Kysymys vapaaehtoisesti lapsettomille: Kaduttaako?

kysyä 45v., syyt lapsettomuuteen?

Minulla taitaa olla nämä:

1.En ole tavannut miestä jonka haluaisin lasten isäksi

2. Olen sisäänpäinkääntynyt ja ujo. Pelkään etten osaa kommunikoida lapsen kanssa tarpeeksi jotta hänestä tulee henkisesti vahva

3.olen ylihuolehtivainen. Kammottava ajatus päästää lapsi ulos, kouluun, maailmaan..!

4. En pidä lapsiperheen arjesta. Masentuisin.

5. Olen itsekäs

En halua. Ei tarvitse muuta syytä. Haluan elää ilman lapsia.

Tosin joidenkin av-mammojen mielestä muutan vielä mieleni, sillä olen vasta 34-vuotias. En vaan koskaan ole halunnut lapsia, enkä vielä kertaakaan ole epäröinyt tai ajatellut joskus katuvani tätä valintaa, edelleenkään ei tee tippaakaan mieli lapsia.

Aikansa oli hauskaa, mutta "vanhuus" on alkanut painamaan.



Olisi kovin mukavaa hoidella muitakin kuin lemmikkejäni. Ystäväpiirini on käynyt tylsäksi. Mitään uutta nähtävää yhdessä ei tunnu enää löytyvän. Lapsia saaneet tutut olivat tylsiä ennen, mutta nyt näen heidän saaneet energiaa jostain. He ovat kasvaneet paremmiksi ja ymmärtäväisemmiksi ihmisiksi varmasti juuri siksi, että lapset ovat kasvattaneet. Uskon siis, että myös lapset kasvattavat vanhempiaan eikä vain päinvastoin.



Itekkyydelle ei olisi ollut tilaa, jos olisin saanut lapsia. Olisin tällä hetkellä ehkä innostunut niistä asiosta, jotka minulle menettivät jo merkityksensä. Lapsia saaneet alkavat vasta nauttimaan lisääntyvistä vapauksistaan, kun sitovin aika lasten kanssa alkaa mennä ohi. Matkustelevat ja etisivät uusia harrastuksia ihan niinkuin minä ennen. Lapsista on kasvanut itsenäisesti ajattelevia ja melkein aikuisia.



47 v

Aikansa oli hauskaa, mutta "vanhuus" on alkanut painamaan.

Olisi kovin mukavaa hoidella muitakin kuin lemmikkejäni. Ystäväpiirini on käynyt tylsäksi. Mitään uutta nähtävää yhdessä ei tunnu enää löytyvän. Lapsia saaneet tutut olivat tylsiä ennen, mutta nyt näen heidän saaneet energiaa jostain. He ovat kasvaneet paremmiksi ja ymmärtäväisemmiksi ihmisiksi varmasti juuri siksi, että lapset ovat kasvattaneet. Uskon siis, että myös lapset kasvattavat vanhempiaan eikä vain päinvastoin.

Itekkyydelle ei olisi ollut tilaa, jos olisin saanut lapsia. Olisin tällä hetkellä ehkä innostunut niistä asiosta, jotka minulle menettivät jo merkityksensä. Lapsia saaneet alkavat vasta nauttimaan lisääntyvistä vapauksistaan, kun sitovin aika lasten kanssa alkaa mennä ohi. Matkustelevat ja etisivät uusia harrastuksia ihan niinkuin minä ennen. Lapsista on kasvanut itsenäisesti ajattelevia ja melkein aikuisia.

47 v

Mä ajattelin ekat 30 ja rapiat etten tule ikinä hankkimaan lapsia. Lapset oli minusta ärsyttäviä, pelottavia, ajattelin että minusta tulisi huono äiti ja niin edelleen (ja niin kyllä oliskin tullut jos olisin parikymppisenä tehnyt). Ajattelin että olen liian tunnekylmä, epä-äidillinen ja niin edelleen.



Sitten elämäntilanne ja miehen lievä painostus aiheutti sen että tein lapsen ja nyt hirvittää syvästi ajatus että olisin jättänyt lapsenteon kokonaan väliin. Mikään ei valmistanut minua siihen, miten järkyttävän paljon tuota nyt jo kouluikäistä lasta rakastan. Mä luulen, että erityisesti tunne-elämänsä kanssa jotenkin solmussa olevat ihmiset juuri kokee lapsen saatuaan todellisen mega-ahaa-elämyksen. Voin rehellisesti sanoa, että jos en olisi tehnyt lasta, en olisi koskaan tullut tietämään mitä tarkoittaa syvästi rakastaminen. Ja minulla ei ongelmaksi ole suinkaan muodostunut tunnekylmyys ja epäempaattisuus kuten kuvittelin, vaan se että rakastan lasta niin paljon että se on melkein liikaa, yritän olla tuijottamatta sitä koko ajan ihastuneena :D.



