Miksi nainen ei halua lapsia?

Minulla on ollut erittäin turvallinen ja ihana lapsuus, ja välini vanhempiini ja siskooni ovat äärettömän lämpimät ja läheiset. Olen 34-vuotias, enkä ole koskaan halunnut lasta.

En koskaan leikkinyt nukeilla, kun olin lapsi. En myöskään leikkinyt kotileikkejä. Vauvat eivät ole koskaan kiinnostaneet minua muulla tavoin, kuin tietysti vanhemmiksi tulleiden ystävieni suurimpina onnenlähteinä ja arvokkaina pieninä ihmisyksilöinä. Mitään hoivaamistarvetta tai halua esimerkiksi pitää vauvaa sylissä en ole koskaan kokenut. En myöskään inhon tai vastenmielisyyden tunteita. He ovat vain ihmisiä, tietynikäisiä, kuten vanhuksetkin. Heidän metelöintinsä, eritteensä ja hajunsa inhottavat minua täsmälleen yhtä paljon kuin aikuisenkin ihmisen, tai koiran tai kissan. Eli eivät juurikaan.

Minulle mikään asia ei ole yhtä tärkeä kuin oma rauha. Rakastan hiljaisuutta, kiirettömyyttä, sitä, ettei kukaan ole minusta riippuvainen. Lähden epäröimättä auttamaan läheisiäni itseni unohtaen, jos minua tarvitaan, mutta lähtökohtaisesti ajatus siitä, että toinen ihminen olisi 24/7 lähelläni ja riippuvainen minusta useita kuukausia tai vuosia on täysin sietämätön. Tämä ei johdu mistään lapsuuden traumasta, vaan on persoonallisuuden piirre, täysin normaali sellainen. En karta läheisyyttä ja tunnen syvää rakkautta ja välittämistä läheisistäni, mutta tarvitsen aivan välttämättä oman tilani, riippumattomuuteni, aikani ja rauhani.

Minulla on ilo nähdä, kuinka äärimmäistä onnellisuutta lapset tuovat vanhemmaksi tulleille ystävilleni kaikkine vaivannäköineen päivineen, ja tietysti tunnen edelleen päivittäin, kuinka omat vanhempani rakastavat meitä siskoksia enemmän kuin omaa elämäänsä ja itseään. Näen myös selkeästi sen, että minulta jää se aivan äärimmäinen äidinrakkaus ja vanhemmaksi tulemisen onni kokematta, mutta en missään nimessä edes harkitse lapsen hankkimista tämän kokemuksen saadakseni. Hoivaamisen ja kasvattamisen tarpeeni, joka myös minulla ihmiseläimenä on, kohdistan koiriini ja parisuhteeseeni. Mieheni pysyy hengissä ja onnellisena ilman jatkuvaa läsnäoloani, samoin koirani pärjäävät hienosti keskenään useita tunteja, jos olen poissa kotoa.

Jos tulisin raskaaksi ehkäisystä huolimatta, pitäisin lapsen ja kasvaisin maailman parhaaksi äidiksi kyllä. Elämäni sellaisena, kuin sen haluan pitää olisi ohi, ja olisi alettava elää uutta elämää. Tieten tahtoen en kuitenkaan hanki lasta, ellei biologia aja persoonani yli tässä viime metreillä. Niinkin voi toki käydä.

Täällä myös yksi vapaaehtoisesti lapseton jo 39-vuotias nainen. Minulla oli hyvä ja rakastava lapsuudenperhe, ei siinä mitään.

Mutta oma elämäni on ollut monella tapaa vaikeaa: olen olllut koulusta asti kiusattu, syrjitty, ihmisten hylkimä. Olen myös kärsinyt paniikkihäiriöstä ja masennuksesta ja elän nykyisin aika erakkomaisesti. En minä miestäkään mistään ole koskaan löytänyt enkä varmaan löytäisi vaikka etsisin, ja pitäisin vääränä tehdä yksinäisen lapsen näihin oloihin, hyljeksityn erakkoäidin lapseksi. Lisäksi olisi vaara että se perisi oman ulkonäköni ja luonteeni ja joutuisi myös kiusatuksi ja hyljeksityksi. Niin usein olen itse toivonut etten olisi syntynytkään, että en kyllä halua geenejäni jatkaa.

