Te, joiden mielestä pitää aina seurata sydäntään ja erota siitä syystä:

Oikeastiko pitäisi tehdä niin, että jos olet kerran mennyt naimisiin, täytyy kynsin hampain pysyä suhteessa. Täytyy uhrautua, kärsiä ja etsiä onnea elämään jostain muualta (ei kuitenkaan toisesta suhteesta)? Jos pitkä liitto on tätä, en halua sellaista.

kun eräänä päivänä tajuaa, että ette yksinkertaisesti vain ole toisillenne "oikeat" ihmiset, ettekä ole koskaan sitä olleetkaan. Naimisiin on ajauduttu ja lapsi/a on tehty koska niin on "kuulunut" tehdä. Kumpikaan ei ole ikinä ollut onnellinen, mutta kumpikaan ei ole ikinä tajunnut mistä se johtuu. Seksielämää ei ole ollut muuta kuin lisääntymistarpeessa.

Onko tässä sitten se oikea valinta sinnitellä yhdessä ja yrittää loppuelämä löytää se onni, jota ei alunperinkään koskaan ollut? Lasten takia?

En ymmärrä.

Minä en ymmärrä.

Ei ole mitään "kuuluu tehdä perhe". Se oli teidän ratkaisunne - väärä ratkaisu. Eli liian hepposesti perustettu perhe. Miten ihminen voi olla tuollainen? Tuntuu, että molemmat olette jotain tahdottomia ja aivottomia nyhväreitä, jotka on jotenkin vahingossa ajautuneet yhteen, pukanneet lapsia maailmaan ja hups, erotaan, kun ei olla onnellisia, eikä olla ikinä oltukaan :(

Miten tuolla tavalla voi käydä? Miten tuolla tavalla on voinut elää? Jos noin on käynyt, niin eihän teillä ole mitään takeita, että ne aivot pelaisi tulevaisuudessakaan ja mitään onnea löytyisi. Jotenkin kuulostaa, että kumpikaan teistä ei ole edes oppinut elämään, kumpikaan teistä ei tunne edes itseään. Ei sellainen ihminen voi onnea löytää.

on kertoa, kuinka toisen tähänastiset ratkaisut ovat olleet virheitä? Oleellista on se, miten elää tästä eteenpäin. Aika tyly tuomio kertoa jollekin, että koska hän on tehnyt menneisyydessään virhearvioita, hänellä ei ole mahdollisuutta löytää onnea tulevaisuudessakaan. Eihän sinullakaan ole takeita, että loppuelämäsi olisi hyvä, ja että tekisit tästä eteenpäin pelkästään täydellisiä ratkaisuja. Ihan pokkana kerrot toiselle, ettei hän osaa elää!

Jokainen tekee valintatilanteissa sellaisen päätöksen, jonka hän sillä hetkellä uskoo oikeaksi. Ei kukaan ulkopuolinen pysty tietämään, onko ratkaisu loppujen lopuksi oikea vai väärä, vain tämä ihminen itse pystyy. Ehkä jälkeenpäin voidaan miettiä, että joku muu ratkaisu olisi voinut olla parempi, ja siitä voi ottaa opiksi tulevaisuutta varten, mutta turha on jankata sitä mennyttä elämää. Se on mennyttä. Pitää keskittyä tästä eteenpäin tekemään valintoja, jotka olisivat mahdollisimman hyviä, ja vain ihminen itse voi ne valinnat tehdä.

Mutta mistää ei koskaan tule hyvää jos hyppii edes takaisin. Todella harvoin vaihtamalla paranee. Suurin osa näistä vaihtajista kuolee yksin. Koska kun he vaihtavat koko ajan niin kukaan ei heitä enää siedä. Sitten 40-50 vuotiaina rupee kysyntä heikkenemään. Sen jälkeen ei saakkaan enää partenia. Tai viimeistään se lähtee 50-60 nuoremman perää. Sitten jäät yksin. Kun sellaiset miehet jotka ottavat tälläisen vaihtajan eivät ole kiinnostuneita pitkästä parisuhteesta.

