Kaikki on kiinni asenteesta-kommentti ärsyttää!
Meillä 2v4kk keskosina syntyneet tuplat ja aika hulinaa ollut tämä koko aika. Tälläkin palstalla törmää usein kommenttiin kaikki on asenteesta kiinni, niin välillä kyllä pistää vihaksi. Hyvä, jos jollain on mennyt kaikki putkeen, lapset syntyneet täysiaikaisina, ei sairauksia normaaleja flunssia lukuunottamatta, nukkuvat hyvin ja samaan aikaan yms. mut meitäkin on niin paljon, jolla kaikki ei ole mennyt putkeen ja elämä kaksosten odotuksessa, syntymän yhteydessä yms. eli ole mennyt oppikirjan mukaan, niin vaikka olisi kuinka positiivinen asenne, niin ei auta aina jaksamisessa. Sit tulee joku, joka antaa jotain neuvoja joita olisit miljoona kertaa koittanut, mutta kun ne eivät pelaa joka lapsella ja lapset ovat niin erilaisia.
Meillä pojat syntyivät tosiaan pieninä, toisen ennuste oli monivammaisuus ja/tai kohtukuolema, painoa alle kilo. Toisella kilo enemmän. 3 kk makasin ja yritin positiivisesti ajatella tulevaa ja silti keskosina syntyivät. Elämä kiikun kaakun sairaalassa. 2 kg kotiutus, samantien leikkauksia, koliikkia, toinen nukkuin päivällä, toinen yöllä ja unet aina katkonaisia. Päikkäritkin vartin kerrallaan. Itse elin irtokarkeilla. Juoksimme kontrollista toiseen. Toinen edelleen pahasti suolisto-ongelmainen. Koskaan ei nukahda ilman pitkää nukutusta. Kovia kaasukalleja molemmat, tulisia pikku taapertajia. Voi kuinka onnellinen olen heistä, mutta samalla surullinen mitä kaikkea ovat käyneet elämässään läpi. Välillä mietin, miten itse on selvinnyt suht täyspäiväisenä. Ei meillä ainakaan ole hoitajia ovella ollut apuaan tyrkyttämässä, ainoastaan äitini. Anoppi käy mieluummin hoitamassa miehen siskon vauvaa, joka syntynyt täysiaikaisena ja nukkuu hyvin ja on rauhallinen. Totta kai pitää olla tietynlainen asenne, että jaksaa, mutta jos joku jolla kaikki on mennyt putkeen, tulee sanomaan minulle, että kaikki on kiinni asenteesta niin....
Sitäkään en ymmärrä, että aina valitetaan, että monikko-odottajia pelotellaan liikaa. Minua ei ainakaan peloteltu liikaa, itse asiassa riskeistä, joita sitten kohtasimmekin kerrottiin aivan liian vähän. Itse kaikki tiedot kalastelin kirjoista ja netistä. Ja onhan se tosiasia, että monikkoraskaus on riski. Eräskin äiti kerran totesi minulle, että oli niin hirveää, kun oli peloteltu ennenaikaisuudesta ja hän oli varautunut ennen aikaisuuteen niin silti meni täysiaikaiseksi. Eikös se ole hieno asia???? Mieluummin olisin vain pelännyt ja päässyt täysille viikoille. Kamalampaa se siellä kaappien välissä oli pelätä, vammautuvatko vai selviävätkö hengissä.
Anteeksi nyt moinen papatus, mutta olisi kiva, jos kommenttien antajatkin joskus miettisivät, että hyvä jos itsellä on mennyt helposti ja hyvin kuin julistaa tuota kaikki on kiinni asenteesta. Tuntuu, että sitten kun sellaista ihmistä kohtaa pieni vastoinkäyminen niin siitäkin tulee sitten suuri.