Mun tuntemani lapsia haluamattomat naiset ovat eläneet ihan normaalin, onnellisen lapsuuden. Suurin syy siihen, miksi he eivät halua lapsia, on se että eivät halua äidin rooliin. Eivät halua synnyttää, riskeerata terveyttään raskauden vuoksi ja kärsiä sen kaikkia vaivoja, imettää, jäädä näiden asioiden vuoksi työelämästä sivuun, eivätkä ainakaan olla se, jonka oletetaan olevan lapsen ensisijainen huolehtija (eli se tyyppi, joka huolimatta siitä kuinka paljon mies osallistuu, on lopullisessa vetovastuussa perheen arjen sujumisesta).

Jos nämä ystäväni olisivat miehiä ja heillä olisi mahdollisuus toimia perinteisessä isän roolissa, luulisin että heille olisi ihan ok että lapsia tulee ainakin sillä perusteella, mitä olemme keskustelleet. Tykkäävät kyllä lapsista ja jos lapsiperhe-elämä olisi heidän osaltaan sitä, mitä hyvin suurelle osalle isistä, eli töiden jälkeen vähän aikaa leikitään lasten kanssa, tehdään ehkä kotitöistä sama osuus kuin mitä nyt lapsettomanakin ja joku muu huolehtii pääasiassa kaiken ikävän ja vastuullisen, se varmasti olisi heille hyvinkin ok.

Eilen tulleessa "Helsingin Uutiset" ilmaisjakelulehdessä sanottiin, että Helsingissä 36% 40-vuotiaista naisista on lapsettomia. Yleinen lapsettomuuden syy jutun mukaan oli, ettei nainen löytänyt isäksi sopivaa kumppania, naisista kun on Helsingissä iso ylimäärä miesten määrään nähden.

Yllättävän iso oli kyllä tuo lapsettomien prosentti, mä kun olen uskonut olevani harvinainen tapaus kun ei ole lapsia ja ikää alkaa olla 40.

Nr. 68, olet hyvin lähellä omaa tilannettani. Siis tosiaankin, muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta olisin tuon voinut kirjoittaa. Miestä en ole koskaan halunnut, olen aseksuaali, 40+. Lapsista pidän ihan ok, joskus nuorempana ajattelin, että adoptoisin. Eli tavallaan "halusin" lapsen tuolloin (itse vielä ala-ikäisenä), mutta en omista geeneistäni lähtöisin olevaa. Olen ruma. Olisi väärin lasta kohtaa, että joutuisi kestämään samat pilkat ja koulukiusaamiset kuin itse aikoinani. En jaksaisi käydä niitä enää läpi lapseni kautta. Olisiko pitänyt tehdä lapsi vain siksi, että se otetaan huostaan, kun en itse jaksa? Onneksi siis en adoptoinutkaan. Minun ei kyllä ole koskaan tarvinnut selitellä lapsettomuutta. Ei ole kyselty miehestä, ei lapsesta. Symppaan niitä, jotka joutuvat selittelemään, mutta itsellä ei ole kokemusta asiasta.

Mun käly ei halua, vaikka oli ennen avioitumista haluavinaan. Kysymys on siitä, että on tajunnut, kuinka kauhea duuni on lapsista ja saa laiskotella rauhassa lapsettomana kotirouvana. Ei siis halua töihin ja velejeni elättää. Nyt ei sitten halua edes lapsia. On kai tajunnut, että siisti koti ja mukava loikoileva elämä menee siinä. Veli haluaa kyllä lapsia. Välillä puhuu erosta, koska siippansa ei suostu töihin ja halua lapsia, mutta se loppuu siihen, kun tämä yksi uhkaa itsemurhalla.

Olen 35, enkä koskaan ole halunnut lapsia. Asia ei ole mikään suuri kysymys, en ole barrikadeilla puolustelemassa velojen oikeuksia. Enkä ole lapsivihaaja, kun en ole ihmisvihaajakaan.

