Oletko ollut lapsena sairaalahoidossa, niin että vanhempasi eivät saaneet olla läsnä?

Ensimmäiset muistikuvat ovat alle kouluikäisenä. Rankkaahan se oli. Muistot ovat lähinnä hoitajista ja huonekavereista, jotka olivat onneksi myös lapsia. Nykyään olen sairaaloissa kuin kotonani. Ei herätä ahdistusta, vaan lähinnä mielenkiintoa.



Mutta omien lasten kanssa haluaisin olla mukana. Itselläni on nykyäänkin hylkäämisenpelkoa ja turvattomuuden tunnetta.

Iahn yleistä oli vielä 80-luvulla hyvin tarkat vierailuajat lastenosastoillakin. Aamulla sai tulla 9-10 aikaan ja illalla klo 18 kaikki vanhemmat ajettiin osastolta kotiin. Olen ollut 1-vuotiaasta pitkiäkin osastojaksoja perussairauteni takia sairaalassa ja muistan kyllä nuo iltakauhut kun äidin oli vaan lähdettävä. Monesti kuulemma kävi niinkin että kun äiti aamulla osastolle tuli, olin sidottuna sänkyyn erilaisiin lastoihin ja letkuihin, huusin ja itkin pelosta ja kauhusta siellä yksin kun kivuliaita toimenpiteitä oli tehty heti aamusta.

melkein kolme viikkoa sairaalassa. En muista että olisin kauheasti vanhempiani kaivannut, aluksi oli vielä silmät peitossa mutta kun pääsin liikkumaan niin hoitajat joutuivat lähinnä aina etsimään minua kun seikkailin ympäriinsä. Vanhempani kävivät joka päivä kuitenkin ja muutkin sukulaiset. Odottihan niitä vierailutunteja kun yleensä sai kaikkea hyvää ;)

viikon sairaalassa lonkkavedossa, äiti sai lasin läpi katsella. Tämä -70-luvun alkupuolella. En tietenkään muista mitään ko. ajasta.

olin viikon sairaalassa leikkauksen takia. Vanhemmat saivat olla vain vierailuaikoina. Oli tosi paha olla, hoitajat oli kyllä mukavia, mutta ihan uskomattoman orpoa ja yksinäistä se oli. Hylätty olo. Itkin joka päivä kun äiti lähti kotiin.

Olin lapsuudessani 1970-1980-luvulla useasti sairaaloissa, välillä eristysosastollakin. Äitini kävi työpäivän jälkeen, viipyi vajaan tunnin (oli nälkäinen ja kiire oli kotiin) ja se oli siinä.



Muistan hämärästi itkut erottaessa. 1,5 kuukauden sairaalajaksolla laitostuin niin (8-vuotiaana), että itku tuli siitäkin, kun lähdin kotiin - ikävä tuli sairaalamiljöötäkin.

Olin samassa huoneessa vanhan mummon kanssa. Oli hirveä koti-ikävä, öisin itkeskelin. Vanhemmat kävivät kerran päivässä vierailuaikana. Oli hirveää olla siellä yksin, varsinkin kun heräsin nukutuksesta pää paketissa eikä paikalla ollut ketään.

tai niin, että vanhempasi eivät muun syyn vuoksi voineet olla koko aikaa paikalla?

Miltä se tuntui?

parin sadan kilometrin päässä sairaalassa keuhkokuumeen takia. Isä oli töissä ja äidin piti huolehtia vuotta vanhemmasta sisaruksesta.



Muistikuvia ei ole, mutta kuulemma vierastin vanhempiani, kun he tulivat minut hakemaan.

Sain pph:n luona pahat palovammat käsivarsiin ja rintaan, kun onnistuin kaatamaan kiehuvan vesikattilan päälleni, ikää oli 1,5v tms. Kävelevä taapero kumminkin. Olin kai eristyksissä tulehdusvaaran takia ja siihen aikaan (70-luvun loppua) vanhemmat sai katsella huoneeseen vain lasin läpi.



