Lue keskustelun säännöt.
Vapaaehtoinen lapsettomuus vaatii oikeasti paljon!
30.07.2013 |
Vapaaehtoinen lapsettomuus vaatii luonteenlujuutta. Siis sitä, ettei lähde vastentahtoisesti lapsentekoon "koska muutkin ja se kuuluu asiaan". Että oikeasti kuuntelee omaa sydäntään ja toimii sen mukaan. Sosiaaliset paineet ovat nimittäin todella kovat, kun ystävä toisensa jälkeen ilmoittaa raskaudestaan ja anoppikin kärttää lapsenlapsia. Toki monesta ystävästä tietää, että perheen perustaminen on suunnitelmissa ja se on toki ihan mahtavaa, kun sellaisen saavat. Mutta sitten on niitä, jotka ovat olleet "veloja" ja joiden kanssa on lapsettomuusvalinnasta paljon juteltu. Heihin on tavallaan tukeutunut ja miettinyt, että ollaan samassa veneessä. Hekin kun lopulta kuitenkin päätyvät lapsia hankkimaan, niin alkaa olla sellainen "last woman standing" -fiilis... En tunne enää ketään muuta pariskuntaa, joka ajattelisi samalla tavalla kuin minä ja mieheni. Eikä olla edes vielä nelikymppisiä.
Kommentit (670)
hyvä viini/matkustus/kulttuuri on vain larppausta ja roolikopioita
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.08.2013 klo 08:17"]
Minkä sille voi jos miehet tulevat avautumaan siitä kuinka elämä ei ole sitä sitä he toivoivat? Mullekin on käynyt niin, että kerrotaan ettei se lapsien kanssa eläminen ja niiden hoitaminen kivaa ollutkaan ja suhde vaimoon on kovin lopahtanut. Ja kuinka, eivät nyt niinkään kadu, mutta valitsisivat nyt toisin.
[/quote]
Ei muiden käytökselle tietenkään voi mitään. Tässä oli kyse asiasta rehentelemisestä. Mullekin tuli sinkkuaikoina joku ukkomies avautumaan, mutta en olisi mennyt asiasta ikäänkuin pätemään vaimolle tai tyttöystävälle. Tai ajatellut niiden avautumisten olevan todiste miesten ajatuksista sitoutumiseen.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2013 klo 13:24"]
No, helposti. Maailmaan pullahti esikoinen ja kun kätilö nosti sen esiin tunsin miten henkisesti palikat rytisi uusille paikoille ja ajattelin että OH SHIT nyt mikään ei ole enää entisensä. Eikä ollut.
[/quote]
Ja niin oli vanhat ystävät unohtuneet ja sitten ihmetellään, että miksi välit viilenee, kun saa lapsia, että kyllä on taas lapsettomat outoja ja typeriä, kun eivät kestä että tulee lapsia jne jne.
Mun ystävillä on ollut erilaisia harrastuksia ennen lapsia, mm. yksi iso yhdistävä tekijä on musiikki. Nyt näillä kavereilla on lapsia ja tadaa, he eivät ole alkaneet pitämään sitä musiikkia pinnallisena ja typeränä (eivätkä sitä kautta myöskään minua, lapsetonta kaveria) vaan rakastavat musiikkia edelleen.
Ei ne lapset oikeasti sulje muuta elämää pois. Siis joo, nykyään, kun kavereilla on lapsia, ei tietenkään käydä enää niin paljoa keikoilla kuin ennen lapsia. Toisaalta, nyt käydään erilaisissa lapsille sopivissa tapahtumissa, joissa on sitä musiikkia. Ja sitä kuunnellan edelleen, kun käydään kylässä puolin ja toisin, puhutaan levyistä yms.
Kaikki eivät ala elää pelkästään lapsilleen saati heidän kauttaan vaan heille jää myös sitä lapsista riippumatonta elämää, harrastuksia, ystäviä ja jopa se puoliso. Ainakin mun kavereilla lapsista on tullut osa elämää, ei elämä.