Parisuhde on uhrautuvuutta. Mitä voin tehdä toisen hyväksi. Päätös että haluan olla tuon kanssa. Aina ei voi olla mukavaa. Joskus voi mennä pari vuottakin päin persettä. Mutta se menisi siinä seuraavassakin suhteessa. OLisit menettänyt vuosien liiton. Niitä vuosia ei saa takaisin. Suuri osa lapsista ei halua edes tuntea vanhempien uusia partnereita. Miksi haluaisi?

Esimerkiksi, että suurin osa näistä vaihtajista kuolee yksin, tai että mies, joka ottaa tällaisen vaihtajan ei ole kiinnostunut pitkästä parisuhteesta.

Lisäksi lähdet siitä olettamuksesta, että eroaja on etsimässä uutta puolisoa. Läheskään kaikki eroajat eivät ole heti valmiita edes miettimään uutta parisuhdetta.

Voi olla, että jossain tilanteessa pahan olon syy ei ole avioliitossa, mutta voi olla, että silti tarvitaan ero, että elämä paranee, kaikkien osapuolten elämä.

Minä en puolustele ketään, minä vain vastustan sitä, että arvostellaan, kun ei tiedetä, mistä todellisuudessa on kysymys.

Kukaan ei tiedä, millainen se suhde on ollut ja miksi siinä on ollut paha olla.

Mä taas käsitin aloituksesta, että ap puhui niistä eroista kun ei edes ole mitenkään erityisen PAHA olla. Ei vaan ole sitä huumaa ja riittävän jännää ja kivaa, ja siksi haetaan elämään sisältöä uudella huumalla.

sen pahan olon määrää voi mitata? Varsinkaan määritellä, että jollakin toisella ei ole ollut tarpeeksi paha olla?

...että se henkilö itsekään ei väitä että olisi paha olla suhteessa, vaan sanoo että on tylsää ja arkea ja haluaisi säpinää.

voi olla sokea pahalle ololleen. Eräs sukulaiseni sai mieheltään turpaan 2-3 kertaa kuukaudessa, ja väliaikoina oli sitä mieltä, että on kohtuuton, kun valittaa huonoa avioliittoa, kun suurin osa päivistä menee niin, ettei nyrkit heilu. Se erohalu voi olla oire enemmästäkin pahasta olosta, kuin säpinäntoivosta, vaikkei sitä itse tiedosta. Se saattaa olla vain ainut konkreettinen asia, josta tavallaan saa otteen.

Ymmärrän pointtisi, toisaalta tuo oli taas sellainen ääriesimerkki (turpaan saaminen). Oletko siis toisin sanoen sitä mieltä, että ihminen ei koskaan eroa itsekkäistä syistä ja liian heppoisin perustein? Mun mielestä asia on kuitenkin niinkin, että tunteet ei ole Totuus. Tunteet voi heitellä, monistakin syistä. Ihastuksiakin tapahtuu, ja siinä sitten saatetaan erota kun sydän sanoo niin. Mulla on oikeasti tullut sellainen kuva välillä, ettei kaikki aikuisetkaan ihmiset erota huumaa ja rakastamista toisistaan.

Jos miehenne olisi rakastunut syvästi toiseen naiseen, haluaisitteko siitä huolimatta jatkaa avioliittoanne? Vaikka mies ei fyysisesti pettäisikään, mutta ajatuksissa kyllä, vuosikausia. Kestäisittekö ja nauttisitteko tällaisesta avioliitosta?

a) naisen on pakko panna vastenmieliseksi kokemaansa miestä, lasten takia



vai



b) mies ei voi edellyttää saavansa seksiä avioliitossa, lasten takia?