Kommentit (86)
Niin minä ajattelin raskaana ollessani. Neuvolan tätikin oli oikea teräsnainen, joka vain vakuutteli, että hyvin menee, hyvin menee. Ja niinhän minä itsekin ajattelin, enkä valittanut. En osannut, en halunnut. Vaikka kyse oli minun lisäkseni lasteni hyvinvoinnista.
Onneksi synnärillä oltiin viisaampia, kun soitin suurinpiirtein anteeksi pyydellen sinne. Kun en itse tajunnut omaa vaarallisen huonoa kuntoani.
Sama asennevamma toistui, kun lapset olivat syntyneet. Molemmilla oli koliikki, ja ainut tapa saada heidät nukkumaan, oli laittaa vaunuihin ja lähteä kävelemään. Muuten oli pelkkää huutoa. Ja minähän kävelin, päivät pitkät. Itkin ja kävelin, kun oli niin väsy. Koskaan ei saanut nukkua, kuin pienen hetken. En osannut pyytää apua, enkä nähnyt omaa tilaani. Olin vain niin helvetin reipas, ja hyvä äiti.
Nyt minä vasta olen se todellinen hyvä äiti, kun osaan armahtaa itseäni paremmin. Otan rennommin ja tiedän jaksamisen rajat. Jos jotain positiivista pitäisi liittää asenne-sanaan, niin sitä lienee se, että kun alku oli melkoisen raskasta, niin nyt tuntuu lastenleikiltä. Kun ulkopuoliset taivastelevat, että on se varmaan raskasta kahden pienen kanssa, niin ei se oikeastaan ole enää. Nyt arki sujuu, ja on jopa ihanaa usein. Eli raskas alku on tuonut oikeanlaista asennetta tähän päivään!
Mutta kaikki sympatiani ovat niiden perheiden puolella, joissa terveys ei ole itsestäänselvä asia. Koliikki, huonot yöt, ovat pientä sen rinnalla, että joutuu murehtimaan oman lapsen sairauksien takia.
Jaksamista ja hyviä ajatuksia kaikille! Ja älkää tarttuko lillukanvarsiin, niin kuin vanha ihana bilsan openi tapasi sanoa...
sl
TripleTrouble:
Ja sitten on vielä erikseen se äitityyppi, joka kuvittelee, että esiintymällä miehenä mielipiteellä on enemmän painoarvoa :D
Niin, sehän olisi näillä sivuilla ennenkuulumatonta, että joku kehtaa kirjoittaa ihan omalla nimellään. Saati sitten että MIES lukisi näitä. Kyllä tämä yksilö on ihan oikea mies.
en tiedä oikein mihin ketjuun tän laittaisi, kun noita rankkuus- sekä piikittelyn kummastelu -ketjuja ja tätä lukiessa on herännyt jo aivan miljoonasti ajatuksia, mutta en ole jaksanut tarttua niihin kaikkiin... mutta sen verran haluan osaltani näitä kommentoida, että kenties paljon näistä keskustelun " ongelmista" nyt johtuu siitä, että täällä palstalla on keskosten sekä täysiaikaisten kaksosten vanhemmat ikään kuin saman monikkoryhmän alla, vaikka eihän yksöspuolellakaan ole. Siellähän on vauvat ja keskoset erikseen JUURI SIKSI, että keskosperheissä ja täysiaikaisten perheissä elämä on hyvinkin erilaista. Sen takia näitä tilanteita ei oikein voi rinnastaa, ja tällä palstalla tavallaan erheellisesti niin käy sillä perusteella että kyseessä on molemmissa tapauksissa kaksosarki, vaikka keskosten ja täysiaikaisten vauvojen hoidosta ei juuri samana päivänä voi puhua...
