Miksi nainen ei halua lapsia?

Jos ei halua, niin ei halua.

Olen 45-vuotias enkä koskaan ole tuntenut vauvakuumetta, sitä tunnetta, että haluan oman lapsen. Minut on luotu tällaiseksi, enkä tunne tarvetta hävetä sitä. Kaikki eivät vaan halua lapsia, eikä lapsia pidä hankkia siksi, että melkein kaikilla muilla on...

Lapsettomuus on niin normeista poikkeavaa, että sille yritetään löytää jokin selkeä syy naisen omasta lapsuudesta. Ihan kuin lapsellisten lapsuus olisi ollut täydellistä idylliä. Joku on kasvanut huonoissa oloissa ja siksi haluaa korvata kaiken omille lapsilleen. Tai vastaavasti ei ole saanut voimavaroja arvioida omia kykyjään, halujaan ja tarpeitaan kriittisesti ja lisääntyy jatkaen pahoinvoinnin kierrettä.



Minulla oli normaali ja onnellinen lapsuus. Elämäni on merkityksellistä, kiinnostavaa, rauhallista, tasapainoista ja hauskaa näin, ilman lasta.

tervejärkinen haluaa huutavan sinappikoneen riesakseen loppuelämäkseen.

Halu ja haluamattomuus ovat tunteita, ei niitä pysty järkisyin perustelemaan. Voi toki yrittää selittää, että "hankin lapset vanhuudenturvaksi" tai "en hankkinut lapsia, koska olen aamu-uninen", mutta perimmiltään kyse on tunteesta että haluaa/ei halua äidiksi.



Lapsuuteni oli onnellinen: kasvoin keskiluokkaisessa, koulutetussa perheessä, meillä oli vakaa talous ja läsnäoleva äiti. Isä painoi pitkää päivää ja oli pois työmatkoilla, mutta otti meitä lapsakin mukaan matkoille silloin tällöin. Päästiin näkemään Eurooppaa autolla ja syömään etanakeittoa :)



Tästä huolimatta itselläni ei ole koskaan ollut tunnetta, että haluaisin äidiksi. Eikä veljenikään ole isäksi ryhtynyt. Oliskohan geneettistä?

Tuota olen pohtinut paljon, kun olen 31-vuotias ja edelleen aika vahvasti sillä kannalla etten halua. Tietenkään kaikilla ei ole mitään erityistä syytä edes tuohon, mutta on sitä mielenkiintoista ja tärkeää pohtia kuitenkin mielestäni. Lisäksi lasten hankkiminen on voimakas biologinen tarve (jota ei tietty kaikille tule jostain syystä), ei ihmislaji olisi olemassa jos ei sitä tarvetta olisi. Siinä mielessä ymmärrän nämä "miksi et halua lapsia" -ihmettelyt. Kun on erittäin luonnollista haluta niitä.



Olen nähnyt karmeita painajaisia siitä, miten mulla oli vauva enkä yhtään halunnut että mulla olisi. Tuntui, että mulla ei ollut elämää enää, olin kiinni jossain mitä en ollut halunnut. Meinasin koko ajan unohtaa sen vauvan olemasaolon (olin kaupungilla mm. ja vauva kotona). Ja mä olen siis todellisuudessa hirveän vastuuntuntoinen ja tunnollinen, en mikään huithapeli joka pyörisi kaupungilla ja unohtaisi vastuunsa.



Näin kavereita jotka tuli kylään sitten meille, mies muisti esitellä sivuhuoneessa nukkuvan vauvan mun kavereille, mä en muistanut koko tyyppiä taaskaan. Mä kuitenkin imetin sitä kun oli pakko, sekin tuntui jotenkin kahlitsevalta ja nöyryyttävältä, olin tilanteessa jota en halunnut.



Vaikka mä olin se, jonka tavallaan ensisijaisesti olisi pitänyt huolehtia tuosta vauvasta, niin mä olin oikeasti ihan tuuliajolla ja mm. äitini ja muut ihmiset ympärillä kantoivat siitä lapsesta pääasiallisen vastuun.