Elän melko tavallista elämää, varmasti keskimääräistä rauhallisempaa ja kotikeskeistä, olen introvertti. Lapsuuteeni ei liity mitään traumoja, vaikka myönnän, että vähän liiankin suojelevaa on ollut kasvatus. Ehkä tästä joku kotipsykologi voi löytää syyn, etten ole uskaltautunut lasten hankintaan. Ehken ole sitten koskaan siltä osin aikuistunut, että "luonnollinen" lisääntymisvietti voittaisi. Kyllä myönnän olevani laiska ja mukavuudenhaluinen, vaan kukapa ei olisi, jos siihen mahdollisuus on. Lisäksi miehenikin tuntuu olevan aika tyypillinen mies, ei halua lapsia, koska työ ja harrastukset vievät aikaa. Ei halua yhtään ylimääräistä stressitekijää elämäänsä.

Omalta kohdaltani voin myös allekirjoittaa sen, että jos saisin ottaa sen ns. miehen roolin, niin voisin lapsia hankkiakin.

Myös minä (67) voisin toimia perinteisessä isän roolissa hienosti. Tukisin raskausaikana kumppaniani, joka kasvattaisi sisällään uutta elämän ihmettä. Voisin syödä graavikalaa, homejuustoja ja juoda saunaoluen. Vaimo ei voisi. Voisin hieroa vaimon selkää ja jalkoja. Ne olisivat varmaan kipeät ja väsyneen tuntuiset, toisin kuin minulla. Kävisin töissä, ja jaksaisin varmasti rankankin työpäivän jälkeen vielä viettää jonkin verran aikaa lapsen ja kumppanin kanssa ja osallistua kotitöihin. "Osallistua" nimenomaan, sen verran kuin pystyisin ja jaksaisin. Äidillähän ei ole mahdollisuutta sanoa, että hän "osallistuu" sen verran kuin pystyy ja jaksaa, vaan hänen on tehtävä niin paljon, kuin tarvitaan - jaksoi ja pystyi tai ei. Äiti on vastuussa, äiti on viime kädessä aina se, joka ei voi lähteä. Isä voi hypätä autoon, lastata lavan kaljaa ja viehelaatikon, ja ajaa auringonlaskuun. Äiti ei voi, ei koskaan.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2012 klo 13:11"]

Lapset vaan yksinkertaisesti tuo ihan mielettömän onnen. Mitään ei voi verrata siihen, äitinä on tavallaan koko ajan huikaisevan onnellinen (pohjimmiltaan). En minäkään tätä tajunnut ennen lapsia. Ehkä armeliasta että lapsettomat eivät tiedä mistä jäävät paitsi.

Miten voi olla ihan mahdotonta tajuta ettei se vaan kaikille oo noin. Itselleni esim. olis ollut katastrofi jos oisin joskus tullut raskaaksi. Sikiö ihan oikeesti ois mulle ollut pahempi "kasvain" kuin syöpä. Ei se siitä miksikään onneksi olis muuttunut. Vauvat on aika karseita, niiden kanssa ei voi kommunikoida älyllisesti, isommat lapset on vaan ihan hemmetin rasittavia. Ja sit ihan vaan se raskaana olo, synnytys, imetys, paskavaipat... vastenmielisiä asioita kaikki tyynni.

Tuo on just se, että ulkopuolinen näkee vaan sen kaiken vaikeuden ja "vastenmielisyyden", ei hän näe sinne vanhemman pään sisään. Oikeesti nuo hankaluudet on NIIN pientä sen kaiken rinnalla mitä lapsi tunnetasolla tuo.

Kyllä minäkin ennen lapsia kauhistelin ja jopa inhoten katsoin lapsiperhemeininkiä. Mut se on vaan ihan eri asia elää sitä kuin nähdä ulkoa päin, usko mua.

Nykyisin koen joka päivä enemmän onnen hetkiä kuin lapsettomana koko vuoden aikana. Ja olin omasta mielestäni tosi onnellinen ennen lapsiakin.