Itse en myöskään tuolla asenteella rehvastelijoita ole keskosvuoden ja vastoin toiveita kulkeneen raskauden aikana jaksanut hirveästi kuunnella. Yleisellä tasolla koko olen sitä mieltä että se, joka elämässä uskoo asenteellaan vaikuttavansa kaikkeen, ei ole vielä kauheasti joutunut elämän edessä nöyrtymään.
ole kiinni asenteesta, tuskin juuri kukaan niina ajatteleekaan, mutta totuus on se, että on ihmisiä jotka suhtautuvat kaikkeen perusnegatiivisesti. Omasssa lähipiirissäni on usempi kaksosperhe, ja yhden perheen äiti on sellainen jolla on aina vaan pelkkää valittamista. Hänellä on aina kaikin rankinta ja raskainta vaikka lapset ovat isoimmasta päästä. Heillä myös lapset voivat olla viikonkin kerrallaan mummoloissa ym. joten tällä äidillä kyllä löytyy omaa aikaakin, samoin mies on vaimon mukaan kulkeva " lammas" ...Joten kyllä se ottaa aivoon kuunnella sitä kuinka on raskasta kun itse on lähes viikot yksin pienten lasten kanssa+teen töitä ohessa. Siis yritän sanoa että paljon on kiinni asenteesta, toisille ei mikään ns. kelpaa.
gemini:
Itse en myöskään tuolla asenteella rehvastelijoita ole keskosvuoden ja vastoin toiveita kulkeneen raskauden aikana jaksanut hirveästi kuunnella. Yleisellä tasolla koko olen sitä mieltä että se, joka elämässä uskoo asenteellaan vaikuttavansa kaikkeen, ei ole vielä kauheasti joutunut elämän edessä nöyrtymään.
Taitaa olla niin, että perusnegatiivinen asenne on usein niillä, joita elämä ei ole vielä kovalla kädellä kohdellut. Kaksosten vanhemmilla tuota peräänkuulutettua positiivista asennetta näyttäisi olevan eniten niillä, joilla lapset ovat terveitä ja hyvin yönsä nukkuvia... miksiköhän?
Hilla
..sillä vaikkei kaikki tosiaankaan ole kiinni asenteesta, niin ei se perusnegatiivisyyskään varmasti muuta asioita millään tapaa parempaan. Ei kaksosten kanssa, eikä muutenkaan elämässä.
Joillakin on tämä elämän vaihe helpompi ja toisilla hankalampi. Fakta nyt vain on, että eiköhän jokainen ehdi saada oman kiintiönsä paskaa niskaan elämänsä aikana. En tunne yhtään ihmistä, jolle olisi koko elämä tajoiltu kultatarjottimella.
Kun minä puhun asenteesta tämän asian puitteissa, en tarkoita sillä sitä, että kun ajattelee asioista positiivisesti, niin kaikki on hyvin - ei tietenkään ole. Vaan sitä, miten asiat suhteuttaa. Esim. juuri tätä, kun jokku kirjoitti, että oli asenne, että pitää olla joku helvetin superäiti ja se oli ihan väärin - no aivan!! Siis sitä mä juuri yritän peräänkuuluttaa, että ottakaa nyt ihmiset järki käteen ja ajatelkaa sillä maalaisjärjellä. Jos on se asenne, että kaikki pitää olla täydellistä, niin totta kai siinä polttaa itsensä loppuu. Minusta se ASENNE pitäisikin olla juuri päinvastoin, että tekee asiat ITSELLEEN niin helpoiksi kun tilanne antaa myöden. Jos vauvat on keskolassa ja käydään läpi rankkoja aikoja, sitten helpotetaan siellä missä voidaan. Jos vauvat ovat " helppoja" (ei kai ne koskaan ihan helppoja ole...), niin turha siinä on sitten itkeä jotain asiaa, jonka helposti muuttamalla saisi ihan toimivaksi, sen takia että pitää olla joku täydellinen äiti, joka on käsittääkseni vain myytti. Tai en minä ole ainakaan nähnyt niitä äiti-palkintoja missään, ellei sitten niitä lapsia lasketa niiksi...