Jos kysymys ei ole siitä, niin kuin joku heitti, että "seksiä on enää vain kerran viikossa", vaan siitä että nainen kokee seksin aviomiehensä kanssa hyvin vastenmieliseksi eikä haluaisi sitä enää ollenkaan. Jompikumpi joutuu nyt uhrautumaan. Kumpi? Mikä määritellään kompromissiksi - onko pakotettua seksiä (tässä mennään aika lähellä prostituution ja/tai raiskauksen rajaa) kestettävä monta kertaa vuodessa? Kuka määrittelee itse kunkin uhrautumisen määrän?

Oikeastiko pitäisi tehdä niin, että jos olet kerran mennyt naimisiin, täytyy kynsin hampain pysyä suhteessa. Täytyy uhrautua, kärsiä ja etsiä onnea elämään jostain muualta (ei kuitenkaan toisesta suhteesta)? Jos pitkä liitto on tätä, en halua sellaista.

Kukaan ei tiedä, millainen se suhde on ollut ja miksi siinä on ollut paha olla.

Mä taas käsitin aloituksesta, että ap puhui niistä eroista kun ei edes ole mitenkään erityisen PAHA olla. Ei vaan ole sitä huumaa ja riittävän jännää ja kivaa, ja siksi haetaan elämään sisältöä uudella huumalla.

sen pahan olon määrää voi mitata? Varsinkaan määritellä, että jollakin toisella ei ole ollut tarpeeksi paha olla?

...että se henkilö itsekään ei väitä että olisi paha olla suhteessa, vaan sanoo että on tylsää ja arkea ja haluaisi säpinää.

voi olla sokea pahalle ololleen. Eräs sukulaiseni sai mieheltään turpaan 2-3 kertaa kuukaudessa, ja väliaikoina oli sitä mieltä, että on kohtuuton, kun valittaa huonoa avioliittoa, kun suurin osa päivistä menee niin, ettei nyrkit heilu. Se erohalu voi olla oire enemmästäkin pahasta olosta, kuin säpinäntoivosta, vaikkei sitä itse tiedosta. Se saattaa olla vain ainut konkreettinen asia, josta tavallaan saa otteen.

Ymmärrän pointtisi, toisaalta tuo oli taas sellainen ääriesimerkki (turpaan saaminen). Oletko siis toisin sanoen sitä mieltä, että ihminen ei koskaan eroa itsekkäistä syistä ja liian heppoisin perustein? Mun mielestä asia on kuitenkin niinkin, että tunteet ei ole Totuus. Tunteet voi heitellä, monistakin syistä. Ihastuksiakin tapahtuu, ja siinä sitten saatetaan erota kun sydän sanoo niin. Mulla on oikeasti tullut sellainen kuva välillä, ettei kaikki aikuisetkaan ihmiset erota huumaa ja rakastamista toisistaan.

varmasti oikeassa, että joku hakee jatkuvasti uutta huumaa ja eroaa siksi. Olet myös varmasti oikeassa siinä, että joku eroaa turhan hätäisesti, ja jopa katuu sitten. Varmasti joku eroaa itsekkäistä syistä, mutta samalla tavalla joku pysyy naimisissa itsekkäistä syistä. Mutta millä perusteella joku ulkopuolinen katsoo oikeudekseen arvostella sitä toisen eron syytä? Ehkä se joku toinen tekee kevein perustein eropäätöksen, joku toinen tekee lapselleen hallaa opettamalla tälle huonot ruokailutottumukset, joista lapsi ehkä lopun ikäänsä kärsii ylipainosta.

Esimerkki olikin tarkoituksella ääriesimerkki, ja tällä naisella olisi ollut se konkreettinen syykin, mutta jos on pitkään esimerkiksi lannistettu, sitä ei huomaa, että lannistetaan, vaan pitää vain itseään vähän huonompana. Silloin voi olla vain epämääräinen olo, mutta ei tunnista, että se johtuu siitä jatkuvasta lannistamisesta.

Pointteja tässä on kaksi, ensinnäkin se, että me emme tiedä, onko jonkun toisen itsekkäältä ja kevyeltä näyttävä eroperusta loppujen lopuksi oikeasti itsekäs ja kevyt. Toiseksi se, että kaikki tekevät elämässään virheitä, eikä meillä kenelläkään ole varaa olla heittämässä sitä ensimmäistä kiveä.