Ja mulla oli aivan HIRVEÄ olo. Ensinnäkin mä tunsin itseni jotenkin nöyryytetyksi ja häpesin itseäni; olin äiti mutta en kuitenkaan, en kyennyt huolehtimaan lapsesta vaan olin ikään kuin itse muuttunut lapseksi uudelleen kun en pystynyt hoitaa asioitani enkä huolehtia vauvasta. Olin "holhottava" uudelleen, vaikka ennen lasta en kenenkään holhousta tarvinnut. Oli avuton reppana, epäonnistunut ja huono. Tunsin itseni niin pieneksi ja säälittäväksi. Samalla oli syyllisyys siitä, etten halunnut vauvaa. Mä olin siis kai raskausvaiheessa ollut vaan jotenkin välinpitämätön, en ollut tajunnut mitä se lapsen saaminen OIKEASTI tarkoittaa.



Siinä unessa oli myös sellainen kohta, että äitini selitti jotakin vauvan lääkärille viemisestä ja siitä, että vauvalla oli ehkä jokin sairaus johon voi kuolla. Sain siinä unessa itseni kiinni siitä, että ajattelin salaisesti helpotusta kokien jotain siihen suuntaan, että sitten ainakin kaikki palautuisi ennalleen. Sitten mulle tuli ihan karmea olo ja syyllisyys kun tajusin, että oikeastaan mua ei haittais ollenkaan. Mulla ei siis ollut mitään kiintymyssidettä siihen lapseen, se oli kuin jokin esine josta mun oli pakko huolehtia.



Kun tuosta unesta heräsin, olin niin onnellinen että huh. Se helpotuksen määrä kun tajusi, että se kaikki karmeus oli vain unta.



Ehkä kuvaus tuosta unesta havainnollistaa hiukan sitä, miksi mun on vaikea kuvitella hankkivani lapsia. Mä oon pohtinut sitä, että meidän perhedynamiikka on ollut vähän erikoista jo mun ollessa vauva. Äiti on pelännyt toista perheenjäsentä, joka oli tosi dominoiva hahmo. Äiti oli kai jollain tapaa masentunut mun ollessa pieni, ja oli jotenkin (näin olen kuullut) tosi avuton. On vanhemmallakin iällä ollut edelleen monissa asioissa sellainen hätääntyvä "en mä osaa" -ihminen, ja on muhunkin sitä asennetta tartuttanut sekä mallioppimisen että "osaatko sä nyt, uskallatko sä nyt ihan tuollaiseen uuteen asiaan ryhtyä, mitä jos teet virheen" -asennoitumisella.



Tuo mun uni oli ihan hirveän voimakas ja mieleenpainuva. Olen miettinyt, että heijastikohan se kenties jollakin tapaa äidin tunteita silloin kun mä olin vauva. Hän oli kaiketi jossain määrin masentunut, ja voin uskoa että oli myös tosi avuton ja epävarma itsestään vauvan hoidossa, etenkin kun oli tämä dominoiva ja pelottava hahmo vahtimassa ja arvostelemassa.



Mulla on sellainen pelko ja tunne, ettei mun pää kestäisi lapsen saamista. Tuo uni kuvasti sitä tilannetta hyvin. Musta tuntuu, että hormonit vaikuttaa mun mielialaan muutenkin aika paljon. Saisin ihan varmaan jonkun synnytyksen jälkeisen masennuksen vielä siihen. Tuntuu, että lapsen saaminen olisi mun kohdalla katastrofi eikä siitä seuraisi mitään hyvää.



Nyt mä sitten vähän aikaa sitten näin unen, jossa mulla oli vauva ja se makaili mun vatsan päällä ja mä ihan tyytyväisenä siinä taputtelin vauvaa. Tuon unen jälkeen taas mietin että jahas, nytkö se biologinen kello sitten alkaa tikittää...

Lapset vaan yksinkertaisesti tuo ihan mielettömän onnen. Mitään ei voi verrata siihen, äitinä on tavallaan koko ajan huikaisevan onnellinen (pohjimmiltaan). En minäkään tätä tajunnut ennen lapsia. Ehkä armeliasta että lapsettomat eivät tiedä mistä jäävät paitsi.

Lapset vaan yksinkertaisesti tuo ihan mielettömän onnen. Mitään ei voi verrata siihen, äitinä on tavallaan koko ajan huikaisevan onnellinen (pohjimmiltaan). En minäkään tätä tajunnut ennen lapsia. Ehkä armeliasta että lapsettomat eivät tiedä mistä jäävät paitsi.