Tarkoitan vain, että jokaisellahan meillä on joskus rankkaa, totta kai. Omalla tavalla vaan. Yritetään vaan jaksaa sen kanssa, mikä meille on annettu, mahdollisimman hyvin.
Ja muuten Dummy, olen kutakuinkin samoilla linjoilla sun kanssa, suurin piirtein kaikesta. Tuntuu vaan, että välillä vaikka rautalangasta vääntää, niin jotkut vääntää senkin omalle mutkalle...
T: Piia sekä Sanni ja Oskari 5kk
Jokainen parhaamme teemme äiteinä, ihmisinä. Älkää kukaan syyllistykö toisen tapoihin morkkaamiseen tai syyllistäkö toisen tapoja.
On ihan selvää että jokainen kokee väsymystä, oli sitten yksi tai useampi lapsi, jossakin vaiheessa. Ollaan kuitenkin kiitollisia siitä että meillä on lapset!! Sopii mennä lueskelemaan lapsettomuus palstaa, jos ei kiitollisuutta tunne.
Yst. terv. Kaksosten äiti myös, välillä väsynytkin.
Itsekin olen joskus ajatellut aiheesta kirjoittaa mutta se on vain jäänyt.
Minustakin on älytöntä jos joku tulee laukomaan jotain " että se on vain asenteesta kiinni" . Siis toki varmasti ihmiset ovat luonteiltaan erilaisia, jotkut ovat pessimisteja ja jotkut optimisteja. Mutta yleensä nämä asenteesta-paasaajat ovat sitten vissiin helppojen lasten äitejä. Silloinhan on helppo puhua asenteesta jos lapset eivät tuota perushoitoa enempää työtä!
Kyllä minä ainakin tunnustan, että ekat vuodet tuplien kanssa oli h***in rankkaa. Eikä se vain asenteesta johtunut. Ekan puoli vuotta eivät koskaan olleet samassa rytmissä, kun toinen oli pullovauva (ja söi vielä TODELLA HUONOSTI pullostakin, eli syöttäminen kesti pahimmillaan tuntikausia!) ja toista imetin ja sitä imetystä kesti ja kesti. Sitten olivat vielä niin erilaisia luonteiltaankin. Tyttö on vielä tänäkin päivänä YLIHERKKÄ lapsi. Ei kestä uusia ihmisiä ja suuria ihmisjoukkoja. Jo vauvana huusi naama punaisena jos kävimme jossain kaupassa. Pakostakin sitä silloin eristäytyi vaikken olisi halunnut:(.
Pojalla oli myös syntyessään epämuodostuma, jonka vuoksi kävimme lääkärissä ja fysioterapiassa kerran viikossa koko ekan vuoden ja fysioterapiassa kerran viikossa ekat KOLME vuotta. En usko, että asenteella olisin voinut tuohon mitenkään vaikuttaa. Paitsi että olen onnellinen, että poika ei nyt tarvitse mitään fysioterapiaa:-). Mutta rankkaahan tuo ainainen jumpassa ravaaminen oli!
Uskon myös sen pitävän paikkansa, että jotkut äidit ovat vain " tunnollisempia" tai vaativat itseltään enemmän kuin muut. Tuleehan elämästä silloin ehkä rankempaakin jos vaatii täysimetystä ja luomuruokaa lapsille. Lisäksi pitäisi niitä virikkeitäkin yrittää jaksaa lapsilleen tarjota.
Mutta itse en kyllä menisi tuota " asenne-kliseetä" kenellekään tarjoamaan.
Onko joku joskus oikeasti sanonut jollekin, että kaikki on kiinni vain asenteesta? Että oikealla asenteella ongelmat vain häviäisivät?
Ite en ikinä o törmännyt tuollaiseen ja tuntuu hullulta, että kukaan päästäisi suustaan moista puhetta.
