Lue keskustelun säännöt.
Te, joiden mielestä pitää aina seurata sydäntään ja erota siitä syystä:
18.09.2012 |
Täällä esim. joissain ketjuissa kannustetaan ihmisiä eroamaan jos liitto on ns. arkipäiväistynyt, rakkaus on muuttunut enemmän ystävyydeksi ja intohimo palaa säästöliekillä. Puolisolla on ärsyttäviä tapoja ja sen naama ei miellytä. Eronpuolustajat sanovat, että pitää erota eikä tyytyä puolinaiseen.
No, entä sitten kun on erottu. Uusi mies löytynyt. Ja aikansa kuluttua alkaa uuden kanssa sama arkipäivä ja ärsytys. Erotaanko taas? Ja etsitään uusi parempi prinssi, jonka kanssa kuvio toistuu. Kuinka monta kertaa kannattaa seurata sydäntään? Ja miten voivat lapset kuviossa, jossa isäpuolia lappaa ovesta sisään ja takaovesta ulos?
Mutku mä haluun!! Mun sydän sanoo!!
Kommentit (138)
minä olen ap:n kuvailema ihminen.
Lapsuuteni ajan katsoin kuinka isäni oli erittäin mustasukkainen äidistäni, isäni alkoholismisuutta, vanhempieni tappeluja, ja nyt näin varttuneena tulleita muistipätkiä äitiini kohdistuneeseen väkivaltaan. Kuinka äitini huusi että hyppää junan alle ja tappaa itsensä.
Toivoin lapsena tosissani että he eroaisivat. Jokainen heidän riitansa oli pelkkää pelkoa rinnassa, tappaako isäni äitini tällä kertaa.
He eivät eronneet. Ovat yhdessä vieläkin, isäni parantui alkoholismista. Riitoja heillä on yhä. Tiedän että äitini olisi ollut onnellisempi jos olisi eronnut isästäni. Tiedän hänen miettivän että 20vuotta meni väärässä suhteessa, eikä enään uskalla siitä lähteä. Meidän lasten takia hän siinä suhteessa pysyi. Ja se surettaa mua enemmän kuin mikään, hänen elämästään yli puolet, elämän ''parhaimmat'' vuodet valuivat hukkaan, koska päätti uhrata oman hyvinvointinsa minun ja sisaruksieni takia.
Itse olin liian nuori kun tapasin exäni. Liian nuorena ja nopeasti muutettiin yhteen. Liian nopeasti saatiin lapsi.
Kun exästäni alkoi esiintyä samanlaisia piirteitä kuin isästäni, erittäin pahaa mustasukkaisuutta, en olisi saanut mennä mihinkään kavereideni kanssa ilman häntä. Jos menin niin sitä helvetin mykkäkoulua ja tiuskimista sai kuunnella useamman viikon. Alkoholista nauttiminen turhankin usein minun mielestäni perheelliseksi. Ja kerran, minun kyllä häntä provosoituani, hän kuristi minua niin että olin varma että elämäni on nytten tässä.
Voitteko arvata missä tunteissa elin? Kuinka mietin että en halua tehdä samaa virhettä kuin äitini. Kuinka tähän elämään pitää kuulua jotain muutakin kuin huonossa onnettomassa suhteessa eläminen! Onhan se nääs minun elämäni, lapseni eläessä siinä mukana. En enään tuntenut vetoa mieheeni, ärsytti hänen tyhmyytensä. Ja niin mä erosin, minä tuhosin meidän perheemme. Ja en ole päivääkään katunut. Itseasiassa erottuamme puhuin ystävieni kanssa, ja he sanoivat että en ole pitkään aikaan kuulostanut niin onnelliselta. Ja sitähän mä olin, onnellinen. En vain käsitä miksi pitäisi olla onneton oman elämänsä ajan. Me emme kumminkaan kuin pienen hetken elä, miksei siitä saisi nauttia?
Kyllä, olen katunut että tein lapsen liian nuorena ja väärän miehen kanssa. Mutta kun ei se jossittelu auta. Ja valitsin ainakin loistavan isän lapselleni, vaikka yhdessä ei asuta enään.
