Kaikki on kiinni asenteesta-kommentti ärsyttää!
Meillä 2v4kk keskosina syntyneet tuplat ja aika hulinaa ollut tämä koko aika. Tälläkin palstalla törmää usein kommenttiin kaikki on asenteesta kiinni, niin välillä kyllä pistää vihaksi. Hyvä, jos jollain on mennyt kaikki putkeen, lapset syntyneet täysiaikaisina, ei sairauksia normaaleja flunssia lukuunottamatta, nukkuvat hyvin ja samaan aikaan yms. mut meitäkin on niin paljon, jolla kaikki ei ole mennyt putkeen ja elämä kaksosten odotuksessa, syntymän yhteydessä yms. eli ole mennyt oppikirjan mukaan, niin vaikka olisi kuinka positiivinen asenne, niin ei auta aina jaksamisessa. Sit tulee joku, joka antaa jotain neuvoja joita olisit miljoona kertaa koittanut, mutta kun ne eivät pelaa joka lapsella ja lapset ovat niin erilaisia.
Meillä pojat syntyivät tosiaan pieninä, toisen ennuste oli monivammaisuus ja/tai kohtukuolema, painoa alle kilo. Toisella kilo enemmän. 3 kk makasin ja yritin positiivisesti ajatella tulevaa ja silti keskosina syntyivät. Elämä kiikun kaakun sairaalassa. 2 kg kotiutus, samantien leikkauksia, koliikkia, toinen nukkuin päivällä, toinen yöllä ja unet aina katkonaisia. Päikkäritkin vartin kerrallaan. Itse elin irtokarkeilla. Juoksimme kontrollista toiseen. Toinen edelleen pahasti suolisto-ongelmainen. Koskaan ei nukahda ilman pitkää nukutusta. Kovia kaasukalleja molemmat, tulisia pikku taapertajia. Voi kuinka onnellinen olen heistä, mutta samalla surullinen mitä kaikkea ovat käyneet elämässään läpi. Välillä mietin, miten itse on selvinnyt suht täyspäiväisenä. Ei meillä ainakaan ole hoitajia ovella ollut apuaan tyrkyttämässä, ainoastaan äitini. Anoppi käy mieluummin hoitamassa miehen siskon vauvaa, joka syntynyt täysiaikaisena ja nukkuu hyvin ja on rauhallinen. Totta kai pitää olla tietynlainen asenne, että jaksaa, mutta jos joku jolla kaikki on mennyt putkeen, tulee sanomaan minulle, että kaikki on kiinni asenteesta niin....
Sitäkään en ymmärrä, että aina valitetaan, että monikko-odottajia pelotellaan liikaa. Minua ei ainakaan peloteltu liikaa, itse asiassa riskeistä, joita sitten kohtasimmekin kerrottiin aivan liian vähän. Itse kaikki tiedot kalastelin kirjoista ja netistä. Ja onhan se tosiasia, että monikkoraskaus on riski. Eräskin äiti kerran totesi minulle, että oli niin hirveää, kun oli peloteltu ennenaikaisuudesta ja hän oli varautunut ennen aikaisuuteen niin silti meni täysiaikaiseksi. Eikös se ole hieno asia???? Mieluummin olisin vain pelännyt ja päässyt täysille viikoille. Kamalampaa se siellä kaappien välissä oli pelätä, vammautuvatko vai selviävätkö hengissä.
Anteeksi nyt moinen papatus, mutta olisi kiva, jos kommenttien antajatkin joskus miettisivät, että hyvä jos itsellä on mennyt helposti ja hyvin kuin julistaa tuota kaikki on kiinni asenteesta. Tuntuu, että sitten kun sellaista ihmistä kohtaa pieni vastoinkäyminen niin siitäkin tulee sitten suuri.