Minulle ei ole suoraan lauottu mitään noin typerää, mutta kiertoilmauksia ja puolinaisia lauseita kylläkin. On sanottu, että " on vaan asennoiduttava niin, että tämä on yksi elämänvaihe, joka kestää aikansa" ikäänkuin itse en sitä tietäisi. On sanottu suoraan tai kiertelemällä, että pitäisi olla vain onnellinen, vaikka lasten tulon myötä aikuisen naisen itsellisestä elämästä on viety lähes kaikki (oma työ, omat rahat, oma vapaus, oma ajankäyttö, oma tuttu kroppa, sosiaaliset suhteet, kunnon yöunet). Valittaa ei siis saa, sillä kaikki muutkin ovat itse hoitaneet omat lapsensa. Ja " tätähän sinä halusit, kun lapset teit" .
Kukaan ei kyllä ole suoraan sanonut, että kaikki on omasta asenteesta kiinni - paitsi eräs kaksosten äiti, jolla oli hyvin nukkuvat ja samanrytmiset lapset. Sattumaa? ;D
Hilla
mulle on eräs lapseton tuttuni sanonut suoraan päin naamaa, että asenteestahan se on kiinni jos on kaksosten kanssa rankkaa! Hänellä ei siis itsellä lapsia, haaveili vain kovasti kaksosista:). Kovin äkkiä opin, ettei hänelle ainakaan kannattanut kertoa valvotuista öistä, koska olinhan niin onnekas että olin edes lapsia saanut! Ja asenteellahan sitä pärjää pitkälle, oli hänen pointtinsa...
Kukaan ei kyllä ole suoraan sanonut, että kaikki on omasta asenteesta kiinni - paitsi eräs kaksosten äiti, jolla oli hyvin nukkuvat ja samanrytmiset lapset. Sattumaa? ;D
Hilla
[/quote]
Taidat tarkoittaa tällä minua...?? On aika ironista ja sattumaa, kyllä. Tuo asenne ajattelu on totta, ja sillä todella pärjää pitkälle, ei tämä elämä ole todellakaan ollut ruusuista aina, mutta silloinkin olen yrittänyt pitää yllä tätä erittäin suurta ärsytystä herättävää " oikeaa asennetta" .
Jotenkin tällä palstalla tuntuu nykyään olevan riitaa, kateutta, väsymystä, joten taidan vetäytyä tällä nikillä ja palata eri nikillä uutena äitinä valituksien kera, siten tuntuu vain saavan ymmärrystä ja myötätuntoa.Ihan uusillekin tiedoksi, jos sinulla menee hyvin älä' ihmeessä kerro sitä täällä, saat vain loskaa silmille. Täällä kun tuntuu olevan hyvin paljon väsyneitä äitejä, jotka eivät halua kuulla onnistumisista.
Anteeksi vain, nyt minuakin ärsyttää, toivotan siitä huolimatta ihania hetkiä lasten kanssa!!
Terv. Kaikki on edelleenkin kiinni asenteesta, mutta meitä on tietenkin moneksi
olikin tilitystä rankkuudesta, niin minulla on kyllä aivan toisenlainen kuva tästä palstasta. Mielestäni täällä on ollut liikaa juuri tuota kaikki on kiinni asenteesta-juttua ja hyvin vähän niiden kirjoituksia, joilla oikeasti on monesta muusta syystä rankkaa kuin omasta asenteesta eli juuri keskosuutta, sairautta, vaativia lapsia yms. Mut ei kai niistä saisi puhua, lyödään vaan lisää lyötyä ja hoetaan asennetta. Omasta puolestani tuntuu, ettei tämä keskustelu ei taida johtaa oikein mihinkään. Olisin vaan luullut, että tätä palstaa olisi lukenut vaikeiden tapaustenkin vahemmat, ei vain helppojen ja asenne-ihmisten.