Ei se äitiys j aperhe-elämä kaikille onnea tuo. Omalla äidillä tuli jossain vaiheessa paha menovaihe ja s eoli ihan kamalaa. Mutsi heilu baarissa ja miehet vaihtu,aiheutti melkoisesti turvattomuutta. Ja yhä edelleen,näitä tälläisiä samoja äitejä näkee jatkuvasti,miten ne omat tyydyttömättömät tarpeet puskee niiden lasten edelle. Siinä on ihan turha selittää että kuinka lapset tuo onnen.Oma äiti haikaili monetsi sitä mikä oli jäänyt elämättä ja kokematta kuin se että olisi tyytynyt kunnolliseen tavalliseen mieheen ja terveisiin lapsiin,mutta se arki oli vähän liian tylsää ja tappavaa.

Kaverini ei halua lapsia ainakaan koska omat vanhempansa olivat aika karmeita vanhempia. Molemmat käyttivät huumeita, kaverini oli vahinko jonka abortoimista isä halusi ja tämän sai ystäväni monessa riidassa kuulla. Lapsuuden ystävä siis on ja ymmärrän kyllä ettei tuo niitä lapsia halua.

Minä ajattelin aiemmin että voisin hankkia lapsia "ehkä sitten joskus" Tämä oli ennen kuin sisareni sai lapsia. Pidän hänen lapsistaan, olen toisen tytön kummitätikin, mutta minua ei enää pätkääkään kiinnosta hankkia lapsia itselleni, kun olen seurannut ja ollut mukana sisareni perhe-elämässä. Leikin lasten kanssa, vaihdan vaippaa ja syötän, mutta koko ajan tunnen olevani tylsistynyt ja turhautunut. Mieluummin olisin aikuisten kesken, tekisin mitä itse haluan enkä toistaisi samoja kaavoja aamusta iltaan päivästä toiseen.

Sisareni kysyi kerran kun peuhasin kummityttöni kanssa sohvalla että enkö oikeasti haluaisi itselleni samanlaista palleroa. Vastasin pitäväni tytöstä hänen persoonansa vuoksi, en sen takia että hän on pieni lapsi.

Nautin sisareni lapsista eniten silloin kun olemme koko porukalla vanhempieni luona ja lasten huomio on kiinnittynyt isovanhempiin enkä minä ole ainoana vastuussa lasten viihtyvyydestä. Kuinka tympeää elämäni olisikaan jos joutuisin sitomaan itseni lapseen. Omaa lastansa kun ei voi vain tyrkätä papan syliin kun ei itseä enää kiinnosta lukea sitä samaa kirjaa kymmenettä kertaa.

Onneksi avomieheni on kanssani samoilla linjoilla. Hänkään ei halua lapsia. Minusta tuntuu että hyvin monet miehet alkavat isiksi enemmän vaimonsa kuin omasta tahdostaan. Ainakin veljelleni kävi näin eikä siskoni mieskään varsinaisesti hinkunut lapsia.

Tiedän varsin hyvin että lapset tuovat todella paljon iloa ja rakkautta ja olen sitä mieltä että ehdottomasti kannattaa tehdä jos vähänkään siltä tuntuu. Itse kuitenkin valitsen mieluummin rauhan, vapauden ja spontaanisuuden.

Minä olen 23 vuotta nuori, ja minä en halua lapsia. Kuka tuon ikäisenä haluaakaan, ihmiset sanoo, kyllä se mieli siitä muuttuu.

Minulla ei ollut erityisen hyvä lapsuus, henkisesti väkivaltainen isä ja äiti, joka ei puolustanut minua isältä, ja suhde vanhempiini on nykyäänkin hyvin etäinen. Onko se vaikuttanut, mene ja tiedä. Varmaankin, kun minulla ei ole mitään kokemusta sellaisesta siteestä, joka äidin ja tyttären välillä voi parhaimmillaan olla ja mistä puhutaan, joten en osaa sellaista kaivatakaan. En myöskään tiedä, miten muka osaisin kasvattaa lapsen näillä esimerkeillä mitä olen saanut.

Haluan oikeuden olla itsekäs. Haluan pistää rahani, aikani ja panostukseni itseeni, ja ennen kaikkea haluan että minulla on oikeus pistää rahani, aikani ja panostukseeni itseeni.