Kommentit (86)
en todellakaan kohdista sanojani sinulle tai sinunlaisillesi, vaan äideille, jotka itkee itsensä uneen, kun imetys ei onnistu, eivätkä suostu käyttämään vastiketta, vaikka rinnat vuotaa verta. Tai jotka eivät suostu ottamaan apua vastaan, vaan haluavat tehdä kaiken itse, koska ovat muuten huonoja äitejä. Esimerkkeinä siis. Tarkoitan vaan, että jos kaikki menee hyvin, niin miksi tehdä asioista isoja numeroita ihan suotta. Jos asiat menee niin kuin sinulla, niin tuskin sillä asenteella enää mitään muutetaankaan. Mutta meitähän on taas monia, että eipä näistä kommenteista nyt niin kauheasti kannata itseensä ottaa. Ne on vaan jonkun mielipiteitä, ei sen enempää. Eikö?
T: Piia
Ja juu, kyllä mä edelleen sanon, että erittäin paljon on kiinni asenteesta. Ei pelkästään kaksosten kanssa vaan yleensäkin elämässä. Se, että osaa arvostaa pieniä hyviä asioita ja että osaa laittaa arjen pikku vastoinkäymiset oikeaan mittasuhteeseen, auttaa elämän pyörittämistä. Silti vastoinkäymisiä tulee. Tavalla tai toisella jokaiselle, enkä usko, että siihen voi vaikuttaa millään asenteella tai muullakaan.
Se mikä mua on ruvennut yleensäkin äitiyteen liittyvissä kommenteissa rasittamaan, on ihmeellinen kilpailu siitä, kenellä on ollut rankinta. Tuntuu, että ihmisiltä katoaa tässä (-kin) asiassa perspektiivi muiden kuin omaan elämään. Aina löytyy joku, jolla menee " huonommin" ja siksi tulisikin muistaa ettei kokemuksia voi vertailla. Ei toisen lapsen kehitysvamma tee toisen imetyksen epäonnistumista yhtään vähäisemmäksi syyksi. Elämät ja elämäntilanteet nyt vain ovat erilaisia, eivät helpompia ja vaikeampia. Ei nyt liittynyt varsinaisesti aloittajan kommenttiin eli meni hiukan aiheen vierestä, mutta flunssassa ja väsyneenä ajatus hieman karkailee.
Dummy + hampaita tekevä peikonpoikanen ja uinuva keijuprinsessa (6,5 kk)
Meillä myös lapset syntyivät keskosina, hieman yli kilon painoisina. Alun rankan keskoshoidon jälkeen kotiuduttiin, juuri Juhannukseksi. Ensimmäistä kertaa kotona koko perhe. Upea oli tunne. Arjen tultua alkoi poliklinikka juoksut, jotka jatkuvat edelleen. Aina mennään porukalla, toista puoliskoa mukana vieden kun tukijoukot asuvat niin kaukana, ettei muutaman tunnin takia kannata paikalle hälyttää. Tämä vaatii tietysti myös sen, että mies ottaa töistä vapaata, koska yksin ei tutkimuksissa kahden lapsen kanssa pärjää. Leikkauksia on ollut meilläkin jo useampia, viimeksi iso avosydänleikkaus kuukausi sitten. Näitä tulee myös jatkossa, toivotaan tosin, että vasta useamman vuoden kuluttua.
Itse olen hyvin positiivisella asenteella koittanut kuitenkin rämpiä tässä suossa. Mutta ei ole asenne aina auttanut ei. Mitään valaistusta en ole näistä vastoinkäymisistä kokenut, ei tunnu yhtään arkiset murheet pienemmiltä päinvastoin - pieni arkinen vastoinkäyminen surujen keskellä voi olla se viimeinen tikku joka sortaa koko kasan. Ei ole sädekehää pään päälle ilmestynyt. Pahempaakin voisi olla. Mutta ei kyllä ole myötätuntoa niille, joiden suurin ongelma on imetyksen onnistuminen 8 kk:n ikään saakka tai herääminen yösyötölle (tämä oli täysin keksitty vertaus, kukaan ei tiettääkseni tällä palstalla ole moista lausunut). Kilpailua elämän rankkuudesta en ole itse keksinytkään, en kyllä moiseen " kilpailuun" mukaan olisi ilmoittautunut jos olisin itse saanut valita. Tämän " kilpailun" mieltävät ehkä he, joilla rankkuus muodostuu " normaalista vauva-arjesta" ilmavaivaitkuineen ja yösyöttöineen. Voi mitä olisinkaan antanut terveistä, täysiaikaisesista lapsista ja ruusunpunaisesta vauva-arjesta. Mutta onnellinen olen näinkin.
