Kysymys vapaaehtoisesti lapsettomille: Kaduttaako?

Työkavereista huomaa henkistä kasvua, kun ovat saaneet lapsen ja hiukan aikaa tahineet sen kanssa. Osaavat paremmin ja kypsemmin hoitaa töitään. Mielelläni rekrytoin ihmisen jolla lapsia !

ja olen 54 v. Nuoruuden avioliitossani halusin lapsia, mutta mies halusi ollakin se perheen ainoa lapsi. Kun ilmoitin haluavani erota, hän lupasi kyllä kuun taivaalta jne. sekä lapsia jos minä kerran niitä haluan.



En edes silloin pitänyt sitä oikeana = hän olisi suostunut koska minä tahdon, mutta hän edeeenkään ei tahtonut - mitä siitä olisi tullut?



Tapasin nykyisen mieheni vasta 38-vuotiaana ja hän ilmoitti jo hankkineensa sen verran lapsia kuin haluaa (2 kpl). Meillä oli siinä jonkin viikon tuumaustauko, jonka jälkeen tulin siihen tulokseen, että tämä on kuitenkin se elämäni mies.



Enkä ole katunut.

Olen tiennyt jo noin 16-vuotiaasta alkaen, että en milloinkaan halua lapsia, ei tosiaankaan ole mun juttu!

Sen vain TIETÄÄ, yhtä varmasti kun tiesin alun perinkin, olenko lesbo vai hetero. ( olen hetero). En ikinä olis voinut kuvitellakaan alkavani yht'äkkiä vaan lesboksi! Ihan sama juttu, en olis ikinä kuvitellutkaan voivani olla kirkuvien kakaroiden kanssa!

Lähentelen 60 vuotta ja mieltäni en ole tosiaankaan muuttanut5 ikinä eikä kaduta - säästän ne kirkuvat riippakivet ihan muille, luojan kiitos eivät ole roikkuneet MINUN lahkeessa!

Ihana rakastava avioliitto on ollut täysin samanmielisen miehen kanssa jo yli 30 vuotta.

Olen tiennyt jo noin 16-vuotiaasta alkaen, että en milloinkaan halua lapsia, ei tosiaankaan ole mun juttu!

Sen vain TIETÄÄ, yhtä varmasti kun tiesin alun perinkin, olenko lesbo vai hetero. ( olen hetero). En ikinä olis voinut kuvitellakaan alkavani yht'äkkiä vaan lesboksi! Ihan sama juttu, en olis ikinä kuvitellutkaan voivani olla kirkuvien kakaroiden kanssa!

Lähentelen 60 vuotta ja mieltäni en ole tosiaankaan muuttanut5 ikinä eikä kaduta - säästän ne kirkuvat riippakivet ihan muille, luojan kiitos eivät ole roikkuneet MINUN lahkeessa!

Ihana rakastava avioliitto on ollut täysin samanmielisen miehen kanssa jo yli 30 vuotta.

lapsia olet nähnyt, jos kutsut heitä kirkuviksi riippakiviksi? Luulen, ettei sinua ole kovin rakastettu lapsena, ja koit olevasi vanhemmillesi tuollainen, vaikka kuinka yritit miellyttää? Sitten katkeroiduit.

Minä en oikeastaan koskaan kyllä valinnut lapsettomuutta, mutta en erityisesti myöskään pyrkinyt avioliittoon ja perheeseen. ELelin vain elämääni ajatellen että eiköhän Se Oikea kävele vastaan joskus ja sitten hankitaan varmaan pari lasta. No, sitä oikeaa ei kävellyt koskaan vastaan ja ei sitten tullut lapsiakaan. Nyt olen nelikymppinen lapseton vanhapiika ja surettaa kyllä kovasti =(



Jotenkin vielä ymmärtäisi jos olisin edes tehnyt selkeän valinnan joskus, että en halua lapsia, mutta ärsyttää kun olen vaan antanut mahdollisuuksien ajelehtia ohi päättämättä suuntaan tai toiseen, pyrkimättä suuntaan tai toiseen.

Täytän tänä vuonna 43 v.

Olen 38v eikä kaduta pätkääkään.

Olen tiennyt jo noin 16-vuotiaasta alkaen, että en milloinkaan halua lapsia, ei tosiaankaan ole mun juttu!

Sen vain TIETÄÄ, yhtä varmasti kun tiesin alun perinkin, olenko lesbo vai hetero. ( olen hetero). En ikinä olis voinut kuvitellakaan alkavani yht'äkkiä vaan lesboksi! Ihan sama juttu, en olis ikinä kuvitellutkaan voivani olla kirkuvien kakaroiden kanssa!