Mä olen nyt sinkku, etä äiti. Lapseni jää ainoakseni ja mä olen ONNELLINEN. toivoisin että äitinikin voisi sanoa niin. Mutta ei voi.
No mun mielestä sä et ole ap:n kuvailema ihminen :O Ap:han kirjoitti siitä miten pelkän arkipäiväistymisen takia erotaan kun ei ole enää "kivaa". Sun kuvailema tilanne on jotakin ihan muuta.
Mun mielestä on oikeasti mielenkiintoista miten henkilökohtaisesti monet ottavat tämän jutun, vaikka oikeasti se oma tilanne olisi jotain ihan muuta kuin aloituksessa kuvailtu.
sellaisenaan tuskin on kenelläkään, en usko, että kukaan erotessaan ajattelee "Mut kun mä haluun!!" Siksi myös moni, niin kuin esimerkiksi minä, ajattelee, että oma tilanne voi ulkopuolelta näyttää juuri tuolta.Minä en käsitä, mikä tarve ihmisillä on niin voimakkaasti arvostella ratkaisuja, jotka muut elämässään tekevät. Onko tämäkin yksi tapa tuntea itsensä jotenkin paremmaksi, kun on toiminut omassa elämässään muka paremmin? Ei kukaan tee pelkkiä täydellisiä ratkaisuja elämässään, eikä varsinkaan kukaan ulkopuolinen voi tietää, olisiko joku muu ratkaisu parempi.
No mä taas olen sitä mieltä, että niitäkin eroja on kun ei vaan ole "kipinää" vaikka muuten asiat olisivat ihan tasapainoisesti.
Mutta tämä kyllä selvensi asiaa, siis ihmetystäni siitä miksi niin moni ottaa asian henkilökohtaisesti vaikka se oma tilanne olisi ihan muuta kuin kuvattu tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja liian erilaiset elämäntavoitteet ovat mielestäni suurimmat syyt että eroon on hyväkin ajautua. Miehen siskolla tulossa ero ja ihan syystäkin, ei mitään pettämisiä tms. mutta mitään yhteistä tuolla parilla ei enää ole. Toinen materialistinen, toinen henkinen. Ei mitään yhteistä paitsi lapset. Eivät kunnioita toisiaan pätkääkään tai siis sanoisinko 'ihaile'. Minusta pitkäässä suhteessa pitää nimenomaan löytyä sitä ihailua/kunnioitusta, siitä se rakkauskin tulee.
Meillä takana 25 vuotta suhdetta ja hyvin menee. Tykätään hirveesti toisistammme ja samat asiat yleensäkin kiinnostaa. Riiidellessä ei solvata tai loukata kovinkaan pahasti. Siinäpä se!
Täällä esim. joissain ketjuissa kannustetaan ihmisiä eroamaan jos liitto on ns. arkipäiväistynyt, rakkaus on muuttunut enemmän ystävyydeksi ja intohimo palaa säästöliekillä. Puolisolla on ärsyttäviä tapoja ja sen naama ei miellytä. Eronpuolustajat sanovat, että pitää erota eikä tyytyä puolinaiseen.
No, entä sitten kun on erottu. Uusi mies löytynyt. Ja aikansa kuluttua alkaa uuden kanssa sama arkipäivä ja ärsytys. Erotaanko taas? Ja etsitään uusi parempi prinssi, jonka kanssa kuvio toistuu. Kuinka monta kertaa kannattaa seurata sydäntään? Ja miten voivat lapset kuviossa, jossa isäpuolia lappaa ovesta sisään ja takaovesta ulos?
Mutku mä haluun!! Mun sydän sanoo!!
Kukaan ei tiedä, millainen se suhde on ollut ja miksi siinä on ollut paha olla.