Dummy aikaisemmassa keskustelussa kertoili, että miten eivät ole jumiutuneet kotiin. Nii-in, niin minäkin kuvittelin ja toisin kävi. Alussa oli " ulkonaliikkumiskielto" ettei keskoslapset kalasta mitään infektioita. Sen jälkeen odoteltiin yhtä leikkausta ja taas ei kyläilty ettei tule infektiota. Syyskuussa alettiin varautumaan tähän viimeiseen leikkaukseen ja taaskaan ei kyläilty... Eikä kyläillä muuten vieläkään että toipuminen menisi hyvin. Kyllä oma pää jo huutaa sosiaalista verkkoa ympärilleen, mutta lasten turvallisuus on minulle tärkeintä. Eli kaksoset eivät ole vielä serkkujaan muuta kuin pikaisesti tavanneet. Eli ei se kotiin jumittautuminen ole aina itsestä kiinni. No kyläillä ehtii sitten varmasti kyllä myöhemminkin.
Kaksosraskauden riskeistä ei ollut mullekaan mitään puhetta - olisin kyllä kaivannut tietoa siitä. Neuvolassa voitaisiin esim. kertoilla tilastotiedettä keskosten selviytymisestä ja hoidosta (Suomessa huipputasolla) ja tämän ei tarttisi olla pelottelumuodossa vaan enemmän kannustuksena " jos lapsesi sattuvatkin syntymään ennenaikaisena" . Totta on, että yksöslapsia syntyy keskosena mutta nämä tilastothan tehdään prosentuaalisesti kaksosraskauksien kokonaismäärään verrattuna. Itse olen kohdannut nyt viisi kesän monikkoperhettä, joilta toinen lapsista on menehtynyt. Ei ole tällä palstalla juurikaan vaan näistä kuulunut. Siinä sitä tilastotiedettä.....
Loppuun vielä mielipiteitä varmasti kirvottava kommentti: tällä palstalla annetaan uusille odottajille ehkä liian aurinkoinen kuva tulevasta. Äänessä ei juurikaan ole niitä äitejä, joilla ongelmia on. Esim. kovien koliikkihuutojen keskeltä ei varmasti jaksa tulla kirjoittelemaan tuntemuksiaan. Saati keskoslapsien tai erityislapsien äidit - käytössä on pääsääntöisesti toiset keskusteluyhteisöt.
Väsynyt mutta onnellinen
Marika ja nukkuvat lapset
Eikö kiutenkin ole parempi että pelotellaan ja sitten kaikki meneekin hyvin kuin että annetaan olla ruusunpunalasit silmillä ja sitten todellisuus lyö turpaan tosissaan.
Meitä tuplaäitejä on paljon, joita varoittelusta huolimatta todellisuus on lyönyt turpaan todella kovaa.
Silloin kun lapselle ennustetaan kuolemaa tai vaikeaa vammaa ei asenne auta yhtään kun lastenlääkärin kanssa yhdessä itketään.