Varmaan olen ikävöinyt vanhempiani mutta veikkaampa, että äidillä ja isällä oli vielä kamalampaa.. :(

Tai sen muistan, että mut pakotettiin siihen sänkyyn, jossa korkeat laidat ja syötettiin väkisin pahaa penisilliiniä. Muistan myös kun äitini tuli käymään ja huomioi huoneen muita lapsia enemmän kuin minua. Tulin mustasukkaiseksi.

Viisivuotiaana olin tyräleikkauksessa (ei tyrimiseni siihen ole loppunut :), eivätkä vanhemmat tietenkään olleet koko aikaa läsnä. Muistan, että kurjaa oli, mutta loppuaika meni jo hieman paremmin.

vanhemmat eivät olleet odotusaikanakaan paikalla. Tapaamaan pääsivät seuraavana päivänä leikkauksesta. Eipä tuo miltään tuntunut, ikää oli 10 vuotta. Hirveän kipeä kyllä olin mutta urheasti kestin ;)

ja minusta se oli vain kivaa.

siistiä ja kivaa. En ollut kauhean kipeä, pieni leikkaus vain ja oli niin siistiä, kun hoitsut huolehti ja pikkuveli ei saanut kotona erikoiskohtelua.

Olin syönyt hiekkaa ihan urakalla :D

En muista siitä kyllä yhtään mitään

Monta kuukautta vastasyntyneenä ja pari päivää puokitoistavuotiaan. Jälkimmäisellä kerralla olin kuulemma hokenut "äiti tulee takaisin, isä tulee takaisin". Itse en muista mitään.

8-vuotiaana reilun kuukauden. Vanhemmat saivat olla sairaalassa vain vierailuaikana. Ja se vierailuaika oli vain yhden tunnin.



Muistan miten huusin ja itkin, kun äidin piti lähteä pois. Ja tästä on aikaa jo yli 30 vuotta.

1990-luvulla keuhkokuumeessa. Hän oli silloin 3-vuotias.

muutaman kerran viikon-parin jaksoissa sairaalahoidossa vaikean ihottuman takia. Yleensä vanhemmat kävivät kerran päivässä - iltaisin - vierailuaikana ja päivisin kävivät normaalisti töissä ym. En muista, että olisin kovin heitä ikävöinyt vaan huonekavereiden kanssa keksittiin yhtä sun toista kivaa. Sen muistan, että osa hoitajista oli kivoja ja osa tosi tylsiä - ja ruoka oli välillä tosi outoa (ja piiloteltiin lautasia ettei olisi tarvinnut syödä pahaa ruokaa). Muistan, että hoitaja luki meille iltaisin iltasadun (muistan jopa osan tarinoista), peitteli kaikki, sammutti valot ja jätti oven raolleen - siitä jäi turvallinen olo.



Mieheni on syntynyt Itä-Euroopassa ja on siellä lapsena ollut useaankin otteeseen sairaalassa. Koskaan vanhemmat eivät saaneet tulla potilashuoneisiin vaan saivat vain lasin läpi käydä lapsiaan katsomassa. Moni jättikin käymättä kokonaan, että lapsi ei niin ikävöisi. Mies muistaa sairaala-ajat pelottavina ja ahdistavina mutta toisaalta tiesi ettei mitään vaihtoehtoa ollut. Ja osittain samanlaista siellä on vieläkin; viime kesänä käytiin katsomassa miehen veljen perheeseen syntynyttä vauvaa - äidit olivat lasin takana potilashuoneissa ja saivat tulla ilman vauvoja käytävään tapaamaan vieraita. Edes isällä ei ollut mitään asiaa potilashuoneeseen eikä saanut edes koskea vauvaan. Joka päivä hoitajat hakivat vauvat kylvetettäviksi - samaan sänkyyn "latoivat" 4 vauvaa (3 vierekkäin, 1 jalkopäähän poikittain)... Hiukan erilaista meininkiä kuin Suomessa, jossa sekä lapsen paras että myös vanhemmat pyritään aina mahdollisuuksien mukaan huomioimaan.