Kokonaan toinen kysymys on: onko ihmisellä (naisella) oikeus tavoitella onnea?
kun eräänä päivänä tajuaa, että ette yksinkertaisesti vain ole toisillenne "oikeat" ihmiset, ettekä ole koskaan sitä olleetkaan. Naimisiin on ajauduttu ja lapsi/a on tehty koska niin on "kuulunut" tehdä. Kumpikaan ei ole ikinä ollut onnellinen, mutta kumpikaan ei ole ikinä tajunnut mistä se johtuu. Seksielämää ei ole ollut muuta kuin lisääntymistarpeessa.
Onko tässä sitten se oikea valinta sinnitellä yhdessä ja yrittää loppuelämä löytää se onni, jota ei alunperinkään koskaan ollut? Lasten takia?
En ymmärrä.
Nykyään monilla on tavoitteena väljempi, yhteistyöhön ja avunantoon perustuva suhde, jossa ei välttämättä edes asuta yhdessä.
Sekin fakta nimittäin alkaa 50. ikävuoden jälkeen kirkastua, että JOKAINEN KUOLEE YKSIN. Vaikka kuinka yrittäisi sinnitellä elinikäisessä avioliitossa, ei se lopppuun asti kestä.
Kyllä meille mieheni kanssa yksi yhdessäolon pointti on myös se, että on vanhuudentoveri. Läheinen ihminen, jonka kanssa on koettu monet asiat, kasvatettu lapset ja läpikäyty iloja ja suruja, myös sairauksia. Jos jompikumpi meistä lopussa sairastuu vakavasti, toinen päätyy luultavasti omaishoitajaksi. Se on raskasta, mutta pitkäaikainen, rakas elämäntoveri, joka on joka käänteessä ollut rinnalla, on sen arvoinen.
Ei todellakaan ole fakta, että jokainen kuolee yksin. Jotkut meistä kuolevat pitäen kädestä elämänkumppaniaan. Eikö tällainen tosiaan paina mitään vaa'assa? Mihin on hävinnyt kokonaisvaltainen rakkaus toiseen ihmiseen, todellinen sitoutuminen? Näin meillä eletään. Ei tietysti elettäisi, jos olisi jotain sellaisia kriisejä kuin joissakin liitoissa, mutta niin kauan kuin sellaisia esteitä ei ilmene, meillä kyllä siintää yhtenä haaveena vanhuuden kumppanuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta haluaisin nostaa keskusteluun mielestäni varsin relevantin kysymyksen: Miksi elinikäinen avioliitto on joku tavoitetila? Miksei saa erota? Meillä jokaisella on vain _yksi_ elämä, miksei sitä saa elää onnellisena vaan pitää sinnitellä?
toinen yksin, huomasitko?
Nykyään monilla on tavoitteena väljempi, yhteistyöhön ja avunantoon perustuva suhde, jossa ei välttämättä edes asuta yhdessä.
Sekin fakta nimittäin alkaa 50. ikävuoden jälkeen kirkastua, että JOKAINEN KUOLEE YKSIN. Vaikka kuinka yrittäisi sinnitellä elinikäisessä avioliitossa, ei se lopppuun asti kestä.
Kyllä meille mieheni kanssa yksi yhdessäolon pointti on myös se, että on vanhuudentoveri. Läheinen ihminen, jonka kanssa on koettu monet asiat, kasvatettu lapset ja läpikäyty iloja ja suruja, myös sairauksia. Jos jompikumpi meistä lopussa sairastuu vakavasti, toinen päätyy luultavasti omaishoitajaksi. Se on raskasta, mutta pitkäaikainen, rakas elämäntoveri, joka on joka käänteessä ollut rinnalla, on sen arvoinen.Ei todellakaan ole fakta, että jokainen kuolee yksin. Jotkut meistä kuolevat pitäen kädestä elämänkumppaniaan. Eikö tällainen tosiaan paina mitään vaa'assa? Mihin on hävinnyt kokonaisvaltainen rakkaus toiseen ihmiseen, todellinen sitoutuminen? Näin meillä eletään. Ei tietysti elettäisi, jos olisi jotain sellaisia kriisejä kuin joissakin liitoissa, mutta niin kauan kuin sellaisia esteitä ei ilmene, meillä kyllä siintää yhtenä haaveena vanhuuden kumppanuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kukaan ei tiedä, millainen se suhde on ollut ja miksi siinä on ollut paha olla.