Ekaks sory vähe huono Suomi:)
Minä olen täältä palstalta saanut hyvin tietoa kaikesta, mikä liity monikkoraskauden, jos vaan haluat lukea, niin infoa täällä on! Ehkä liikakiin,koska lääkärit aina eivät halua anta vastausta kysymyksin. ASENNE-mina olen ottanut raskauden suhteen TÄYSIN kylmän asennen, koska minusta alkaa pikkuhilja tuntumaan, että kaksosraskaus...hmm...miten sen nyt sanoisin....että se vaan on, joskus tule keskosia, joskus mene myös yli ajan. Edes limainen vuoto (mis voi olla myös limatulppa ja kaatumine mahalle)ei saanut minua sen kummemin huolestumaan, tapahtu, mitä tapahtu...siis olen todella kylmäja tunteton raskauden suhteen...miksi-siksi että tietoa on liika ja jos kelan sitä koko aja, tulen SAIRAAAAAAKSI! Jos tutut kysyvät koska on laskettu aika, niin vastan aina, että tästä hetkesta 1 helmikuun, mistäminä tiedän....tulevat silloin kun tulevat. Ihmiselle annetaan tasan sen kokoinen kuorma, mitä hän jaksaa kanta, ei sen enempä, että sellainen on mun asenne, eikä se vissiin liity suora aiheseen!!!
T:Paksuna rv.30+0 (edes kasaantuvat viikot eivät saa minua positiiviseksi kaksosten suhteen)!!!
Tuo asenteesta selittäminen on tavallisinta juuri niillä äideillä, jotka itse ovat niitä kilpailuhenkisiä, jotka ottavat äitiyden jonkinsortin arvostelulajina - kenellä sujuu helpoimmin ja kuka pärjää parhaiten. Kuka on eniten " kuin luotu äidiksi" . He korostavat - tietäen tai tietämättään - oman elämänsä sujuvuutta ja nostavat omaa profiiliaan äitinä. Heille jokainen arjen onnistuminen on todiste siitä, kuinka hyviä he ovat äitinä. Ja mielellään he sitä ääneen julistavatkin niin keskustelupalstoilla kuin elävässä elämässäänkin.
Sitten on ne äidit, jotka haluavat olla hyviä äitejä. He, jotka haluavat tarjota lapsilleen kaikkein parasta ja toimia niin kuin heidän oma sisäinen äitiydenkuvansa vaatii. Heihin vaikuttaa jonkin verran myös ulkoinen paine, lähinnä kasvatusoppaiden ja varhaisten vuorovaikutussuhteiden vaatimukset, mutta enemmän he toimivat sisäisestä " pakosta" tarjota omille lapsilleen parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. Kaksosten kanssa tällaisen äidin on vaikea tuntea itseänsä edes kohtuullisen hyväksi, saati äideistä parhaaksi. Seurauksena masennus, joko lievänä tai syvänä - riippuen muista olosuhteista ja muiden läheisten tarjoamasta tuesta.
Näiden jälkimmäisten äitien puolesta minä aina paasaan. Heidän takiaan haluan, että kilpailuhenkiset äidit pohtisivat, kannattaako sitä omaa turpaa aina avata kun kaipaa lisää glooriaa äitiydelleen ja pärjäämiselleen...
TT
muumiliina:
Eikö kiutenkin ole parempi että pelotellaan ja sitten kaikki meneekin hyvin kuin että annetaan olla ruusunpunalasit silmillä ja sitten todellisuus lyö turpaan tosissaan.Meitä tuplaäitejä on paljon, joita varoittelusta huolimatta todellisuus on lyönyt turpaan todella kovaa.
Silloin kun lapselle ennustetaan kuolemaa tai vaikeaa vammaa ei asenne auta yhtään kun lastenlääkärin kanssa yhdessä itketään.
Ei ole parempi. Miksi ihmeessä vaihtoehtoina täytyy olla pelottelu tai ruusunpunaiset lasit? Se, minkä perään olen hihkunut on järkevä opastus. Tietysti riskeistä pitää kertoa, mutta ne pitäisi myös laittaa oikeaan mittakaavaan. Suurin osa kaksosraskauksista menee Suomessa tänä päivänä hyvin.
Tiedän, ettei elämä mene kaikilla samalla tavalla ja että pahoihin vastoinkäymisiin asenne ei auta.
Ja kuten olen aiemmin sanonut, niin meidän kyläilyt ja arki muutenkin on täysaikasten ja perusterveiden muksujen kanssa tällästä. Tietysti keskosuus ja vakavat sairaudet muuttavat asioita. En todellakaan ole vähätellyt tuota!!!!