Mutta tää on vain yksi tarina. Kyllä se voi varsin hyvin toisinkin mennä. Sitten kun lähdin lapsentekoon en enää ollut itse sitä niin kovasti vastaan. Kyllä mullakin alkoi sellainen kuolevaisuuden kaukainen kylmä henkäys vaikuttaa asiaan. Jos lapsia ei halua ollenkaan, niin sitten ei halua. En minä sellaiseen suosittele lasta tekemään. Kyllä sen itse tietää onko valmis tai haluaako, vai ei.

Eipä olisi uskonut!



33 v ja lapseton

Olen nyt 38 v ja ihan mieletön vauvakuume. Nuorempana olen ollut hyvinkin ehdoton VELA. Harmi vaan kun nyt ei ole miestäkään niin paha sitä vauvaa hankkia...

2. Yrittäkää saada raskaus alulle.



Nyt tai ei koskaan!

Ikää minulla on 40 vuotta ja syy siihen että en ole lapsia tähän ikään mennessä hankkinut on se että minulla on eräs krooninen sairaus joka pysyy hallinnassa tiettyjen lääkkeiden avulla ja osa näistä lääkkeistä aiheuttaa mahdollisesti epämuodostumia sikiölle. Tosin lääkärini sanoi että raskaus näidenkään lääkkeiden kanssa ei olisi mikään automaattisen abortin paikka jos haluaisin lapsen pitää, mutta siinä joutuisi vain todella tiukkaan seurantaan. Mutta mukavuudenhalu taitaa alkaa jo tässä iässä voittamaan ja kun varteenotettavaa isäkanditaattiakaan ei tällä hetkellä pyöri kuvioissa niin homma on aika selvä. Tosin välillä mielessä pyörähtää ajatus että kyllähän minäkin varmaan olisin ollut hyvä äiti, mutta siis missään nimessä en kadu!!

Minusta on kummallista ajatella lapsettomuutta "itsekkyytenä". Lapsen hankkiminenhan se itsekästä on, jos mikä - sille lapsellehan ei syntymättä jääminen ole mikään menetys. Lapsi hankitaan siksi, koska vanhemmista tuntuu siltä, eli lähtökohta lisääntymiseen on ihmisilläkin puhtaasti itsekäs, ei sen kummempaa.



*Sanottakoon vielä, että ajattelen lapsen hankkimisen "itsekkyyttä" puhtaasti filosofisena kysymyksenä, eli en ajattele asiaa oikean tai väärän kautta, moraalisena valintana. En vain ymmärrä joidenkin tapaa nähdä vapaaehtoinen lapsettomuus jotenkin itsekkäänä. Lisääntyminen on yksitysasia ja oma valinta, joskin maapallon nykytilassa olisi mielestäni kohteliasta ajatella asiaa ekologiankin kannalta.

Nyt on ikää jo sen verran (44), että vaikka ihme tapahtuisi ja kohtaisin isäksi sopivan kumppanin, tuskin alan enää lapsentekoon.

Mutta tottahan sitä miettii usein, mitä tuli valituksi. Mitä jäi kokematta. Kuinka kauan elämään vielä jaksaa etsiä sisältöä omasta hyvinvoinnista ja mukavuudesta ja kulutuksesta jne.

Päinvastoin, olen varmempi halusta pysytellä lapsettomana kuin seitsemän vuotta sitten. Olen 35.

ainoastaan pari orastavaa ihmissuhdetta on jäänyt harmittamaan, siis sellaiset, joissa kävi nopeasti ilmi, että mies haluaa lapsia, ja suhde kannatti lopettaa jo siihen.



Ympärillä kuitenkin on kavereilla ja sukulaisilla niin paljon lapsia, että jos hirveästi tekisi mieli hoitaa, niin ei tarvitsisi keneltäkään kahta kertaa kysyä. Ja toisaalta edes lasten kanssa paljon oleminen ei ole saanut mitään erityistä hoivaviettiä heräämään.

Vierailut lapsiperheissä vain vahvistavat tunnetta, että lasten hoito ja kasvattaminen ei ole minun juttuni. Kaikki se vastuu ahdistaa. Lisäksi minua ihmetyttää se, että samat ihmiset, jotka ovat tohkeissaan omista lapsistaan, eivät välitä vanhemmistaan. Näin voi käydä myös omien lasten kanssa: heistä ei olekaan sitä kaivattua vanhuuden turvaa.