Mä taas käsitin aloituksesta, että ap puhui niistä eroista kun ei edes ole mitenkään erityisen PAHA olla. Ei vaan ole sitä huumaa ja riittävän jännää ja kivaa, ja siksi haetaan elämään sisältöä uudella huumalla.
Kukaan ei tiedä, millainen se suhde on ollut ja miksi siinä on ollut paha olla.
Mä taas käsitin aloituksesta, että ap puhui niistä eroista kun ei edes ole mitenkään erityisen PAHA olla. Ei vaan ole sitä huumaa ja riittävän jännää ja kivaa, ja siksi haetaan elämään sisältöä uudella huumalla.
sen pahan olon määrää voi mitata? Varsinkaan määritellä, että jollakin toisella ei ole ollut tarpeeksi paha olla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun eräänä päivänä tajuaa, että ette yksinkertaisesti vain ole toisillenne "oikeat" ihmiset, ettekä ole koskaan sitä olleetkaan. Naimisiin on ajauduttu ja lapsi/a on tehty koska niin on "kuulunut" tehdä. Kumpikaan ei ole ikinä ollut onnellinen, mutta kumpikaan ei ole ikinä tajunnut mistä se johtuu. Seksielämää ei ole ollut muuta kuin lisääntymistarpeessa.
Onko tässä sitten se oikea valinta sinnitellä yhdessä ja yrittää loppuelämä löytää se onni, jota ei alunperinkään koskaan ollut? Lasten takia?
En ymmärrä.
Minä en ymmärrä.
Ei ole mitään "kuuluu tehdä perhe". Se oli teidän ratkaisunne - väärä ratkaisu. Eli liian hepposesti perustettu perhe. Miten ihminen voi olla tuollainen? Tuntuu, että molemmat olette jotain tahdottomia ja aivottomia nyhväreitä, jotka on jotenkin vahingossa ajautuneet yhteen, pukanneet lapsia maailmaan ja hups, erotaan, kun ei olla onnellisia, eikä olla ikinä oltukaan :(
Miten tuolla tavalla voi käydä? Miten tuolla tavalla on voinut elää? Jos noin on käynyt, niin eihän teillä ole mitään takeita, että ne aivot pelaisi tulevaisuudessakaan ja mitään onnea löytyisi. Jotenkin kuulostaa, että kumpikaan teistä ei ole edes oppinut elämään, kumpikaan teistä ei tunne edes itseään. Ei sellainen ihminen voi onnea löytää.
Kukaan ei tiedä, millainen se suhde on ollut ja miksi siinä on ollut paha olla.
Mä taas käsitin aloituksesta, että ap puhui niistä eroista kun ei edes ole mitenkään erityisen PAHA olla. Ei vaan ole sitä huumaa ja riittävän jännää ja kivaa, ja siksi haetaan elämään sisältöä uudella huumalla.
sen pahan olon määrää voi mitata? Varsinkaan määritellä, että jollakin toisella ei ole ollut tarpeeksi paha olla?
...että se henkilö itsekään ei väitä että olisi paha olla suhteessa, vaan sanoo että on tylsää ja arkea ja haluaisi säpinää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun eräänä päivänä tajuaa, että ette yksinkertaisesti vain ole toisillenne "oikeat" ihmiset, ettekä ole koskaan sitä olleetkaan. Naimisiin on ajauduttu ja lapsi/a on tehty koska niin on "kuulunut" tehdä. Kumpikaan ei ole ikinä ollut onnellinen, mutta kumpikaan ei ole ikinä tajunnut mistä se johtuu. Seksielämää ei ole ollut muuta kuin lisääntymistarpeessa.
Onko tässä sitten se oikea valinta sinnitellä yhdessä ja yrittää loppuelämä löytää se onni, jota ei alunperinkään koskaan ollut? Lasten takia?