JA tuo " kilpailu" , mistä sanoin ei ollut tämän aiheen aloittajalle. Vaan yleisesti. Tarkoitin, että ihmisten tulisi enemmän muistaa, ettei tilanteet ole samanlaisia. Ei oma tilanne saisi mun mielestä tehdä toisten ongelmista merkityksettömiä. Ja jos kenenkään muun elämä ja ongelmat ei kiinnosta, niin ok, jokaisella on oikeus olla reakoimatta, mutta kenelläkään ei ole mun mielestä oikeutta vähätellä toisten kokemuksia ja murheita.
Iso kumarrus ja jaksamisia kaikille keskosvauvojen äideille! Toivottavasti asiat kääntyvät parempaan!!
Dummy + kaksikko
Siellä voi purkaa juuri näitä tuntoja hyvässä ja ymmärävässä hengessä. Mukana on myös kaksosten vanhempia, joten vertaistukea löytyy.
lettukaveri:
Siellä voi purkaa juuri näitä tuntoja hyvässä ja ymmärävässä hengessä. Mukana on myös kaksosten vanhempia, joten vertaistukea löytyy.
Juuri tästä kirjoitin, eli varmaankin ne vanhemmat, joilla on kokemusta kaksosraskauden ja -vanhemmuuden rankoista puolista ovat toisissa keskusteluyhteisöissä. Itse olen kyllä ihan mielenkiinnolla seurannut myös tätä listaa, sillä täällähän on vallan hyviä vinkkeleitä yleisiin asioihin varsinkin odotusaikana. Mutta aina välillä on varmaan hyvä muistuttaa ettei kaikki mene kuten ruusunpunaisesti kuvittelee. Tosin kuten ylläolevista kirjoituksista tulee ilmi kaikki eivät luo niitä ruusunpunaisia kuvitelmiakaan.
Tarkoitukseni ei kirjoituksellani ollut saada sitä sädekehää täältäkään päähäni, hieman vaan muistuttaa realisitisuudesta. Jaksan itse kantaa taakkani ja vertaistukea löytyy kyllä kun sitä osaa hakea.
Prosentuaalisesti suuri osa kaksosraskauksista on riskiraskauksia! Toivokaamme siis todenmukaista monikkoraskauksien riskiopastusta terveydenhuoltoon, ei pelottelua mutta ei kaunisteluakaan.
TripleTrouble:
Näiden jälkimmäisten äitien puolesta minä aina paasaan. Heidän takiaan haluan, että kilpailuhenkiset äidit pohtisivat, kannattaako sitä omaa turpaa aina avata kun kaipaa lisää glooriaa äitiydelleen ja pärjäämiselleen...TT
Ainut, joka tuntuu kaipaavan glooriaa, olet sinä. Joka paikassa tunnut puhuvan tuosta paremmuudesta.
Miehinen näkökulma.
TripleTrouble:
Sitten on ne äidit, jotka haluavat olla hyviä äitejä. He, jotka haluavat tarjota lapsilleen kaikkein parasta ja toimia niin kuin heidän oma sisäinen äitiydenkuvansa vaatii.
TT
Eiköhän jokainen halua tarjota lapsilleen kaikkein parasta.
Täytyy silti laittaa omaa kommenttia. Omat tyttöni syntyivät täysiaikaisina ja painoakin oli syntyessä kivasti. Silti oma kokemukseni tästä ajasta on, että rankkaa on ollut. Muakin on monesti risonut se, että kaiken sanotaan olevan vain asenteesta kiinni. Vaikka kuinka ois positiivista asennetta niin arki voi olla niin rankkaa, että illalla ei tee mieli mitään muuta kuin itkeä itsensä uneen. Onneksi tällä palstalla on muitakin jotka kokee elämän rankaksikin eikä vain paasaa siitä, että " asennetta, asennetta" ... Enkä koe että mulla on mitään tarvetta osallistua " rankkuus" -kilpailuun. Jokaisen oma kokemus omasta elämästä on OMA.