N46

Täytin kesällä 35v, enkä ole koskaan kokenut vauvakuumetta. Tulen loistavasti toimeen lasten kanssa, mutta omia en halua. Mieheni on tietoinen kannastani ja tämä sopii hänelle, sillä hänellä on omat syynsä olla lisääntymättä.

Jotkut ihmiset tuntuvat lisääntyvät mielestäni liian holtittomasti. Lähipiirissä on perhe, jossa lapsiluvun luulisi olevan täynnä, mutta perhe aikoo hankkia perheenlisäystä, vaikka heidän nykyinen taloudellinen tilanteensa ja vanhempien jaksaminen ei välttämättä juuri nyt olisi hyvä aika hankkia lisää lapsia.

Vierailut lapsiperheissä vain vahvistavat tunnetta, että lasten hoito ja kasvattaminen ei ole minun juttuni. Kaikki se vastuu ahdistaa. Lisäksi minua ihmetyttää se, että samat ihmiset, jotka ovat tohkeissaan omista lapsistaan, eivät välitä vanhemmistaan. Näin voi käydä myös omien lasten kanssa: heistä ei olekaan sitä kaivattua vanhuuden turvaa. N46

eivätkä ripustaudu enää omiin vanhempiinsa ja lapsuuden tunnesiteisiin.

"Välittäminen" on niin kovin suhteellinen termi. Minulle välittämistä on ennen ja jälkeen lasten saannin ollut se, että soittelen vanhemmilleni 1-2 viikon välein ja vierailen kerran vuodessa (asuvat 500 km päässä). Jollekulle toiselle välittämistä on paljon tiiviimpi yhteydenpito.

Olin pitkään lapseton vapaaehtoisesti.



Aloin harkita lapsen hankkimista 35-vuotiaana, mutta vaikea endometrioosi tuhosi haaveeni.

Vierailut lapsiperheissä vain vahvistavat tunnetta, että lasten hoito ja kasvattaminen ei ole minun juttuni. Kaikki se vastuu ahdistaa. Lisäksi minua ihmetyttää se, että samat ihmiset, jotka ovat tohkeissaan omista lapsistaan, eivät välitä vanhemmistaan. Näin voi käydä myös omien lasten kanssa: heistä ei olekaan sitä kaivattua vanhuuden turvaa. N46

eivätkä ripustaudu enää omiin vanhempiinsa ja lapsuuden tunnesiteisiin.

"Välittäminen" on niin kovin suhteellinen termi. Minulle välittämistä on ennen ja jälkeen lasten saannin ollut se, että soittelen vanhemmilleni 1-2 viikon välein ja vierailen kerran vuodessa (asuvat 500 km päässä). Jollekulle toiselle välittämistä on paljon tiiviimpi yhteydenpito.

Kirjoittaja tarkoitti varmaan sitä, että lapsettomia pelotellaan, että jäävät paitsi lapsen tarjoamasta tuesta ja turvasta vanhuudessa. Tämähän on hyvin idealistinen mielikuva, ja on hullua odottaa, että omat lapset olisivat keski-ikäisinä vanhempiensa innokkaita apureita kaikessa.

Vierailut lapsiperheissä vain vahvistavat tunnetta, että lasten hoito ja kasvattaminen ei ole minun juttuni. Kaikki se vastuu ahdistaa. Lisäksi minua ihmetyttää se, että samat ihmiset, jotka ovat tohkeissaan omista lapsistaan, eivät välitä vanhemmistaan. Näin voi käydä myös omien lasten kanssa: heistä ei olekaan sitä kaivattua vanhuuden turvaa. N46

eivätkä ripustaudu enää omiin vanhempiinsa ja lapsuuden tunnesiteisiin. "Välittäminen" on niin kovin suhteellinen termi. Minulle välittämistä on ennen ja jälkeen lasten saannin ollut se, että soittelen vanhemmilleni 1-2 viikon välein ja vierailen kerran vuodessa (asuvat 500 km päässä). Jollekulle toiselle välittämistä on paljon tiiviimpi yhteydenpito.

Kirjoittaja tarkoitti varmaan sitä, että lapsettomia pelotellaan, että jäävät paitsi lapsen tarjoamasta tuesta ja turvasta vanhuudessa. Tämähän on hyvin idealistinen mielikuva, ja on hullua odottaa, että omat lapset olisivat keski-ikäisinä vanhempiensa innokkaita apureita kaikessa.

Taitaa olla enemmän vain sun mielikuvituksessasi tuollainen.

Oikeasti minä olisin mielelläni enemmänkin yhteydessä vanhempiini, mutta heitä ei jälkikasvu kiinnosta. Kaikki omat harrastukset ovat tärkeämpiä. Että se vanhempien ja lasten suhde ja tiiviys on hyvin, hyvin perhekohtainen juttu ja kaksisuuntainen asia.