikan lisäksi?
Summa summarum, jokainen tilanne on omansa, millä oikeudella joku katsoo voivansa arvostella toisen tekemiä ratkaisuja tietämättä, mikä toisen tilanne kokonaisuudessaan on.
No sehän tässä juuri on hassua, että miksi monet ottavat tämän arvosteluna juuri omaa tilannettaan kohtaan, vaikkei kenestäkään tietystä ihmisestä edes puhuta. Ei siis arvostella jonkun tietyn toisen ratkaisuja vaan puhutaan yleisellä tasolla. Ja mun mielestä ap ainakin ilmaisi asian ihan ymmärrettävästi.
minä olen ap:n kuvailema ihminen.
Lapsuuteni ajan katsoin kuinka isäni oli erittäin mustasukkainen äidistäni, isäni alkoholismisuutta, vanhempieni tappeluja, ja nyt näin varttuneena tulleita muistipätkiä äitiini kohdistuneeseen väkivaltaan. Kuinka äitini huusi että hyppää junan alle ja tappaa itsensä.
Toivoin lapsena tosissani että he eroaisivat. Jokainen heidän riitansa oli pelkkää pelkoa rinnassa, tappaako isäni äitini tällä kertaa.
He eivät eronneet. Ovat yhdessä vieläkin, isäni parantui alkoholismista. Riitoja heillä on yhä. Tiedän että äitini olisi ollut onnellisempi jos olisi eronnut isästäni. Tiedän hänen miettivän että 20vuotta meni väärässä suhteessa, eikä enään uskalla siitä lähteä. Meidän lasten takia hän siinä suhteessa pysyi. Ja se surettaa mua enemmän kuin mikään, hänen elämästään yli puolet, elämän ''parhaimmat'' vuodet valuivat hukkaan, koska päätti uhrata oman hyvinvointinsa minun ja sisaruksieni takia.
Itse olin liian nuori kun tapasin exäni. Liian nuorena ja nopeasti muutettiin yhteen. Liian nopeasti saatiin lapsi.
Kun exästäni alkoi esiintyä samanlaisia piirteitä kuin isästäni, erittäin pahaa mustasukkaisuutta, en olisi saanut mennä mihinkään kavereideni kanssa ilman häntä. Jos menin niin sitä helvetin mykkäkoulua ja tiuskimista sai kuunnella useamman viikon. Alkoholista nauttiminen turhankin usein minun mielestäni perheelliseksi. Ja kerran, minun kyllä häntä provosoituani, hän kuristi minua niin että olin varma että elämäni on nytten tässä.
Voitteko arvata missä tunteissa elin? Kuinka mietin että en halua tehdä samaa virhettä kuin äitini. Kuinka tähän elämään pitää kuulua jotain muutakin kuin huonossa onnettomassa suhteessa eläminen! Onhan se nääs minun elämäni, lapseni eläessä siinä mukana. En enään tuntenut vetoa mieheeni, ärsytti hänen tyhmyytensä. Ja niin mä erosin, minä tuhosin meidän perheemme. Ja en ole päivääkään katunut. Itseasiassa erottuamme puhuin ystävieni kanssa, ja he sanoivat että en ole pitkään aikaan kuulostanut niin onnelliselta. Ja sitähän mä olin, onnellinen. En vain käsitä miksi pitäisi olla onneton oman elämänsä ajan. Me emme kumminkaan kuin pienen hetken elä, miksei siitä saisi nauttia?
Kyllä, olen katunut että tein lapsen liian nuorena ja väärän miehen kanssa. Mutta kun ei se jossittelu auta. Ja valitsin ainakin loistavan isän lapselleni, vaikka yhdessä ei asuta enään.
Mä olen nyt sinkku, etä äiti. Lapseni jää ainoakseni ja mä olen ONNELLINEN. toivoisin että äitinikin voisi sanoa niin. Mutta ei voi.
No mun mielestä sä et ole ap:n kuvailema ihminen :O Ap:han kirjoitti siitä miten pelkän arkipäiväistymisen takia erotaan kun ei ole enää "kivaa". Sun kuvailema tilanne on jotakin ihan muuta.
Mun mielestä on oikeasti mielenkiintoista miten henkilökohtaisesti monet ottavat tämän jutun, vaikka oikeasti se oma tilanne olisi jotain ihan muuta kuin aloituksessa kuvailtu.
mutta ollaan tyytyväisiä, koska se nyt on kuitenkin vain avioliitto, eikä siltä ole sen kummempaa odotettukaan. Esim. monissa muslimimaissa naiset viettävät päivänsä käytännössä toisten naisten kanssa, ei sillä aviomiehen luonteella aivan hirvittävää merkitystä silloin ole, kun nyt ei olisi väkivaltainen tms.