Sinä kuulostat ihmiseltä, josta mies "yllättäen" ottaa eron, kun lapsi on n. 10v ja sinä ihmettelet, että mitä tapahtui, kun kaikki oli niin hyvin, ymmärtämättä, että unohdit kaiken ympäriltäsi ja käperryit pelkästään siihen lapseen.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2013 klo 09:41"]
"Täällä jotkut yleistävät"
"Lapset varmaan ovat ehkä useammin naisen kuin miehen haave. Niin kuin häät ja naimisiinmeno voisi olla useammin naisen kuin miehen haave. Vai?"
Se on fiksua ettet sinä yleistä.
Voin kertoa, että häät ja naimisiinmeno eivät ole koskaan olleet minulle haave, eivät edes toive. Itse asiassa mies aikoinaan halusi naimisiin ja otti nokkiinsa kun minä en suostunut. MInusta koko avioliitto on nykypäivänä instituutio, jossa en koe olevan mitään järkeä. Ei, en taloudellisestikaan, koska kenenkään ei enää nykyään kuuluisi olla kenenkään elättinä. Myöskään avioerossa en olisi vaatimassa puolta yhtään mistään toisen omaisuudesta (omani toki pitäisin itselläni) vaan jos olisin naimisiin mennyt, olisin ehdottomasti vaatinut täyden avioehdon. Avioliitto ei myöskään takaa sen enempää ikuista onnea kuin uskollisuuttakaan. No, hyvät bileet sillä voi saada, paitsi että nekin ovat kaikilla "persoonallisia", joka tarkoittaa että ne ovat samasta muotista, joten riittää kun käy yksissä niin on nähnyt kaikki.
Tässä se on kaiken erilaisen ja erilaisten valintojen rääpimisen perussyy; naisten kuvitellaan unelmoivan pikkulikasta asti jostakin hörhelöistä ja verhosta päässä ja äitiys koetaan naisen korkeimpana saavutuksena. Tokihan jokainen, joka ei ajattele samoin, on epänormaali, koska miljoona kärpästäkään ei voi olla väärässä.
[/quote]
Väärin. Minä en yleistänyt naisten haluavan lapsia ja naisten haluavan naimisiin. Vaan suostuin lainaamani velan kertomaan totuuteen tästä asiasta. Minä olen sitä mieltä että lapsia haluavat molemmat, ja naimisiin haluavat molemmat, jos näitä ratkaisuja tehdään.
Lainaamani vela sanoi: "kysykääpä niiltä miehiltänne olisivatko voineet jäastädä lapsettomiksi". Eli mikä tässä sitten oli pointti, jos siihen ei sisälly ajatus naisten enemmän haluavan lapsia kuin miesten?
[quote author="Vierailija" time="01.08.2013 klo 13:24"]
No älä usko sitten mitta niin se vaan oli. Oma lajini oli kylläkin pikemminkin kirjallisuus ja mulla on iso kirjahyllyllinen kirjoja joiden ostamisen koin aikanaan niin tärkeäksi, miten ihminen voisi olla hankkimatta tuollaisia ihmiskunnan suuruuden osoituksia niin että niihin on aina pääsy... No, helposti. Maailmaan pullahti esikoinen ja kun kätilö nosti sen esiin tunsin miten henkisesti palikat rytisi uusille paikoille ja ajattelin että OH SHIT nyt mikään ei ole enää entisensä. Eikä ollut.
[/quote]
Niin, ihmisillä on erilaisia arvoja. Se nyt on vähintäänkin tullut tässä keskustelussa selväksi. Mikä oli pointtisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No höpsis, ei ne vanhat ystävät mihinkään unohtuneet, kyllä me edelleen pidetään yhteyttä ja tavataan säännöllisesti pari kertaa vuodessa, asutaankin kaikki pitkien matkojen päässä toisistamme. Joukon velat eroaa muista siinä että ne edelleen keskittyy niihin samoihin juttuihin kuin silloin aikanaan. Kyllä minullakin on edelleen jokin kirja työn alla koko ajan mutta elämässä on fokus siirtynyt muunlaisiin asioihin. Eikä siinä mitään, kukin tekee itselleen mielekkäitä asioita. Halusin vain oikaista tät ideaa että perheelliset ei harrasta vaikkapa kulttuuririentoja siksi ettei ole aikaa tai energiaan. Varmasti näinkin kun lapset on ihan pieniä, mutta ei se ole koko totuus että me kaikki istuttais kotona huokailemassa kun lapset estää näyttelyissä ravaamisen ja voi kumpa saisimme velojen loistokkaan elämän itsellemme.