Miten voi olla ihan mahdotonta tajuta ettei se vaan kaikille oo noin. Itselleni esim. olis ollut katastrofi jos oisin joskus tullut raskaaksi. Sikiö ihan oikeesti ois mulle ollut pahempi "kasvain" kuin syöpä. Ei se siitä miksikään onneksi olis muuttunut. Vauvat on aika karseita, niiden kanssa ei voi kommunikoida älyllisesti, isommat lapset on vaan ihan hemmetin rasittavia. Ja sit ihan vaan se raskaana olo, synnytys, imetys, paskavaipat... vastenmielisiä asioita kaikki tyynni.

Lapset vaan yksinkertaisesti tuo ihan mielettömän onnen. Mitään ei voi verrata siihen, äitinä on tavallaan koko ajan huikaisevan onnellinen (pohjimmiltaan). En minäkään tätä tajunnut ennen lapsia. Ehkä armeliasta että lapsettomat eivät tiedä mistä jäävät paitsi.

Miten voi olla ihan mahdotonta tajuta ettei se vaan kaikille oo noin. Itselleni esim. olis ollut katastrofi jos oisin joskus tullut raskaaksi. Sikiö ihan oikeesti ois mulle ollut pahempi "kasvain" kuin syöpä. Ei se siitä miksikään onneksi olis muuttunut. Vauvat on aika karseita, niiden kanssa ei voi kommunikoida älyllisesti, isommat lapset on vaan ihan hemmetin rasittavia. Ja sit ihan vaan se raskaana olo, synnytys, imetys, paskavaipat... vastenmielisiä asioita kaikki tyynni.

Tuo on just se, että ulkopuolinen näkee vaan sen kaiken vaikeuden ja "vastenmielisyyden", ei hän näe sinne vanhemman pään sisään. Oikeesti nuo hankaluudet on NIIN pientä sen kaiken rinnalla mitä lapsi tunnetasolla tuo.

Kyllä minäkin ennen lapsia kauhistelin ja jopa inhoten katsoin lapsiperhemeininkiä. Mut se on vaan ihan eri asia elää sitä kuin nähdä ulkoa päin, usko mua.

Nykyisin koen joka päivä enemmän onnen hetkiä kuin lapsettomana koko vuoden aikana. Ja olin omasta mielestäni tosi onnellinen ennen lapsiakin.

Jos lapsesta tulisi rikollinen tai jotenkin muuten yhteiskunnan hylkiö, miettisikö sitä aina, mitä olisi voinut/pitänyt tehdä toisin



Jos lapsi syntyisi (pahasti) kehitysvammaisena olisi koko elämä häneen sidottuna lopun elämääni



Kärsivällisyyteni, miten jaksaisin, kun tälläkään hetkellä en jaksa kuunnella vauvan itkua kauaa, jaksaisinko omani? Vauvat, pienet lapset, saati nuoriso ja tupakoivat 12 vuotiaat eivät herätä lainkaan positiivisia fiiliksiä tällä hetkellä itsessäni



Aina on mahdollisuus että joutuisin syystä tai toisesta luopumaan rakkaasta koiraharrastuksestani.Moni sanoisi tähän että kun vauvan saa syliinsä, sen jälkeen ei koirat enää tunnu _niin_ tärkeiltä kuin vauva, mutta otanko sen riskin, en.



Maailmassa on niin paljon pahuutta, haluanko tuoda vielä lisää ihmisiä tänne maapallolle jossa jo nyt ihmiset, lapsetkin monissa paikoissa, voivat huonosti ja ovat kotia vailla



Huono tukiverkosti, sitä ei olisi juuri lainkaan



Aika lapsen kanssa, miksi tehdä lapsia kun elämä yhteiskunnassa pyörii suureksi osin koulun ja työn ympärillä



Arki on toista kuin ulkopuolisille monesti annetaan ymmärtää. Facebookiin ladataan kuinka onnellisia ollaan lapsesta ja kuinka perheonni kukoistaa ja kuvia näistä iloista. Kun näitä ihmisiä sitten näkee kasvotusten, valitetaan kun on parisuhde ongelmissa, ollaan väsyneitä, ei jakseta lapsia jne



Kun seuraa sivusta äitejä ja lapsia kauppakeskuksissa, puistoissa ja muualla, on se jatkuvaa kieltämistä ja komentelua; näyttää todellakin kaikelta muulta kuin sellaiselta elämältä jota haluaisin ja jota jaksaisin





Tiedät, että moni asioista kuulostaa varsinkin tällä palstalla mainittuna monista (äideistä) naurettavilta, mutta nämä asiat mietityttävät _minua_ ja ajattelin ne tuoda silti ilmi täällä ja vastata kysymykseen