Kukaan ei tiedä, millainen se suhde on ollut ja miksi siinä on ollut paha olla.

Mä taas käsitin aloituksesta, että ap puhui niistä eroista kun ei edes ole mitenkään erityisen PAHA olla. Ei vaan ole sitä huumaa ja riittävän jännää ja kivaa, ja siksi haetaan elämään sisältöä uudella huumalla.

sen pahan olon määrää voi mitata? Varsinkaan määritellä, että jollakin toisella ei ole ollut tarpeeksi paha olla?

...että se henkilö itsekään ei väitä että olisi paha olla suhteessa, vaan sanoo että on tylsää ja arkea ja haluaisi säpinää.

voi olla sokea pahalle ololleen. Eräs sukulaiseni sai mieheltään turpaan 2-3 kertaa kuukaudessa, ja väliaikoina oli sitä mieltä, että on kohtuuton, kun valittaa huonoa avioliittoa, kun suurin osa päivistä menee niin, ettei nyrkit heilu. Se erohalu voi olla oire enemmästäkin pahasta olosta, kuin säpinäntoivosta, vaikkei sitä itse tiedosta. Se saattaa olla vain ainut konkreettinen asia, josta tavallaan saa otteen.

Ymmärrän pointtisi, toisaalta tuo oli taas sellainen ääriesimerkki (turpaan saaminen). Oletko siis toisin sanoen sitä mieltä, että ihminen ei koskaan eroa itsekkäistä syistä ja liian heppoisin perustein? Mun mielestä asia on kuitenkin niinkin, että tunteet ei ole Totuus. Tunteet voi heitellä, monistakin syistä. Ihastuksiakin tapahtuu, ja siinä sitten saatetaan erota kun sydän sanoo niin. Mulla on oikeasti tullut sellainen kuva välillä, ettei kaikki aikuisetkaan ihmiset erota huumaa ja rakastamista toisistaan.

varmasti oikeassa, että joku hakee jatkuvasti uutta huumaa ja eroaa siksi. Olet myös varmasti oikeassa siinä, että joku eroaa turhan hätäisesti, ja jopa katuu sitten. Varmasti joku eroaa itsekkäistä syistä, mutta samalla tavalla joku pysyy naimisissa itsekkäistä syistä. Mutta millä perusteella joku ulkopuolinen katsoo oikeudekseen arvostella sitä toisen eron syytä? Ehkä se joku toinen tekee kevein perustein eropäätöksen, joku toinen tekee lapselleen hallaa opettamalla tälle huonot ruokailutottumukset, joista lapsi ehkä lopun ikäänsä kärsii ylipainosta.

Esimerkki olikin tarkoituksella ääriesimerkki, ja tällä naisella olisi ollut se konkreettinen syykin, mutta jos on pitkään esimerkiksi lannistettu, sitä ei huomaa, että lannistetaan, vaan pitää vain itseään vähän huonompana. Silloin voi olla vain epämääräinen olo, mutta ei tunnista, että se johtuu siitä jatkuvasta lannistamisesta.

Pointteja tässä on kaksi, ensinnäkin se, että me emme tiedä, onko jonkun toisen itsekkäältä ja kevyeltä näyttävä eroperusta loppujen lopuksi oikeasti itsekäs ja kevyt. Toiseksi se, että kaikki tekevät elämässään virheitä, eikä meillä kenelläkään ole varaa olla heittämässä sitä ensimmäistä kiveä.

Mutta aloituksessahan ei viitattu kehenkään tiettyyn vaan puhuttiin siitä ilmiöstä että erotaan liian heppoisin perustein? Jos ja kun tällainen ilmiö on olemassa, niin miksei siitä saa keskustella?