Kiitos kaikille jotka jaksaa jakaa omaa rankkaa arkea, jaksaa itsekin kun tietää että muitakin on :-)
Wiiwa ja sairastavat tyttöset
Arto_sunila:
Ainut, joka tuntuu kaipaavan glooriaa, olet sinä. Joka paikassa tunnut puhuvan tuosta paremmuudesta.
Miehinen näkökulma.
Eli luulen kaikkien niiden äitien sanovan, että se on asenteesta kiinni, joilla on ihan oikeasti ollut vähän helpompaa kuin muilla.
Itselläni nyt on tosi helppoa kaksoset yli 2-vuotiaita ja nyt sanon, että se on asenteesta kiinni. Mutta katsotaampa aikaa muutama vuosi taaksepäin.... Nyt nukun usein jopa yhdellä herätyksellä yöt ja jaksan asennoitua siihen ja lasten pahaan uhmaan erittäin hyvin.
Olin viikkoja sairaalassa ennen synnytystä erittäin vaikean raskauden vuoksi. Lapset syntyivät keskosina ja toinen erittäin pahasti sairaana. Pisimmät unet ensimmäisen 6 kuukauden aikana putkeen oli ehkä 2 tuntia ja nekin usein päiväunet. Jouduimme sairauksien vuoksi olemaan vuoden eristyksissä ja jatkuvaa sairaalassa ramppaamista. Vaikka olin ihmeen positiivinen ja yritin asennoitua siitä huolimatta, joskus itkin ja olin todella väsynyt. Olin niin väsynyt, että en vaan jaksanut enää asennoitua, joku raja silläkin on. En pystynyt tapaamaan ketään, en päässyt ulkoilemaan, mies tuli töistä vasta yhdeksän jälkeen iltaisin. Kukaan ei varmaan minun ja monen muun sairaiden keskoslasten äitinä pysty enää asennoitumaan. Toisilla on helpompaa kuin toisilla. Toisaalta mä en ymmärrä, miten joku jaksaa valittaa lapsien uhmaikää... sehän on kuin kukilla tanssisi tuohon alkuun verrattuna.
On paljon äitejä, jotka eivät [b]halua[/b] imettää, vaikka äidinmaito on lapselle parasta ravintoa.
On paljon äitejä, jotka jättävät jo pariviikkoisen tai parikuisen vauvan isovanhempien hoiviin yöksi, vaikka lapsen kehitykselle on parasta saada olla oman äitinsä/vanhempiensa kanssa.
On paljon äitejä, jotka antavat lapselleen kiinteätä ravintoa jo 2-3kk iässä, vaikka lapsen olisi parasta olla vain äidinmaidolla ensimmäiset 6kk.
On paljon äitejä, jotka nukuttavat lapsensa sisällä, vaikka heidän olisi parempi saada raitista ulkoilmaa.
On paljon äitejä, jotka reissaavat ihan pienten vauvojen kanssa jatkuvasti, vaikka lapselle on turvallisinta saada olla omassa kotona.
-----------------------
Kaikki nämä ovat asioita, joilla voidaan vaikuttaa omaan jaksamiseen. En tuonut näitä esille syyllistääkseni vaan kertoakseni, että nämä ovat asioita, jotka muiden muassa ovat monille tunnollisille äideille tärkeitä seikkoja, joista ei lipsuta. Niille äideille, joita te syyllistätte vouhottamalla siitä " asenteesta" .
Keskosten ja sairaiden lasten äidit ovat sitten asia erikseen, heidän syyllisyytensä taakkaa ei liene kenenkään intresseissä lisätä. Heissäkin näitä tunnollisia äitejä varmasti on enkä edes osaa kuvitella, miltä heistä tuo keskosaika tuntuu...
TT
TripleTrouble:
On paljon äitejä, jotka eivät [b]halua[/b] imettää, vaikka äidinmaito on lapselle parasta ravintoa.On paljon äitejä, jotka jättävät jo pariviikkoisen tai parikuisen vauvan isovanhempien hoiviin yöksi, vaikka lapsen kehitykselle on parasta saada olla oman äitinsä/vanhempiensa kanssa.