Olen aina tarvinnut paljon omaa tilaa. Haluan viettää paljon aikaani yksin ja/tai koirani vähäpuheisessa, paljoa vaatimattomassa seurassa. En tahdo sitoa itseäni vahvimmalla siteellä, minkä ihminen pystyy muodostamaan, loppuelämäkseni toiseen ihmiseen, enkä halua elää niinkuin lapsiperhearkea pyörittävät ystäväni, heidän koko elämisensä on sidottu pikkuihmisiin. Heidän arkensa pyörii päivästä toiseen lasten rutiinien ympärillä, siis aivan koko eläminen, nukkumaanmenoaikojen nukutusten satutuntien päiväuniaikojen leikkimisen hoplop-reissujen ruoka-aikojen pikku kakkosen, satunnaisia vapaaviikonloppuja lukuunottamatta, ja niitäkin heillä on enemmän kuin minulla voisi koskaan olla, koska heillä on sukunsa tukiverkostona, minulla ei.

Minun silmiini elämä näyttää menevän niin, että nainen voi saada elämässään kaksi vaihtoehtoa kolmesta kukoistamaan: ura, parisuhde ja lapset. Kaikkia et voi saada. Osa saa "vain" yhden ja on silti onnellisia; osa yrittää kaikkia kolmea, jolloin kaksi saattaa onnistua, mutta kolmas kärsii. Oma äitini yritti kaikkia; parisuhde on edelleen pystyssä, yritys pyörii hienosti mutta kaikilla lapsilla on äitiin enemmän tai vähemmän etäiset välit. Minä rakastan työntekoa, se on elämäni sisältö. Toisaalta haluaisin myös pitkän parisuhteen, kaikkihan olisi hauskempaa kun polut saisi kävellä kumppanin kanssa samaan suuntaan. Lapset keikuttaisi venettä, ja jos on valittava joku kolmesta, ura, parisuhde tai lapset, jonka jätän saamatta, valitsen lapset.

Pidän lapsista, kaikki ovat suloisia ja ihania persoonallisuuksia, lasten elämänriemu ja aitous on tarttuvaa ja vahdinkin lapsia mielelläni. En voi ymmärtää sinappikonepuheita, lapsia koneiksi nimittävät eivät varmasti ole koskaan jutelleet syvällisiä jokellusikäisen kanssa. Saan kuitenkin nauttia ystävien lasten seurasta kun haluan, jään paitsi äitiyden antoisimmista puolista tietysti, mutta en koe myöskään äitiyden huonoja puolia, kuten pakkoa sitoa itsensä 24 tunniksi vuorokaudessa 365 päivää vuodessa toiseen ihmiseen.

Tulipa filosofista. Ei se mitään. Tästä syystä minä en halua lapsia. :)

[quote author="Vierailija" time="12.05.2012 klo 12:58"]

Lapset vaan yksinkertaisesti tuo ihan mielettömän onnen. Mitään ei voi verrata siihen, äitinä on tavallaan koko ajan huikaisevan onnellinen (pohjimmiltaan). En minäkään tätä tajunnut ennen lapsia. Ehkä armeliasta että lapsettomat eivät tiedä mistä jäävät paitsi.

[/quote]

Niin, kaikki ne kotonaan kaltoin kohdellut lapset ja huostaanotetut jo pelkästään Suomessa ovat varmaan samaa mieltä, että äiti on niiiiiin onnellinen. Pelkästään kyvykkyys lisääntyä kun ei tee kenestäkään sen parempaa ihmistä saati älykkäämpää.

Hassua tuo "paitsi jostakin jääminen", kun kaikki jäävät jostakin paitsi eivätkä voi tietää onko toisen elämä ihanampaa.

Eipä moni äiti tiedä millaista on olla esim. biseksuaali, buddha, rikas tai lapseton tietyssä iässä. Mutta armeliasta varmaan ettei äidit tiedä mistä jäävät paitsi;)

Minulla on lapsia mutta voin hyvin ymmärtää, miksi joku muu ei niitä halua. Siskoni on vela ja välillä olen salaa kateellinen hänelle juurikin sen takia, että voi mennä ja tulla miten haluaa. Rahaa jää muuhunkin, kun ei ole lasta/lapsia. Ei sillä että noita kahta apinaa (älkää nyt ottako hernettä nekkuun, tuo on ihan hellyttelynimi jolla on ihan oma tarinansa) mihinkään vaihtaisin.