Minä olen todellakin ERITTÄIN kiitollinen, että lapset sain ja vielä pitää molemmat ennusteesta huolimatta. Joka päivä ihmettelen sitä ja kiitän siitä, mutta silti pitää saada purkaa tuntoja jossakin palstalla ja kyllä keskosuus, leikkaukset ja 2v jatkuneet vatsavaivat kuluttavat vanhemmankin voimavaroja. Mutta se on eri asia, jos purkaa tuntoja ja on lapsista huolissaan, ei se mitenkään vähennä kiitollisuutta lapsista. Ole sinäkin erittäin kiitollinen, jos asiasi ovat hyvin.
Helmi-Maria, takana Clomit, inssit ja IVF
edelleen olen samaa mieltä kanssasi. Tällä palstalla mielestäni ei ole ollut / ole keskusteluja näistä elämän rankoista puolista. Tämäkin keskustelu poiki heti ketjun, jossa pyydetiin positiivisia kokemuksia kun on ollut " vain" negatiivista... Tottakai - ei odottajia kukaan yritä pelotella, eikä varmasti tahdokkaan mutta kun elämä ei mene aina suunnitelmien mukaan, ei vaikka kuinka siihen asennoituisi.
Tuplavaavit05 kärjisti melkoisesti asiaa; mm. vain valittamalla saa ymmärrystä... hmmm-m, olisinpa osa sitä joukkoa, jonka ainoa murhe olisi, mitä päivällä laittaa ruuaksi... Varsinaista myötätuntoa en ole saanut/hakenut - muutamilta kesäodottajaketjulaisilta voima ja jaksamistoivotuksia, jotka ovat tulleet tarpeeseen - Kiitos teille! Virtuaaliolkapäätä täällä kaipaa varmaan useampi taustailija!
Kiitollinen olen minäkin lapsistani. Tilanteestani. Tämänhetkisestä arjesta. Ei arki minusta ole rankkaa, tämä on ainoa arki jota minä tiedän. Mutta ymmärrys ei aina jaksa riittää heille, joiden murheet ovat niitä pieniä asioita omassa arjessa. Tai heille, jotka oman kokemuksensa perusteella ynnäävät kaikki yhtä mutkattomiksi tapauksiksi.
Muistetaan, että meitä on moneen junaan. Kunnioitetaan toisten mielipiteitä ja tekoja. Vaikka oikein ärsyttää, kannattaako nielaista sanansa (tai tässä tapauksessa näppäimistönsä) ja miettiä niitä yön yli uudelleen? Mutta ei vähätellä ja vääristellä sitä, mikä voi kohdata. Kaikki tällä palstalla olijathan ovat kuuluneet siihen riskiryhmään!
Marika ja unipallerot
" Virtuaaliolkapäätä täällä kaipaa varmaan useampi taustailija! "
Sitä kyllä tekee ainakin tämä väsynyt äiti... Tämä ketju on kaikessa rönsyilyssä tuonut myös lohtua. On todella muitakin jotka on väsyneitä erinäisistä syistä. Tuntuu vain että meidän väsyneiden pitäis olla hiljaa, ettei muiden onni häiriinny, tämä siis kärjistetysti. Ehkäpä meidän pitääkin löytää muut kanavat missä hakea virtuaaliolkapäätä ettemme väsymyksellämme häiritse muita.
Väsynyt äiti
Ei, en todellakaan tarkoittanut sinua, koska en tiedä kuka olet :) Tämä tapaus tapahtui IRL eikä netissä.
Kukakohan tuolla viimeisenä juuri sanoi, että välillä tuntuu, ettei meitä väsyneitä äitejä kaivata palstoille pilaamaan toisten fiilistä. Siltä minusta on tuntunut useinkin, muuallakin kuin tällä palstalla. Poistun siis takavasemmalle valittamatta mistään ;)
Hilla ja mussukat 1½v
PS. Olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen, joka jatkuvasti nimettömänä netissä kehuu sitä, kuinka hyvin menee - kaunistelee totuutta. Onhan se niin pirun helppoa :)
Minusta kun taas tuntuu siltä, että tänne ei mahdu helppojen kaksosten äidit, kommentit kun usein on tuota " helppoahan se on netissä valehdella" -luokkaa. Ikäänkuin kaksosten kanssa ei mitenkään vaan voisi olla helppoakin.