Mutta aloituksessahan ei viitattu kehenkään tiettyyn vaan puhuttiin siitä ilmiöstä että erotaan liian heppoisin perustein? Jos ja kun tällainen ilmiö on olemassa, niin miksei siitä saa keskustella?

Aloituksessa, ja samaa mieltä olevissa viesteissä, käytännössä sanotaan, että jos eroat olet epäkypsä vätys, joka ei välitä kenestäkään muusta. Hyvin selkeästi tuomitaan eroaminen ylipäänsä.

Kukaan ei tiedä, millainen se suhde on ollut ja miksi siinä on ollut paha olla.

Mä taas käsitin aloituksesta, että ap puhui niistä eroista kun ei edes ole mitenkään erityisen PAHA olla. Ei vaan ole sitä huumaa ja riittävän jännää ja kivaa, ja siksi haetaan elämään sisältöä uudella huumalla.

sen pahan olon määrää voi mitata? Varsinkaan määritellä, että jollakin toisella ei ole ollut tarpeeksi paha olla?

...että se henkilö itsekään ei väitä että olisi paha olla suhteessa, vaan sanoo että on tylsää ja arkea ja haluaisi säpinää.

voi olla sokea pahalle ololleen. Eräs sukulaiseni sai mieheltään turpaan 2-3 kertaa kuukaudessa, ja väliaikoina oli sitä mieltä, että on kohtuuton, kun valittaa huonoa avioliittoa, kun suurin osa päivistä menee niin, ettei nyrkit heilu. Se erohalu voi olla oire enemmästäkin pahasta olosta, kuin säpinäntoivosta, vaikkei sitä itse tiedosta. Se saattaa olla vain ainut konkreettinen asia, josta tavallaan saa otteen.

Ymmärrän pointtisi, toisaalta tuo oli taas sellainen ääriesimerkki (turpaan saaminen). Oletko siis toisin sanoen sitä mieltä, että ihminen ei koskaan eroa itsekkäistä syistä ja liian heppoisin perustein? Mun mielestä asia on kuitenkin niinkin, että tunteet ei ole Totuus. Tunteet voi heitellä, monistakin syistä. Ihastuksiakin tapahtuu, ja siinä sitten saatetaan erota kun sydän sanoo niin. Mulla on oikeasti tullut sellainen kuva välillä, ettei kaikki aikuisetkaan ihmiset erota huumaa ja rakastamista toisistaan.

varmasti oikeassa, että joku hakee jatkuvasti uutta huumaa ja eroaa siksi. Olet myös varmasti oikeassa siinä, että joku eroaa turhan hätäisesti, ja jopa katuu sitten. Varmasti joku eroaa itsekkäistä syistä, mutta samalla tavalla joku pysyy naimisissa itsekkäistä syistä. Mutta millä perusteella joku ulkopuolinen katsoo oikeudekseen arvostella sitä toisen eron syytä? Ehkä se joku toinen tekee kevein perustein eropäätöksen, joku toinen tekee lapselleen hallaa opettamalla tälle huonot ruokailutottumukset, joista lapsi ehkä lopun ikäänsä kärsii ylipainosta.

Esimerkki olikin tarkoituksella ääriesimerkki, ja tällä naisella olisi ollut se konkreettinen syykin, mutta jos on pitkään esimerkiksi lannistettu, sitä ei huomaa, että lannistetaan, vaan pitää vain itseään vähän huonompana. Silloin voi olla vain epämääräinen olo, mutta ei tunnista, että se johtuu siitä jatkuvasta lannistamisesta.

Pointteja tässä on kaksi, ensinnäkin se, että me emme tiedä, onko jonkun toisen itsekkäältä ja kevyeltä näyttävä eroperusta loppujen lopuksi oikeasti itsekäs ja kevyt. Toiseksi se, että kaikki tekevät elämässään virheitä, eikä meillä kenelläkään ole varaa olla heittämässä sitä ensimmäistä kiveä.