Eiköhän tosiasia ole se, että nimenomaan naiset intoaa naimisiinmenosta ja lapsista. En ole koskaan kuullut kenenkään miehen haikailevan sitä, että arskakin meni naimisiin ja pertsakin kihloihin mahdanko minä koskaan päästä naimisiin ja oli sitten hieno puku näyteikkunassa just sellainen jonka minäkin haluan kun menen naimisiin ja tuijottavan naama virneessä huokaillen television mauttomia hääohjelmia. Jos mies haluaa naimisiin, hänellä siihen on joko järkisyyt tai menee siksi kun nainen painostaa, naiset haluaa naimisiin siksi että saavat sen koko typerän shown. Ja kyllä, tiedän että naimisiin voi mennä maistraatissakin, mutta päätellen siitä kuinka harvinaista se on ja kuinka kirkossa halutaan naimisiin vaikka ollaan jo toisella tai useammalla kierroksella ja lapsiakin on, voidaan päätellä että avioliitto ei ole useimmille se pointti vaan häät.
En ole myöskään kuullut kenenkään miehen pohtivan, jääköhän hän lapsettomaksi tai rakentavan identiteettiään sen varaan, onko hänellä lapsia. Monenkin miehen olen kuullut olevan tarkka sen suhteen, että lapsia ei tule ja miesten sterilaatiotkin ovat yleistyneet. Työpaikoillakaan harvemmin kukaan kysyy mieheltä, onko lapsia, mutta naiselta tämä kysytään suurinpiirtein ensimmäisenä kysymyksenä. Josta voidaan päätellä, että naisille lastenhankkiminen on huomattavasti tärkeämpää kuin miehille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinpä. Multa on aika usein kysytty työhönottotilanteessa perhetilanteesta, mieheltäni ei koskaan. Eikä keltään miespuolisilta kavereiltakaan.
Vaatiiko vapaaehtoinen lapsettomuus vahvaa luonnetta? Ehkä sellaiselta, jolta kysellään jatkuvasti lasten hankinnasta. Ymmärrän, että sellainen voi olla ärsyttävää ja että se koetaan omiin asioihin puuttumisena.
Itse olen lapseton päälle kolmekymppinen nainen, ja minulta on kysytty lapsiasiasta vain muutaman kerran. Kerran entinen työkaveri totesi naureskellen, että "kohtahan se sullakin biologinen kello tikittää". Minusta kommentti oli outo ja tungetteleva. Mitä minun tikitykseni tai ei-tikitykseni kenellekään kuuluu? Entä jos hän olisi heittänyt tuon kommentin jollekin sellaiselle, joka haluaa lapsen mutta ei fyysisen esteen takia kykene niitä saamaan? Minä en edes tiedä, kykenenkö saamaan lapsia, kun en ole koskaan yrittänyt tulla raskaaksi. Aina on ollut käytössä joko pillerit tai kondomi, tai molemmat. Lisäksi olen viettänyt pitkiä ajanjaksoja ihan ilman seksiä. Ei ollut parisuhdetta eivätkä yhdenillanjutut kiinnostaneet.
Kerran puhuimme raskaana olevan ystäväni kanssa vauvoista, odotuksesta ja sensellaisesta. Hän kysäisi ohimennen, haluanko minä joskus lapsia. Sanoin rehellisesti, etten oikein tiedä, eikähän tuota sopivaa lastentekokumppania ole vielä löytynyt. Hihittelimme asialle yhdessä. Läheisen ihmisen esittämänä tuollainen kysymys on minusta siis ihan ok.
Minä olen siis lapseton - elämä nyt vain on mennyt näin. En minä ole lapsetonta elämääni mitenkään sen kummemmin suunnitellut enkä ole mitenkään "sitoutunut" siihen. Minulla ei ole lapsia, mutta en mielestäni kärsi tilanteesta. Joku täällä sanoi säälivänsä lapsettomia - miksi ihmeessä?! Myönnän kyllä miettiväni joskus, millaista olisi saada lapsi, synnyttää, hoitaa omaa lasta. Mutta en todellakaan halua että minua säälitään lapsettomuuden takia! Ongelmani ovat oikeasti ihan muunlaisia. Kärsin jonkinlaisista mielenterveysongelmista ja olen usein ajatellut, että minun ei kannata hankkia lapsia. En välttämättä jaksaisi hoitaa lasta, kun joskus en aina osaa huolehtia itsestänikään.