Vaikka hän on vela, ei hän vihaa lapsia. Tykkää kovasti niistä mutta ei halua omia (eikä hänen miehensäkään halua). Omat lapseni suorastaan palvovat tätiään =)

Olen useasti ihmetellytkin, miksi tällaisia itsestäänselvyyksiä pitää kysyä. Ihan kuin vapaaehtoinen lapsettomuus olisi jokin vamma, vika aivoissa. Kaikki eivät vain halua äitejä tai isiä eikä siihen voi painostaa eikä pakottaa.

Itse koen jonkinlaista epämääräistä kaipuuta sitä kohtaan, että jos en saa lasta, en saa koskaan kokea äitiyttä, sitä musertavaa rakkauden tunnetta, minkä se tuo. Vaakakupissa muut asiat painavat kuitenkin enemmän kuin ajatus siitä, mitä menetän. Koen helpotusta siitä, ettei minun tarvitse olla kenestäkään vastuussa. Jossain määrin luulen olevani kuitenkin "vääränlainen" ihminen, koska en halua lapsia, varsinkin kun olen pitkässä parisuhteessa ja varsin lapsirakas. En tajua oikein itseänikään kunnolla.

Minä en halua lapsia, koska olen ruma, köyhä, yksinäinen, työtön ja syrjäytynyt eli en voisi tarjota lapselle hyvää elämää, jota lapsenteko mielestäni edellyttää. Olen myös koti-,koulu-,työ yms. kiusattu ja syrjäytetty. Kaikkeni olen elämässä yrittänyt, mutta mihinkään ei ole huolittu, joten mitään ei ole enää tehtävissä elämäni parantamiseksi, väkisin ei voi missään olla. Lapsuudenperhe oli ja on vielä tänäkin päivänä todella kamala minua kohtaan.Niin en halua lasta tähän kurjuuteen kärsimään. Jos elämäni olisi hyvää ja sitä myötä tietysti lapsenikin, niin sitten lapsenteko olisi täysin eri asia ja luultavasti haluaisin tehdä lapsen/lapsia.

En kelpaa muuhun kuin miesten hyväksikäyttämäksi ja salasuhteeksi.

Yhteiskunta säästää rahaa kun kaikki eivät lisäänny. Koulu-, päivähoito- ja terveyskeskusmaksut. Perheelliset saavat todella paljon yhteiskunnalta rahallisesti ja silti vain valittavat. Joten yhteiskunta säästää ja toisten lapsille jää enemmän, siitä saisivat lapsiperheet olla kiitollisia.

Mutta miten vauvan keskustelupalstalla on näin paljon porukkaa jotka ei halua lapsia..;)

Lapset vaan yksinkertaisesti tuo ihan mielettömän onnen. Mitään ei voi verrata siihen, äitinä on tavallaan koko ajan huikaisevan onnellinen (pohjimmiltaan). En minäkään tätä tajunnut ennen lapsia. Ehkä armeliasta että lapsettomat eivät tiedä mistä jäävät paitsi.

Jos ihminen on vaikka 40-vuotias ja tuntenut olevansa erittäin onnellinen ilman lapsia, pitäisikö hänen hankkia lapsi vain siksi, että sinun mielestäsi äitinä oleminen on ainoa tapa täydelliseen onneen?

Minä olen 43-vuotias ja tunnen olevani

onnellinen, vaikka en ole koskaan halunnut lasta. Täydellistä onnea ei mielestäni ole, jokaisen elämässä on pieniä vastoinkäymisiä ja niin kuuluu ollakin. Olen onnellinen: minulla on rakastavia ihmisiä ympärilläni, mukava työ ja harrastuksia. Tykkään käydä konserteissa ja taidenäyttelyissä ja luen paljon.

Kenenkään ei kuulu sanoa minulle, että en voi olla onnellinen ilman lasta.

koska äitinsä oli alkoholisti ja joutui väkisin hoitamaan kahta nuorempaa sisarustaan koko lapsuutensa ajan.toinen kaverini kärsii mielenterveysongelmista eikä uskalla raskautua vaikka hellä lapsirakas mies hänellä onkin, surullista.