Mutta aloituksessahan ei viitattu kehenkään tiettyyn vaan puhuttiin siitä ilmiöstä että erotaan liian heppoisin perustein? Jos ja kun tällainen ilmiö on olemassa, niin miksei siitä saa keskustella?

mutta annettiin ymmärtää, että muilla on oikeus tuomita toisten ratkaisuja.

Toki saa keskustella, mutta ei pitäisi tuomita.

Ei tarvis koko helahoitoo joka kerran ottaa mukaan kun vastaa............!

Mutta aloituksessahan ei viitattu kehenkään tiettyyn vaan puhuttiin siitä ilmiöstä että erotaan liian heppoisin perustein? Jos ja kun tällainen ilmiö on olemassa, niin miksei siitä saa keskustella?

Aloituksessa, ja samaa mieltä olevissa viesteissä, käytännössä sanotaan, että jos eroat olet epäkypsä vätys, joka ei välitä kenestäkään muusta. Hyvin selkeästi tuomitaan eroaminen ylipäänsä.

Se on vain tämä av-harha, joka johtuu siitä ettei täällä ole nimimerkkejä joten keskustelut aina polarisoituvat ääripäihin. Siksi siis, kun ei voida tietää kuka on kuka ja näinollen aletaan nähdä vain kaksi puolta, "vastustaja" ja "puolustaja". Sitten täällä ketjussa on näitä ääriprovoja, joiden mielestä suunnilleen pitää turpaankin ottaa. Ne saavat sitten kokonaan sen "toisen puolen" vaikuttamaan äärimmäiseltä, vaikka se on vain yksi provoilija.

Mä esim. olen tässä ollut aloituksen kanssa samoilla linjoilla, mutten todellakaan ajattele, että eroaminen olisi yleisesti ottaen jotenkin väärin. Eroaminen on monissa tapauksissa paras vaihtoehto. Kuitenkin olen ollut myös havaitsevinani sen ilmiön, että jotkut eroavat kun halutaan sitä huumaa ja suhde on tylsää ja tympivää. Näin tulkitsin myös tuon aloituksen, mä en siis ihan rehellisesti nähnyt aloitusta mitenkään yleisesti eroja dissaavana juttuna vaan nimenomaan kuvauksena tästä ilmiöstä, että individualismi ja romanttisen rakkauden ihannointi on mennyt niin pitkälle erotaan jo ihan siksi kun se ei ole "täyttä elämää" jos ei ole täydellinen parisuhde koko ajan (ja täydellisyys taas on yhtä kuin uutuuden huuma).

Ei tarvis koko helahoitoo joka kerran ottaa mukaan kun vastaa............!

ruveta pätkimään, menee niin helposti sitten ne kooditkin. Helppohan se on sujauttaa sen laatikon pohjalle, mistä näkee sen viimeisen kommentin, mihin on vastattu.

kärkkäästi eroamista vastaan: mitä jos teidän oma lapsenne olisi tilanteessa, jossa hän on oikeasti onnettomasti naimisissa syystä tai toisesta, eikä hän koskaan nykyisen puolisonsa kanssa voi saavuttaa ihanaa, hyvää tai edes tyydyttävää parisuhdetta? Mitä te sanotte hänelle? Pysyt naimisissa vaikka väkisin, etenkin jos kuvioissa on lapsia???

mutta annettiin ymmärtää, että muilla on oikeus tuomita toisten ratkaisuja.

Tämä aihe on kyllä ilmiselvä tabu täällä, kun pelkkä yleisluontoinen aiheesta keskustelu tyrmätään noin vahvasti. Kyllä mun mielestä kaikenlaisista ilmiöistä pitää voida keskustella yleisellä tasolla, jos ei aleta kenenkään ratkaisuja henkilökohtaisesti moittimaan, ja sitähän tässä ei ole tehty vaikka kovin moni on tämän silti henkilökohtaisesti ottanut.

Toki saa keskustella, mutta ei pitäisi tuomita.

Mun mielestä se riippuu tulkitsijasta hyvin pitkälti. Keskustelun täytyy voida olla myös kriittistä, mutta sitten se kai on jo tuomitsevaa.