Jos lapsesta tulisi rikollinen tai jotenkin muuten yhteiskunnan hylkiö, miettisikö sitä aina, mitä olisi voinut/pitänyt tehdä toisin

Jos lapsi syntyisi (pahasti) kehitysvammaisena olisi koko elämä häneen sidottuna lopun elämääni

Kärsivällisyyteni, miten jaksaisin, kun tälläkään hetkellä en jaksa kuunnella vauvan itkua kauaa, jaksaisinko omani? Vauvat, pienet lapset, saati nuoriso ja tupakoivat 12 vuotiaat eivät herätä lainkaan positiivisia fiiliksiä tällä hetkellä itsessäni

Aina on mahdollisuus että joutuisin syystä tai toisesta luopumaan rakkaasta koiraharrastuksestani.Moni sanoisi tähän että kun vauvan saa syliinsä, sen jälkeen ei koirat enää tunnu _niin_ tärkeiltä kuin vauva, mutta otanko sen riskin, en.

Maailmassa on niin paljon pahuutta, haluanko tuoda vielä lisää ihmisiä tänne maapallolle jossa jo nyt ihmiset, lapsetkin monissa paikoissa, voivat huonosti ja ovat kotia vailla

Huono tukiverkosti, sitä ei olisi juuri lainkaan

Aika lapsen kanssa, miksi tehdä lapsia kun elämä yhteiskunnassa pyörii suureksi osin koulun ja työn ympärillä

Arki on toista kuin ulkopuolisille monesti annetaan ymmärtää. Facebookiin ladataan kuinka onnellisia ollaan lapsesta ja kuinka perheonni kukoistaa ja kuvia näistä iloista. Kun näitä ihmisiä sitten näkee kasvotusten, valitetaan kun on parisuhde ongelmissa, ollaan väsyneitä, ei jakseta lapsia jne

Kun seuraa sivusta äitejä ja lapsia kauppakeskuksissa, puistoissa ja muualla, on se jatkuvaa kieltämistä ja komentelua; näyttää todellakin kaikelta muulta kuin sellaiselta elämältä jota haluaisin ja jota jaksaisin

Tiedät, että moni asioista kuulostaa varsinkin tällä palstalla mainittuna monista (äideistä) naurettavilta, mutta nämä asiat mietityttävät _minua_ ja ajattelin ne tuoda silti ilmi täällä ja vastata kysymykseen

että ei se varmasti valetta ole kun äidit sanovat lastensa olevan tärkeintä maailmassa, eikä sitä voi ymmärtää jos ei itse koe. Uskon sen täysin, mutta joitain ihmisiä ei vain ole luotu vanhemmiksi.

tervejärkinen haluaa huutavan sinappikoneen riesakseen loppuelämäkseen.

:D Semmoinen pieni pointti, kulta pieni, lapsi ei ole huutava sinappikone lopun elämää. Oi miten kuulostatkaan ihan minulta kun olin 18 v.

Lapset vaan yksinkertaisesti tuo ihan mielettömän onnen. Mitään ei voi verrata siihen, äitinä on tavallaan koko ajan huikaisevan onnellinen (pohjimmiltaan). En minäkään tätä tajunnut ennen lapsia. Ehkä armeliasta että lapsettomat eivät tiedä mistä jäävät paitsi.

kaikki eivät kaipaa juuri sen kaltaista onnea. maailmassa on paljon muitakin onnen aiheita. Ihan yhtä lailla joku voisi sanoa, että lesbosuhde tuo ihan mielettömän onnen ja yhteyden tunteen, ja heteronaiset eivät vaan tiedä, mistä kaikesta jäävät paitsi.

voihan ne lapset tuoda onnen. Tai sitten ei. Tuskin ovat lasten takia onnellisia ne naiset, jotka pahoinpitelevät lapsiaan, henkisesti ja/tai fyysisesti, jotka jättävät vauvat yksin kotiin ja lähtevät baariin, jotka hylkäävät lapset kun löytävät uuden miehen (alkuperäinen kun lähti jo aikoja sitten) jne.

En ole koskaan halunnut lapsia. En halua niitä vieläkään vaikka ikää on sen verran että kiire jo olisi jos meinaisi edes yrittää. Olen onnellinen ilmankin. En usko että olisin hyvä äiti, joten pakkoko minun on tehdä tähän maailmaan lapsia, jotka vain kärsisivät siitä ettei heidän äitinsä jaksa hoitaa heitä kunnolla, äitiä ei kiinnosta heidän hyvinvointinsa eikä äiti rakasta heitä.