En ymmärrä.
MInä en usko sellaiseen. Enkä usko että onnellisuutta myös tekee kukaan oikea toinen ihminen siinä rinnalla, vaan se tulee itsestä. Toki aivan kauhea toinen voi syödä luontaista onnea pois, esim. juova ja pahoinpitelevä tai henkisesti jatkuvasti julma, mutta ei ihminen onnea voi toiselle antaa. Itse se on kunkin löydettävä, olipa sinkku tai aviossa.
ELi kyllä, minä tuossa tilanteessa "sinnittelisin" ja muuttaisin omaa ajattelutapaani sellaiseksi, jossa alkaisin naimisissa ollen itse etsiä mistä onnea elämääni löytäisin: etsisin mikä minua kiinnostaa olipa se musiikki, harrastukset tai matkat tai mikä vaan ja alkaisin lisätä elämääni näitä hyviä asioita.
Mutta haluaisin nostaa keskusteluun mielestäni varsin relevantin kysymyksen: Miksi elinikäinen avioliitto on joku tavoitetila? Miksei saa erota? Meillä jokaisella on vain _yksi_ elämä, miksei sitä saa elää onnellisena vaan pitää sinnitellä?
Mutta miksi sun lastesi täytyy kärsiä sun mokistasi? Miksi tehdä niitä lapsia, jos ajatusmaailma on lasten suhteen yhdentekevä? Sun lapsillasikin on vain yksi elämä. Miksi se lasten onni on noin yhdentekevää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni erojen lisääntyminen ei todellakaan johdu siitä että nykyliitoissa olisi enemmän ongelmia kuin entisaikaan, vaan ihan vain juuri siitä, että nykyään sana "uhrautuminen" on pahinta mitä voi olla.
Jos jää hetkeksikään liittoon, joka ei sillä hetkellä tyydytä, "uhrautuu" lasten takia ja sehän ei siis ole hyvä juttu ollenkaan, sanovat nykyviisaat.
Ihmisille on syötetty jo kauan totuutena kliseitä tyyliin "lapsille on parasta kun isä ja äiti ovat onnellisia, lapsi huomaa jos vanhemmat elävät onnettomassa liitossa"...
Tottahan se on, että jatkuvaa väkivaltaa, solvaamista tai pettämistä ei pidä sietää, mutta kun tuo "onnellisuus" tarkoittaa monelle juuri sitä rakkauden ensihuumaa.
Ja sehän katoaa joka suhteesta ennen pitkää.
Myyttiä tukevat elokuvat, uusperheitään lehdissä hehkuttavat julkkikset jne.
Ydinperhe nyt vain ei enää ole muodissa! Lähtökohtana on nykyään uusperhe, olen sen itse kokenut moneen kertaan kun miehellä ja minulla on lapset iältään 16, 14, 8 ja 1, niin aina ihmetellään että ovatko kaikki tosiaan saman miehen kanssa. Oikeasti.
Väitän, että pieniä lapsia ei paskaakaan kiinnosta onko iskällä ja äiskällä aina kivaa keskenään ja onko seksielämä vilkasta. Lapsi on onnellisin kun OMAT biologiset vanhemmat ovat yhdessä.
Nykyään liittojen eteen ei viitsitä tehdä yhtään mitään. Eroista 90% on turhia, näin väittäisin.pariterapiassa mieheni kanssa hän kuvaili lapsuudenkodin tunnelmaa ja vanhempiensa välejä juuri tuollaisiksi: kylmäksi, kaveripohjaisiksi, välinpitämättömiksi. Ei koskaan nähnyt kotona läheisyyttä heidän välillään.
Niin ja pariterapiassa oltiin mm. juuri siitä syystä, että meillä on ollut samanlaista jo usean vuoden ajan. Nyt erotaan. En halua, että meidänkin lapset saavat kuvan, että parisuhteen ja avioliiton kuuluu olla tällaista ja että se on ihan okei. Ei se ole. Tämä malli katkaistaan nyt.
aika hyvä esimerkki sille, miksi joskus tosiaan on parempi erota. Muuten tuonkin kirjoittajan lapset istuisivat aikuisina terapiassa pohtimassa oman suhteen tunnekylmyyden syytä...