Itsetunto menisi, mutta sentään lapsilla olisi ehjä perhe.

Jos miehenne olisi rakastunut syvästi toiseen naiseen, haluaisitteko siitä huolimatta jatkaa avioliittoanne? Vaikka mies ei fyysisesti pettäisikään, mutta ajatuksissa kyllä, vuosikausia. Kestäisittekö ja nauttisitteko tällaisesta avioliitosta?

Kiihkeimmillä kirjoittajilla täällä taitaa olla vielä tiukka lastenpuolustusvaihde päällä. Se on ihan oikein siinä biologian vaiheessa. Mutta lapsiperheaika menee aikanaan ohi, ja sen jälkeen käsitykset avioliitosta ja sen tarkoituksesta, eroamisesta ja uskottomuudesta voivat heittää täysin häränpyllyä. Ainakin itselläni kävi niin, ja mitä olen samanikäisten (yli 50, alle 60) naisten kanssa puhunut, niin tämä on todella yleistä.



Kun lapset eivät enää tarvitse vanhempiensa parisuhteen suojaa, yksi tärkeimmistä parisuhteen/avioliiton motiiveista katoaa. Samassa vaiheessa usein seksi alkaa menettää merkitykstään parisuhteen liimana. Ihminen-niminen eläin vain on rakennettu niin, että kun lisääntyminen on ohi, ei seksikään enää tunnu ihan niin tärkeältä (vaikka se toki voi olla ihan mukavaa ajanvietettä). Näin ollen ei ole enää myöskään niin paljon väliä, kenen kanssa sitä harrastaa. Asenteet uskottomuuteen väljenevät.



Jäähdyttelevässä parisuhteessa koossapitäviä voimia ovat toinen toisensa kunnioittaminen ja yhteinen tekeminen. Jos yhdessä on tarpeeksi mukavaa, pysytään yhdessä, mutta jos ei ole kivaa, ei mikään mahti maailmassa voi estää eroamastakaan. Moni jatkaa eron jälkeen yksin, moni löytää uutta seuraa.



Sillä se ei nykyään pidä ollenkaan paikkaansa, ettei keski-ikäinen nainen löytäisi seuraa halutessaan. Kyllä vaan löytää. Mutta aika harva enää tähtää mihinkään koko loppuelämän liittoon. Nykyään monilla on tavoitteena väljempi, yhteistyöhön ja avunantoon perustuva suhde, jossa ei välttämättä edes asuta yhdessä.



Sekin fakta nimittäin alkaa 50. ikävuoden jälkeen kirkastua, että JOKAINEN KUOLEE YKSIN. Vaikka kuinka yrittäisi sinnitellä elinikäisessä avioliitossa, ei se lopppuun asti kestä.

kärkkäästi eroamista vastaan: mitä jos teidän oma lapsenne olisi tilanteessa, jossa hän on oikeasti onnettomasti naimisissa syystä tai toisesta, eikä hän koskaan nykyisen puolisonsa kanssa voi saavuttaa ihanaa, hyvää tai edes tyydyttävää parisuhdetta? Mitä te sanotte hänelle? Pysyt naimisissa vaikka väkisin, etenkin jos kuvioissa on lapsia???

Moniko tässä keskustelussa on oikeasti "kärkkäästi eroamista vastaan"? Jos ei sitä "pitää ottaa turpaan" -provoa ei lasketa? En mä ainakaan todellakaan ole millään yleisellä tasolla eroamista vastaan. Mua vaan kiinnostaa keskustella siitä ilmiöstä kun individualismi voimistuu ja "itsensä toteuttaminen" menee kaiken yli. Siis näistä tapauksista, kun suhde ei ole oikeasti huono vaan normaali, arkinen suhde jossa on tympeämpiä kausiakin.

Tämä aihe on selkeästi kovin herkkä täällä, kun siitä ei voi puhua yleisellä tasolla.