Lapset vaan yksinkertaisesti tuo ihan mielettömän onnen. Mitään ei voi verrata siihen, äitinä on tavallaan koko ajan huikaisevan onnellinen (pohjimmiltaan). En minäkään tätä tajunnut ennen lapsia. Ehkä armeliasta että lapsettomat eivät tiedä mistä jäävät paitsi.

Lapset vaan yksinkertaisesti tuo ihan mielettömän onnen. Mitään ei voi verrata siihen, äitinä on tavallaan koko ajan huikaisevan onnellinen (pohjimmiltaan). En minäkään tätä tajunnut ennen lapsia. Ehkä armeliasta että lapsettomat eivät tiedä mistä jäävät paitsi.

tämä on juuri niitä typerimpiä perusteluja äitiydestä. Mutta ehkä se onkin enemmän vakuuttelua itselle omasta valinnasta, joka ei kurahousuejn ja rään keskellä näyttäydy joka päivä auvolta, mutta on (pohjimmiltaan) tietenkin ihanaa. Tai ainakin pitäisi olla ;)

Elämä voi olla täyttä ja onnellista myös ilman lapsia. Lapset eivät tee ihmistä jotenkin autuaaksi ja kokonaiseksi. Lapseton ihminen ei elä missään "puutostilassa" tai ole jotain vähemmän.

Lapset tuovat toki useimmille vanhemmille iloa ja onnea, vekaroiden kasvua ja oppimista on ilo seurata. Lapsien mukaana tulee kuitenkin myös painava vastuu, jota moni vanhempi ei ole valmis kantamaan - ja silloin olisi ollut vastuullisempaa jättää lapset tekemättä.

Minä elin pitkään lapsettomana, eikä päätös äidiksi ryhtymisestä syntynyt noin vain. Edelleen koen hetkittäin epävarmuuden tunteita siitä, oliko päätös oikea, vaikka rakastan pikkuistani yli kaiken. En tiedä olenko nyt onnellisempi, onni ja onnenaiheet vain ovat erilaisia kuin ennen.

Naisten on syy siihen, että maailman SUURIN ongelma on liikasyntyvyys!

ONNELLINEN LAPSETON

Minä en ole koskaan halunnut tehdä lasta. Minä olen halunnut elää elämän itselleni ja vapaasti. Olen halunnut käyttää aikaa ja rahaa itseeni. Olen halunnut pitää hyvää huolta itsestäni ja miehestäni. En ole halunnut uhrata elämää lapselle. En ole halunnut pilata parisuhdettani ja elämääni lapsen teolla. En ole halunnut pilata kauneuttani ja vartaloani lapsen teolla. En ole halunnut kokea kamalaa, kivuliasta ja likaista synnyttämistä. Olen halunnut harrastaa, matkustella, shoppailla, käydä kauneushoidoissa, kylpylöissä ja hieronnoissa, opiskella, lepäillä ja rentoutua oikein kunnolla jne. Olen halunnut elää elämän omilla ehdoillani, en lasten, ei ole tarvinnut elää lasten toiveiden mukaan. Mieheni on ostellut minulle matkoja, shoppailureissuja, kylpylälomia, vienyt ravintoloihin syömöön, tuonut työmatkoilta tuliaisia jne. Olen saanut olla mieheni aainut prinsessa. Olen ollut onnellinen näin. olen rakastanut prinsessa elämääni. Olen rakastanut tuhlausta. Olen epäsosiaalinen, narsistinen, itsekäs, mukavuudenhaluinen ja materialistinen ihminen. On ollut lapsenkin etu, että tällainen ihminen kuin minä ei ole tehnyt lasta. Lapsi olisi joutunut kärsimään. En pidä lapsista, eläimistä enkä ihmisistä. rakastan rahaa, tavaraa ja mammonaa. rakastan rauhaa, järjestystä, omaa aikaa ja omaa tilaa. Minulla ei ole mitään traumoja lapsuudessa. Minulla oli onnellinen lapsuus. Minulla oli kaikkensa lasten eteen uhraava äiti. Päätin jo lapsena, että en tee koskaan lasta, en halua samanlaista elämää kuin äidilläni, uhrata kaikki lasten eteen, itse ei saanut mitään. Olin jo lapsena vaativa ja itsekäs. Säälin äitiäni vieläkin. Jos äitini eläisi nyt, niin hemmottelisin häntä oikein kunnolla korvaukseski kaikesta. Minulla on asiat nyt niin hyvin, että ostelisin äidilleni kaikkea ja veisin kaikkiin ihaniin paikkoihin. Äidilläni oli rankaa, paljon lapsia ja eläimiä hoidettavana. Raatoi aamusta iltaan. Oli silti aina iloinen ja lempeä. Se oli ehkä hänelle onnellista elämää. Minä jatkan samaa itsekästä elämääni kuin lapsenakin, hemmottelen vain itseäni. Ensin oma suu ja sitten muut, jos sattuu jotain jäämään. Miehelleni olen kyllä kiltti ja hyvä. Koska hän on minulle niin ihana. Olen saanut hänen työn takiaan kiertää maailmaa ja asua eri maissa. Viettää siellä kissan päiviä shoppaillen ja harrastaen. Olen nauttinut tällaisesta elämästä täysin sydämin. Minulla on ollut rikas ja ihana elämä ilman lapsia.