On paljon äitejä, jotka antavat lapselleen kiinteätä ravintoa jo 2-3kk iässä, vaikka lapsen olisi parasta olla vain äidinmaidolla ensimmäiset 6kk.
On paljon äitejä, jotka nukuttavat lapsensa sisällä, vaikka heidän olisi parempi saada raitista ulkoilmaa.
On paljon äitejä, jotka reissaavat ihan pienten vauvojen kanssa jatkuvasti, vaikka lapselle on turvallisinta saada olla omassa kotona.
-----------------------
Kaikki nämä ovat asioita, joilla voidaan vaikuttaa omaan jaksamiseen. En tuonut näitä esille syyllistääkseni vaan kertoakseni, että nämä ovat asioita, jotka muiden muassa ovat monille tunnollisille äideille tärkeitä seikkoja, joista ei lipsuta. Niille äideille, joita te syyllistätte vouhottamalla siitä " asenteesta" .Keskosten ja sairaiden lasten äidit ovat sitten asia erikseen, heidän syyllisyytensä taakkaa ei liene kenenkään intresseissä lisätä. Heissäkin näitä tunnollisia äitejä varmasti on enkä edes osaa kuvitella, miltä heistä tuo keskosaika tuntuu...
TT
En usko, että löytyy kovin paljoa äitejä, jotka eivät imetä ihan vain siksi, etteivät halua. Se, ettet Sinä ole noista imettämättömyyten johtaneista syistä tietoinen, on toinen asia.
Se, että missä vaiheessa kukakin jättää lapsensa hoitoon, on varmaan jokaisen oma asia. Siitä, minkä ikäisenä lapsi olisi tarpeeksi vanha hoitoon jätettäväksi, on monia tulkintoja.
Äidinmaito on vauvan parasta ravintoa puolen vuoden ikään asti. Totta, mutta se on kuitenkin VAIN ravintoa. Ruokkiminen onnistuu myös muuten, joten mielestäni kenenkään ei pidä uhrata fyysistä tai henkistä terveyttä eikä täten perheen hyvinvointia ravinnon saannin takia. Suomessa tuollaista uhrautuvaisuutta ei tosiaankaan tarvitse tehdä.
Raitis ilma tekee hyvää lapselle. Harva äiti varmaan voi kylläkään tässä asiassa keulia kenellekään muulle, sillä varmaan jokainen vauva nukkuu osan päiväunistaan sisällä.
Ja tuosta reissaamisesta. Itse luen vaunulenkit myös reissaamiseksi ja juurihan kehuit sitä, miten vauvoja tulisi nukuttaa ulkona.
Jos tuo Sinun edellinen tekstisi ei ole erittäin räikeää itsensä ylentämistä, niin ei mikään. Olet varmasti hyvä äiti lapsillesi, mutta se ei tarkoita sitä, että ratkaisusi olisivat ainoita oikeita.
Tuo viesti oli nyt erittäin hyvä esimerkki tuosta kilpailusta ja rankkuuden todistelusta. Ymmärrän hyvin, että olen päässyt helpolla, mutten käsitä tätä TT:n tulkintaa, että se automaattisesti tekee minusta huonon äidin???! (Ja juu, tiedän ettet kirjoittanut mitään suoraan mulle, mutta sisälukutaito on myös ihan hyvä taito eli jos alat kettuilemaan niin tee se edes rehellisesti.)