Lähentelen 60 vuotta ja mieltäni en ole tosiaankaan muuttanut5 ikinä eikä kaduta - säästän ne kirkuvat riippakivet ihan muille, luojan kiitos eivät ole roikkuneet MINUN lahkeessa!

Ihana rakastava avioliitto on ollut täysin samanmielisen miehen kanssa jo yli 30 vuotta.

lapsia olet nähnyt, jos kutsut heitä kirkuviksi riippakiviksi? Luulen, ettei sinua ole kovin rakastettu lapsena, ja koit olevasi vanhemmillesi tuollainen, vaikka kuinka yritit miellyttää? Sitten katkeroiduit.

mullakin tulee mieleen. Jos ei olisi mitään epäilyksiä/katkeruutta/huonoja muistoja, ei tarvitsisi panetella lapsia ja lapsiperhe-elämää.

en koskaan hankkisi koiraa, mutta voin silti nähdä niiden sekä hyvät että huonot puolet. Siis en vain huonoja. Voin kuvitella, että on ihan kiva käydä lenkillä, tutustua koiraihmisiin ja tuntea turvallisuutta tms kun kotona on koira. Ja sitten myös sen sitovuuden, ja rospuuttokelin sotkun jne.

Älkääkä pillastuko, en vertaa koiria ja lapsia, itselläni on vain jälkimmäistä sorttia. Tätä ilmiötä (halutaan nähdä vain asioiden huonot puolet) vaan ihmettelen.

Olen tiennyt koko ikäni pienestä lapsesta lähtien, että itselleni en halua lapsia koskaan. Enkä ole halunnut tähän päivään mennessä (ikää 58).



Olen tiennyt tämän aina samalla lailla kuin olen tiennyt, että olen ihminen ja samalla tyttö/nainen ja että olen heteroseksuaalinen.



Pidän kyllä lapsista ja lähisukulaisten lapsia rakastan syvästi.



Meillä joillakin on vain biologinen/intuitiivinen sisäänrakennettu tieto siitä, että omat lapset eivät kuulu elämäämme.

olen lähes 40. Olen tiennyt aina, etten halua lapsia. Ensimmäisen lapsettomuusilmoitukseni olen kuulemma tehnyt noin neljän vanhana ja mieli ei ole muuttunut kertaakaan.



Parisuhteessa olen ollut parikymppisestä ja sama suhde jatkuu edelleen. Vauvakuumetta ei ole toisten uhoamisesta huolimatta näkynyt ei kuulunut, vaikka ilmeisesti hyväntahoiset ystävät ja sisarukset lapsiaan näytille tuovatkin.



Joillekin lapsiperhe-elämä näyttää sopivan, toisille ei ja itse kuulun ryhmään, joka ei edes halua kokeilla sitä. Näin on hyvä ja muuta en tarvise.

Vierailut lapsiperheissä vain vahvistavat tunnetta, että lasten hoito ja kasvattaminen ei ole minun juttuni. Kaikki se vastuu ahdistaa. Lisäksi minua ihmetyttää se, että samat ihmiset, jotka ovat tohkeissaan omista lapsistaan, eivät välitä vanhemmistaan. Näin voi käydä myös omien lasten kanssa: heistä ei olekaan sitä kaivattua vanhuuden turvaa.

N46

Vierailu missä tahansa kauppakeskuksessa viikonloppuisin täyttää aina minut suurella kiitollisuudella: onneksi en ole koskaan halunnut lapsia! Sitä rasittavaa mekastusta (eihän se sinne kauppakeskukseen lopu, vaan jatkuu myös kotosalla) en todellakaan jaksaisi. En koskaan, en milloinkaan. Onneksi mieheni on samaa mieltä kanssani.

Minä siis en ole koskaan halunnut lapsia, en usko äidinvaiston olemassaoloon (jos sellainen olisi, ei olisi mm. pahoinpiteleviä ja lapsiaan tappavia äitejä), mutta vanhempani hoidin heidän elämänsä lopulla. Pidin heistä hyvää huolta, samaan aikaan kun veljeni, hänen tyttärensä ja tyttärenpojat vähät heistä välittivät. Viime vuoden syyskuussa kuolleen äitini veljeni tapasi viimeksi edellisenä keväänä, kun "oli tuota mökillä käymistä ja muuta" (hänen omat sanansa). Tarkoitus oli tulla käymään (90 kilometriä matkaa) pian syksyn koitettua, mutta sepä oli jo sitten liian myöhäistä. Siinä sitten arkun äärellä itkua väänsi...