OLEN NIIN TÄYNNÄ

sitä, että muka lapsuudessa olisi jokin trauma, jos ei halua lapsia. Se ei pidä ollenkaan paikkansa. Ihmiset ovat vain erilaisia. Niillähän se trauma lapsuudessa on, jotka tekevät niitä lapsia. Ei uskalla ajatella että elämän voi elää muutenkin. Kirveen kanssa jo lapsena hakattu päähän, että lapsia on tehtävä tai jos muuten elät joudut helvettiin. Putkikatseella menevät elämässä eteenpäin ja kun sattuu kohdalle ensimmäinen mies tai nainen, niin housut heitetään pois ja pamahdetaan paksuksi. Sitten ollaan niin pollevana että elämän tehtävä on täytetty ja haukutaan kaikki jotka uskaltavat elää muuten ja ajatella asioita omilla aivoillaan. Muut ovat paskoja, mielenvikaisia, traumatisoituneita jne. jos tajuavat että elämässä on jotakin muutakin kuin paskanen käärö kainalossa. Kateuksissaan haukkuvat kaikki muut, joilla on rikkaampi ja mielenkiintoisempi elämä. Uskaltavat kulkea omia polkujaan ja toteuttaa unelmansa.

Ei se lapsiperhe-elämäkään välttämättä auvoa tuo:

http://www.vauva.fi/keskustelu/3808673/ketju/miten_jaksatte_pyorittaa_arkea

Miksi ihmeessä haluaisin? Olen 35, enkä ole vielä keksinyt. 

Sitä paitsi rakastan lapsetonta arkeani. Minusta on mukavaa kun miehen kanssa on kahdenkeskistä aikaa. Nukkuminenkin on kivaa. Ja se että voi keskustella, eikä tarvitse koko ajan olla komentamassa, valvomassa ja huolehtimassa lapsia. Seksielämäkin meillä on. On kivaa että arki on jaksamiseni mukaista. Rakastan hiljaista ja siistiä kotiani, enkä tajua miten kestäisin lasten huutoa ja sotkemista. Sitten kun ne eivät enää huuda, ne ovat teini-iässä, ja sehän se vasta juhlaa on. Elämässä on niin paljon muutakin kuin lastenhoidon ympärillä pyörivä arki. Se on näin ulkopuolisen näkökulmasta katsottuna usein tosi yksitoikkoista ja rajoittunutta. Niinkuin ap:n viesti todistaa, lapset eivät myös yleensä jalosta vanhempiaan millään tavalla. Seurattuani tuttavien pikkulapsi-arkea, mieleeni tulee vain yksi ajatus: ei tuota meille ikinä.

Ja muistetaan sitten vielä etteivät kaikki lapset kasva menestyjiksi jotka rakastaisivat vanhenevia vanhempiaan. Joistakin tulee rikollisia, toisista hulluja tai muuten vain luusereita. Jotkut kasvavat inhoamaan vanhempiaan. Niin käy jopa kunnollisille vanhemmille jotka ovat yrittäneet parhaansa.

Maailmassa on jo tarpeeksi ihmisiä, eivätkä minun geenini nyt niin ihmeellisiä ole. Lapsivapaa elämä on ihanaa, paitsi silloin kun törmää näihin ap:n kaltaisiin keittiöpsykologi-idiootteihin jotka eivät voi tajuta että ihmiset voivat olla erilaisia kuin he itse.