Dummy + sisällä nukkuva kaksikko, joille heidän julma äitinsä kohta syöttää välipalaksi korviketta ja kaupan purkkisosetta ja vie vielä illaksi mummin luokse hoitoon...!:)))
Kyse taitaa lähinnä olla siitä että ihmisen joka väittää kaiken olevan asenteesta kiinni on vaikea tai mahdotonta asettua jonkun toisen ihmisen saappaisiin, on vain vaikea kuvitella miltä toisesta tuntuu. Itse olen joskus ollut ja olen vieläkin aika puusilmäinen asioissa joissa koen olevani oikeassa, mutta olen kyllä joutunut toteamaan että vaikka esim. kahdessa perheessä olisi täysin samanlainen tilanne kaksosten tai vaikka yhdenkin lapsen kanssa voi tilanteen kokeminen vanhempien puolelta olla täysin erilaista eikä siihen oikein mikään auta. Se miten tilanteen kokee riippuu monista asioista. Toiset meistä masentuvat herkemmin, ehkäpä voi myös olla odotuksia jotka eivät vastaa todellisuutta tai yksinkertaisesti sillä hetkellä fyysiset ja psyykkiset voimavarat eivät riitä sen enempään. Välillä itsekin kateellisena ihmettelen millaisia tehopakkauksia jotkut ihmiset jaksavat olla :).
Itse koin ensimmäisen yksösvauva-ajan todella raskaana. Olin ehkä hiukan masentunut ja kokematonkin sekä odotukset eivät vauva-ajan osalta täyttyneet kun olin niin kiinni itkuisessa lapsessa. Kaksosvauva-ajat ovat siihen verrattuna tuntuneet suuressa määrin henkisesti helpommalta, mutta siis ymmärrän hyvin äitejä jotka tuskailevat jo yhden lapsen kanssa pärjäämistä, voimavarat kun ovat kullakin/kulloinkin erilaiset.
Mutta tripletroble on kyllä siinä ikävä kyllä oikeassa että kaikki äidit eivät kykene ajattelemaan täysillä lastensa parasta, siitä kyllä löytyy tosielämässä liikaa esimerkkejä :(.
Itse ajattelen että on hyvä jos kaksosäidit rohkaisevat uutta tuplaäitiä kertomalla omia hyviä kokemuksia ja kehottamalla skarppaamaan tuota asennepuoltakin, koska kyllä se nyt varmasti jossain määrin voi auttaakin :). Silti ymmärrän ap:n kannan, kaikki ei ole asenteesta kiinni ja vaikka kuinka hyvä asenne olisikin, voi elämä silti yllättää rankkuudellaan.
Tällaista hännätöntä ja päätöntä löpinää täältä :).
Ite en muista kenenkään väittäneen ainakaan tällä palstalla (ei kyllä mun kuullen muutenkaan), että pelkkä asenne vaikuttaa. Tottakai se on yksi asia, mutta niitä asioita on monia muitakin. Tottakai keskosuus, muksujen sairastelut ja muut tuollaiset vaikuttavat tuntemuksiin.
Ja juu, tuplaraskaus on riskiraskaus, mutta nuo riskit tulisi myös laittaa terveydenhuollon puolelta oikeisiin mittoihin. Riskit ovat suuremmat, mutta suurin osa kaksosraskauksista menee nykyään ilman ongelmia. Riskeistä on hyvä kertoa, mutta niillä ei pitäisi pelotella, sillä ei etukäteen panikointi auta kenenkään tilannetta.
Myös yksösraskaudessa on riskinsä ja lapsia syntyy keskosina ilman kaksossisarustakin. Silti yksösraskaudessa odottavaa äitiä ei pelotella pelkästään riskeillä vaan annetaan myös nauttia raskaudesta. Tämä ei valitettavasti ainakaan meidän kaupungissa ollut mahdollista kaksosraskaudessa, sillä asiat eivät hoitajien ja lääkäreiden mielestä vain voineet mennä hyvin.
Meillä kaikki meni hyvin. Onneksi. Jos uskoisin jonkun näköiseen jumalaan, varmaan kiittäisin häntä päivittäin tuosta onnesta. Valittettavasti asiat eivät kaikilla mene yhtä hyvin, mutta ei kai sen pelkääminen auta asiaa.
Auto voi koska tahansa ajaa ylitsesi kadulla, mutta siltikään et linnoittaudu kotiisi. Ei pahimpien skenaarioiden maalailu varmastikaan muuta kenenkään elämää parempaan suuntaan.
Jaksamisia teidän arkeen!
*Dummy + uinuva kaksikko*