Onneksi minulla on ollut jo kaksi aviomiestä, jotka ovat olleet kanssani samaa mieltä. Nykyisen mieheni 1. avioliitto kariutui siihen, kun vaimo rikkoi heidän lapsettomuussopimuksensa yksipuolisesti ja laittoi kaikessa hiljaisuudessa lapsen alulle (jätti salaa pillerit pois). Tästä huijauksesta syntynyt suloinen lapsi tuli osaksi perhettämme, joten tiedän myös, mitä lapsiperheessä asuminen on. Tilanne sopi minulle hyvin, koska halusin välttää nimenomaan raskauden, synnytyksen ja pikkuvauva-ajan.

Ei kaduta, eikä varmaan tule ikinä kaduttamaan. Lapsesta asti itselle ollut selvää etten halua lapsia, ne ei koskaan ole herättäneet mussa mitään tuntemuksia paitsi ehkä sellasta "voi ei tossa on lapsi, ei huvita kommunikoida sen kanssa mitenkään, mites mä tästä nyt livahdan". Ihan jokaisessa elämänvaiheessa ois ollut "katastrof" jos ois tullut vahingossa raskaaksi.

Parisen suhdettakin on sit tämän takia katkennut, mutta on todellakin liian iso kompromissi hankkia lapsi vaan miehen mieliksi kun ajatus itselle niin vastenmielinen.

Ja ihan jokaisena laiskana aamuna aattelen miten ihanaa on kun saa loikoa miehen kanssa rauhassa, syödä kun huvittaa, aikataulut voi olla ihan mitä vaan, ei tarvitse olla koko ajan huomioimassa jotain alamittaista.

lapsia hankitaan yleensä siksi, että halutaan lapsia, ja jätetään hankkimatta, koska ei haluta. Näin ollen nuo valinnat ovat yhtä itsekkäitä. Lapsettomuus säästää luontoa mutta toisaalta yhteiskuntaa ylläpitämään tarvitaan uusia työntekijöitä, joten suuressa mittakaavassa taitaa mennä aika +/- 0.

Mutta jos ajatellaan yksilöpsykologisesti, niin uskon, että keskimäärin ihminen muuttuu luonteeltaan tai käyttäytymis/ajattelu/tunnetaipumuksiltaan vähemmän itsekkääksi (koska on pakko). Toki varmaan poikkeuksia on paljonkin, mutta keskimäärin epäilen näin olevan.

Enkä tarkoita, että lapsettomat olisivat jotenkin ääri-itsekkäitä ja lapselliset äiti Teresoita, vaan uskon, että pieniä eroja luonteessa keskimäärin on näiden ryhmien välillä, liittyen esim. omaan mukavuudenhaluun, omien tarpeiden ja tunteiden pohtimiseen jne.

Ja minusta lapsettomuus on aivan yhtä hyvä valinta kuin lasten hankkiminen, eikä sitä kuuluisi joutua kenenkään perustelemaan eikä puolustelemaan.

Minusta on kummallista ajatella lapsettomuutta "itsekkyytenä". Lapsen hankkiminenhan se itsekästä on, jos mikä - sille lapsellehan ei syntymättä jääminen ole mikään menetys. Lapsi hankitaan siksi, koska vanhemmista tuntuu siltä, eli lähtökohta lisääntymiseen on ihmisilläkin puhtaasti itsekäs, ei sen kummempaa.

*Sanottakoon vielä, että ajattelen lapsen hankkimisen "itsekkyyttä" puhtaasti filosofisena kysymyksenä, eli en ajattele asiaa oikean tai väärän kautta, moraalisena valintana. En vain ymmärrä joidenkin tapaa nähdä vapaaehtoinen lapsettomuus jotenkin itsekkäänä. Lisääntyminen on yksitysasia ja oma valinta, joskin maapallon nykytilassa olisi mielestäni kohteliasta ajatella asiaa ekologiankin kannalta.

mutta kärsinyt lapsettomuudesta ja ihmettelen kuinka kukaan nainen voi vapaaehtoiessti haluta olla lapseton.



Kiva sitten 50-vuotiaana tajuta, että mahdollisuus saada lapsia oli ja meni. Ikätoverit saavat lapsenlapsia ja itsellä vain edessä sitä samaa mitä siihenkin asti, kunnes kuolema tulee.



Jos ei vaan saa lapsia, niin se on eri asia, koska lapsettomuus sitten pitää vain hyväksyä, mutta jos lapsettomuuden syynä on vain se, että ei halunnut lapsia, en vaan ymmärrä.