Katsos KAIKISSA pitkissä suhteissa parisuhde muuttu ystävyydeksi. Ei 40 naimisissa olleilla ole mitään vetoa tai kiihkoa toisiaan kohtaan. Se on ihan utopiaa.
kun eräänä päivänä tajuaa, että ette yksinkertaisesti vain ole toisillenne "oikeat" ihmiset, ettekä ole koskaan sitä olleetkaan. Naimisiin on ajauduttu ja lapsi/a on tehty koska niin on "kuulunut" tehdä. Kumpikaan ei ole ikinä ollut onnellinen, mutta kumpikaan ei ole ikinä tajunnut mistä se johtuu. Seksielämää ei ole ollut muuta kuin lisääntymistarpeessa.
Onko tässä sitten se oikea valinta sinnitellä yhdessä ja yrittää loppuelämä löytää se onni, jota ei alunperinkään koskaan ollut? Lasten takia?
En ymmärrä.
Minä en ymmärrä.
Ei ole mitään "kuuluu tehdä perhe". Se oli teidän ratkaisunne - väärä ratkaisu. Eli liian hepposesti perustettu perhe. Miten ihminen voi olla tuollainen? Tuntuu, että molemmat olette jotain tahdottomia ja aivottomia nyhväreitä, jotka on jotenkin vahingossa ajautuneet yhteen, pukanneet lapsia maailmaan ja hups, erotaan, kun ei olla onnellisia, eikä olla ikinä oltukaan :(Miten tuolla tavalla voi käydä? Miten tuolla tavalla on voinut elää? Jos noin on käynyt, niin eihän teillä ole mitään takeita, että ne aivot pelaisi tulevaisuudessakaan ja mitään onnea löytyisi. Jotenkin kuulostaa, että kumpikaan teistä ei ole edes oppinut elämään, kumpikaan teistä ei tunne edes itseään. Ei sellainen ihminen voi onnea löytää.
on kertoa, kuinka toisen tähänastiset ratkaisut ovat olleet virheitä? Oleellista on se, miten elää tästä eteenpäin. Aika tyly tuomio kertoa jollekin, että koska hän on tehnyt menneisyydessään virhearvioita, hänellä ei ole mahdollisuutta löytää onnea tulevaisuudessakaan. Eihän sinullakaan ole takeita, että loppuelämäsi olisi hyvä, ja että tekisit tästä eteenpäin pelkästään täydellisiä ratkaisuja. Ihan pokkana kerrot toiselle, ettei hän osaa elää!
Jokainen tekee valintatilanteissa sellaisen päätöksen, jonka hän sillä hetkellä uskoo oikeaksi. Ei kukaan ulkopuolinen pysty tietämään, onko ratkaisu loppujen lopuksi oikea vai väärä, vain tämä ihminen itse pystyy. Ehkä jälkeenpäin voidaan miettiä, että joku muu ratkaisu olisi voinut olla parempi, ja siitä voi ottaa opiksi tulevaisuutta varten, mutta turha on jankata sitä mennyttä elämää. Se on mennyttä. Pitää keskittyä tästä eteenpäin tekemään valintoja, jotka olisivat mahdollisimman hyviä, ja vain ihminen itse voi ne valinnat tehdä.
Täällä esim. joissain ketjuissa kannustetaan ihmisiä eroamaan jos liitto on ns. arkipäiväistynyt, rakkaus on muuttunut enemmän ystävyydeksi ja intohimo palaa säästöliekillä. Puolisolla on ärsyttäviä tapoja ja sen naama ei miellytä. Eronpuolustajat sanovat, että pitää erota eikä tyytyä puolinaiseen.