Minä osaan kuvitella kuinka vaikeaa olisi, jos ei saisi itse nukkua, jos koko ajan väsyttäisi, eikä aikaa jäisi yhtään esim. esikoiselle tai miehen kanssa vietettäväksi. Sitä en varmasti täysin osaa kuvitella, miten kamalaa olisi, jos vauvojen terveydestä saati koko elämästä olisi iso huoli, mutta äitinä arvelisin, että se olisi raastavinta mitä olisin kokenut.
Mutta myös se on mahdollista ja ehkä kuviteltavissakin, että vauvat nukkuvat hyvin ja yhtä aikaa, syövät reippaasti ja leikkivät mieluusti keskenään ja isosiskon kanssa. Silloin on aika helppoa. Eikä se johdu lainkaan äitiydestä, vaan nimenomaan muksuista. On vähän hassua, että äidit täällä " kiistelee" aivan kuin se pärjääminen olisi kiinni siitä kuka on kuinkakin hyvä äiti. Meillä kaikki kolme lasta ovat olleet tosi hyviä nukkujia, olen kiitollinen ja jotenkin vähän nolokin. Kun tuntuu, ettei tiedä vauva-arjesta mitään, kun ei kerran ole joutunut juurikaan valvomaan.
Se mitä alunperin ajattelin asenteesta oli se, ettei pidä ajatella yleistäen niin, että kaksoset=tosi vaikeeta, kun kuitenkin ainakin minun tuttavapiirini kokemuksella sanon, että yksi vaikea vauva on vaativampi kuin helpot kaksoset. Eli asenteella tarkoitin ihan vaan yhteiskunnan suhtautumista kaksosuuteen.
Toivoisin, ettei kukaan käsitä tätä niin, ettei väsyneet äidit mahtuisi tänne palstalle. Minusta olisi vaan kiva, jos kaikki mahtuisivat.
Ridexi ja edelleen tosi helpot tuplat 9kk + isosisko 3v
Ehkä minun tutuillani sitten erikoistapauksia, sillä tiedän ainakin muutaman sellaisen kaksosparin, joka on pitkän sairaalassaolonsa aikana oppinut " huonolle palvelulle" eli odottamaan vuoroaan ja lisäksi tottuneet sairaalan rytmiin. Näissä perheissä kotiutumista seuraavat kuukaudet olivat siis rutiinien osalta helppoja, sillä vauvat söivät isoja annoksia ja samaan aikaan, nukkuivat sen päälle yhtä aikaa monta tuntia ja taas heräsivät samaan aikaan seuraavalle tankkaukselle. Vanhemmilla oli voimia ja energiaa omiin harrastuksiin, kun kumpaakaan ei imetys sitonut ja aikataulut oli selkeät alusta asti.
Tätä en kerro suututtaakseni ketään vaan " selitykseksi" sille, että väsymykseni aallonpohjassa olin kateellinen heille. Tottakai heidän elämäänsä teki raskaaksi jatkuvat tutkimukset, infektiokierteet, pelot ja suuri huoli usein jopa lasten henkiinjäämisestäkin, mutta nuo asiat jäivät minulle tuntemattomiksi. Ehkä hekin halusivat antaa elämästään helpomman kuvan kuin mitä se todellisuudessa kokonaisuutena olikaan...
Niin tai näin, rankkaa voi olla eri tavoilla eikä ole oikein arvottaa asioita minkäänlaiseen järjestykseen. Jokaisella on kestokykynsä ja sen rajan ylittäminen on liian monelle monikkovanhemmalle tuttua. Voimia ja tsemppejä ihan kaikille!
Hilla