Mitä minäkään olisin ihmisenä ilman lapsia, jotain todella paljon vähemmän. Miten paljosta olisin jäänyt paitsi.

Kiva sitten 50-vuotiaana tajuta, että mahdollisuus saada lapsia oli ja meni.

Jos olen 50 vuotta ollut haluamatta lapsia, mistä kummasta mulle sinkoutuisi yhtäkkiä hirveä halu niitä saada? Tai jotain lapsenlapsia? Mikä mut yhtäkkiä muuttaisi täysin toisenlaiseksi ihmiseksi kuin mitä olen ollut jo 50 vuotta?

mutta kärsinyt lapsettomuudesta ja ihmettelen kuinka kukaan nainen voi vapaaehtoiessti haluta olla lapseton. Kiva sitten 50-vuotiaana tajuta, että mahdollisuus saada lapsia oli ja meni. Ikätoverit saavat lapsenlapsia ja itsellä vain edessä sitä samaa mitä siihenkin asti, kunnes kuolema tulee. Jos ei vaan saa lapsia, niin se on eri asia, koska lapsettomuus sitten pitää vain hyväksyä, mutta jos lapsettomuuden syynä on vain se, että ei halunnut lapsia, en vaan ymmärrä. Mitä minäkään olisin ihmisenä ilman lapsia, jotain todella paljon vähemmän. Miten paljosta olisin jäänyt paitsi

Ihmiset saavat onnensa ja täyttymyksensä eri asioista. Monien ihmisten ei edes pitäisi hankkia lapsia.

Ikätoverit saavat lapsenlapsia ja itsellä vain edessä sitä samaa mitä siihenkin asti, kunnes kuolema tulee.

Ja ne mummoiksi tulleet ikätoverit on ihan pirun rasittavia... mua ei tod. kiinnosta heidän lapsenlapset, kun ei kiinnostanut ne heidän omatkaan lapset aikoinaan.

Ja oma elämäni on nyt ainakin niin onnellista etten voi allekirjoittaa tollasta "elämä on samaa vanhaa paskaa kunnes kuolema tulee". Tuore avioliitto, varaa lomailla ja matkustella.

Kiva sitten 50-vuotiaana tajuta, että mahdollisuus saada lapsia oli ja meni.

Jos olen 50 vuotta ollut haluamatta lapsia, mistä kummasta mulle sinkoutuisi yhtäkkiä hirveä halu niitä saada? Tai jotain lapsenlapsia? Mikä mut yhtäkkiä muuttaisi täysin toisenlaiseksi ihmiseksi kuin mitä olen ollut jo 50 vuotta?

Se mahdollisuus oli ja meni. Ymmärrän, jos joku 50-vuotias ei halua kelata koko asiaa ja sulkee sen pois mielestään.

Minua vaan järkyttäisi lapseton vanhuus, varsinkin kun se olisi ollut oma valinta. Lapset ovat ikkuna tulevaisuuteen, ja ilman lapsia ei ole sitä tulevaisuutta. Ja ennenkaikkea järkyttäisi se, mitä olisi jäänyt paitsi. Raskaudet, synnytykset, vauva-aika, kasvavat lapset, miten paljon ne antaakaan naiselle ja muovaa naista.

Ihan tekisi fyysisesti kipeää hedelmättömäksi jäänyt kohtu, jos se olisi ollut oma valinta eikä olosuhteiden seurausta.

Isäni on kuollut, mutta äitini 82 v. En voi elää elämää hänen puolestaan. Mutta äitini viettää meillä aikaa ja käymme hänen luonaan. Mutta napanuora on katkaistu aikoja sitten, kuten äiti on toivonutkin. Ei hän olisi halunnut aikuisia lapsia riesakseen omaan elämäänsä.

Vierailut lapsiperheissä vain vahvistavat tunnetta, että lasten hoito ja kasvattaminen ei ole minun juttuni. Kaikki se vastuu ahdistaa. Lisäksi minua ihmetyttää se, että samat ihmiset, jotka ovat tohkeissaan omista lapsistaan, eivät välitä vanhemmistaan. Näin voi käydä myös omien lasten kanssa: heistä ei olekaan sitä kaivattua vanhuuden turvaa. N46

eivätkä ripustaudu enää omiin vanhempiinsa ja lapsuuden tunnesiteisiin.

"Välittäminen" on niin kovin suhteellinen termi. Minulle välittämistä on ennen ja jälkeen lasten saannin ollut se, että soittelen vanhemmilleni 1-2 viikon välein ja vierailen kerran vuodessa (asuvat 500 km päässä). Jollekulle toiselle välittämistä on paljon tiiviimpi yhteydenpito.