No, entä sitten kun on erottu. Uusi mies löytynyt. Ja aikansa kuluttua alkaa uuden kanssa sama arkipäivä ja ärsytys. Erotaanko taas? Ja etsitään uusi parempi prinssi, jonka kanssa kuvio toistuu. Kuinka monta kertaa kannattaa seurata sydäntään? Ja miten voivat lapset kuviossa, jossa isäpuolia lappaa ovesta sisään ja takaovesta ulos?
Mutku mä haluun!! Mun sydän sanoo!!
Kukaan ei tiedä, millainen se suhde on ollut ja miksi siinä on ollut paha olla.
Kokonaan toinen kysymys on: onko ihmisellä (naisella) oikeus tavoitella onnea?
Onni tulee sisältä ei ikinä toisista ihmisistä. Usko jo jos tulet onnelliseksi uudesta miehestä niin tulee se päivä kun se mies on mielestäsi perseestä. Tuollainen vaihtaminen kertoo että ihmisellä ei ole kaikki kotona. Todellinen onni tulee pysyvyydestä ja jatkuvuudesta. Siitä että päättää olla onnellinen ja päättää elää toisen kanssa.
Mikä se sellainen "oikea" sitten on
MInä en usko sellaiseen. Enkä usko että onnellisuutta myös tekee kukaan oikea toinen ihminen siinä rinnalla, vaan se tulee itsestä. Toki aivan kauhea toinen voi syödä luontaista onnea pois, esim. juova ja pahoinpitelevä tai henkisesti jatkuvasti julma, mutta ei ihminen onnea voi toiselle antaa. Itse se on kunkin löydettävä, olipa sinkku tai aviossa.ELi kyllä, minä tuossa tilanteessa "sinnittelisin" ja muuttaisin omaa ajattelutapaani sellaiseksi, jossa alkaisin naimisissa ollen itse etsiä mistä onnea elämääni löytäisin: etsisin mikä minua kiinnostaa olipa se musiikki, harrastukset tai matkat tai mikä vaan ja alkaisin lisätä elämääni näitä hyviä asioita.
Kukaan ei tiedä, millainen se suhde on ollut ja miksi siinä on ollut paha olla.
Mä taas käsitin aloituksesta, että ap puhui niistä eroista kun ei edes ole mitenkään erityisen PAHA olla. Ei vaan ole sitä huumaa ja riittävän jännää ja kivaa, ja siksi haetaan elämään sisältöä uudella huumalla.
sen pahan olon määrää voi mitata? Varsinkaan määritellä, että jollakin toisella ei ole ollut tarpeeksi paha olla?...että se henkilö itsekään ei väitä että olisi paha olla suhteessa, vaan sanoo että on tylsää ja arkea ja haluaisi säpinää.
voi olla sokea pahalle ololleen. Eräs sukulaiseni sai mieheltään turpaan 2-3 kertaa kuukaudessa, ja väliaikoina oli sitä mieltä, että on kohtuuton, kun valittaa huonoa avioliittoa, kun suurin osa päivistä menee niin, ettei nyrkit heilu. Se erohalu voi olla oire enemmästäkin pahasta olosta, kuin säpinäntoivosta, vaikkei sitä itse tiedosta. Se saattaa olla vain ainut konkreettinen asia, josta tavallaan saa otteen.
kun eräänä päivänä tajuaa, että ette yksinkertaisesti vain ole toisillenne "oikeat" ihmiset, ettekä ole koskaan sitä olleetkaan. Naimisiin on ajauduttu ja lapsi/a on tehty koska niin on "kuulunut" tehdä. Kumpikaan ei ole ikinä ollut onnellinen, mutta kumpikaan ei ole ikinä tajunnut mistä se johtuu. Seksielämää ei ole ollut muuta kuin lisääntymistarpeessa.
Onko tässä sitten se oikea valinta sinnitellä yhdessä ja yrittää loppuelämä löytää se onni, jota ei alunperinkään koskaan ollut? Lasten takia?
En ymmärrä.
Minä en ymmärrä.
Ei ole mitään "kuuluu tehdä perhe". Se oli teidän ratkaisunne - väärä ratkaisu. Eli liian hepposesti perustettu perhe. Miten ihminen voi olla tuollainen? Tuntuu, että molemmat olette jotain tahdottomia ja aivottomia nyhväreitä, jotka on jotenkin vahingossa ajautuneet yhteen, pukanneet lapsia maailmaan ja hups, erotaan, kun ei olla onnellisia, eikä olla ikinä oltukaan :(Miten tuolla tavalla voi käydä? Miten tuolla tavalla on voinut elää? Jos noin on käynyt, niin eihän teillä ole mitään takeita, että ne aivot pelaisi tulevaisuudessakaan ja mitään onnea löytyisi. Jotenkin kuulostaa, että kumpikaan teistä ei ole edes oppinut elämään, kumpikaan teistä ei tunne edes itseään. Ei sellainen ihminen voi onnea löytää.
on kertoa, kuinka toisen tähänastiset ratkaisut ovat olleet virheitä? Oleellista on se, miten elää tästä eteenpäin. Aika tyly tuomio kertoa jollekin, että koska hän on tehnyt menneisyydessään virhearvioita, hänellä ei ole mahdollisuutta löytää onnea tulevaisuudessakaan. Eihän sinullakaan ole takeita, että loppuelämäsi olisi hyvä, ja että tekisit tästä eteenpäin pelkästään täydellisiä ratkaisuja. Ihan pokkana kerrot toiselle, ettei hän osaa elää!Jokainen tekee valintatilanteissa sellaisen päätöksen, jonka hän sillä hetkellä uskoo oikeaksi. Ei kukaan ulkopuolinen pysty tietämään, onko ratkaisu loppujen lopuksi oikea vai väärä, vain tämä ihminen itse pystyy. Ehkä jälkeenpäin voidaan miettiä, että joku muu ratkaisu olisi voinut olla parempi, ja siitä voi ottaa opiksi tulevaisuutta varten, mutta turha on jankata sitä mennyttä elämää. Se on mennyttä. Pitää keskittyä tästä eteenpäin tekemään valintoja, jotka olisivat mahdollisimman hyviä, ja vain ihminen itse voi ne valinnat tehdä.
Mutta mistää ei koskaan tule hyvää jos hyppii edes takaisin. Todella harvoin vaihtamalla paranee. Suurin osa näistä vaihtajista kuolee yksin. Koska kun he vaihtavat koko ajan niin kukaan ei heitä enää siedä. Sitten 40-50 vuotiaina rupee kysyntä heikkenemään. Sen jälkeen ei saakkaan enää partenia. Tai viimeistään se lähtee 50-60 nuoremman perää. Sitten jäät yksin. Kun sellaiset miehet jotka ottavat tälläisen vaihtajan eivät ole kiinnostuneita pitkästä parisuhteesta.
Parisuhde on uhrautuvuutta. Mitä voin tehdä toisen hyväksi. Päätös että haluan olla tuon kanssa. Aina ei voi olla mukavaa. Joskus voi mennä pari vuottakin päin persettä. Mutta se menisi siinä seuraavassakin suhteessa. OLisit menettänyt vuosien liiton. Niitä vuosia ei saa takaisin. Suuri osa lapsista ei halua edes tuntea vanhempien uusia partnereita. Miksi haluaisi?
sellaisenaan tuskin on kenelläkään, en usko, että kukaan erotessaan ajattelee "Mut kun mä haluun!!" Siksi myös moni, niin kuin esimerkiksi minä, ajattelee, että oma tilanne voi ulkopuolelta näyttää juuri tuolta.
Minä en käsitä, mikä tarve ihmisillä on niin voimakkaasti arvostella ratkaisuja, jotka muut elämässään tekevät. Onko tämäkin yksi tapa tuntea itsensä jotenkin paremmaksi, kun on toiminut omassa elämässään muka paremmin? Ei kukaan tee pelkkiä täydellisiä ratkaisuja elämässään, eikä varsinkaan kukaan ulkopuolinen voi tietää, olisiko joku muu ratkaisu parempi.