Muistan ajatelleeni jo hyvin nuorena, etten oikein pidä lapsista. Vieläkin ajattelen niin usein. Tuo toteamus on kylläkin vähän epäreilu ja myös epätosi: lapsissa on paljon, paljon todella mukavia yksilöitä, joiden seurasta pidän. Toisaalta olen erittäin introvertti ja tarvitsen hyvin paljon omaa rauhaa, yksinäisyyttä ja yksityisyyttä ladatakseni akkuni. Älköön kukaan loukkaantuko kommenteistani! Myönnän rehellisesti, että kärsivällisyyteni ei välttämättä riittäisi lasten kasvattamiseen. Mielestäni on vain hyvä, että myönnän ja tiedostan sen.
Olen siis lapseton: osittain siksi, että elämä vain on mennyt näin - osittain siksi, että en oikein ole lapsi-ihminen. Joskus elämä vain kulkee omia polkujaan. Joihinkin asioihin voi vaikuttaa, joihinkin ei. Tällä hetkellä yritän vaikuttaa omaan elämääni siten, että pysyisin suht terveenä, henkisesti tasapainoisena ja toimintakykyisenä.
Tämän ketjun aloittaja oli ilmeisesti vela-henkilö ja useimmat vastaajista äitejä, joten mielipiteet ovat melko polarisoituneita. Itselläni on joskus tunne, että seuraan tällaisia keskusteluja jotenkin ulkopuolelta. Koettakaa muistaa, että lapsettomuuteen voi olla monenlaisia syitä. Eikä lapsettomuus ole kaikille kärsimystä aiheuttava asia, eikä myöskään identiteettiä määrittävä asia. Joskus vain on niin, ettei ihmisellä ole lapsia, ja se asia vain on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.08.2013 klo 16:04"]
Kannattaa kaikille kärttäjille kertoa että teillä on molemmilla niin pahoja mielenterveysongelmia (näkö- ja kuuloharhat sekä persoonallisuushäiriöt mukaanlukien) ettette pystyisi huolehtimaan lapsista. Saatte sen jälkeen varmasti paljon tukea valinnallenne.
[/quote]
No, sitten tulee sääliviä katseita. Tai vaihtoehtoisesti vähättelyä: "se on vain omasta itsestä kiinni, lähdet kuule lenkille niin olo paranee..." Pahimmassa tapauksessa kärttäjät suosittelevat lapsentekoa ratkaisuksi ongelmiin (kun lapsi tuo elämään niin paljon iloa, lapsen myötä saa uutta tekemistä ja muuta mietittävää jne.).
Ei mulla ainakaan ole mitään sosiaalisia paineita vaikka vela olenkin :D. Minun elämäni, minun valintani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pysytään vahvoina :) Ei mua kyllä yhtään hetkauta muiden lisääntymiset. Lähinnä säälin heitä ja olen entistä onnellisempi omasta päätöksestäni.
Samalla lailla luonteenlujuutta se vaatii kuin mitkä tahansa isot päätökset joihin pitää sitoutua. Kuten lastenhankintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
enemmän se vaatisi, jos sen lapsen hankkisi, vaikka sitä ei haluakaan...
Kiinnostaisi tietää että onko teillä koskaan ulkopuolinen olo? Mulla oli ulkopuolinen olo kaikkialla paitsi yliopistossa kunnes lopulta tein lapsia, vaikka olin siihen asti ollut melko vakuuttunut siitä että pysyn aina lapsettomana. Nyt kun onkin jälkikasvua, mulla on yhtäkkiä yhteistä suurin piirtein kaikkien naisten kanssa ja se on ollut ihan hemmetinmoinen helpotus :D. Vaikka miten olis nihkeetä, ei tarvi kuin kääntää keskustelu lapsiin ja kohta jo puhutaan kuin parhaat kaverit ja asiasta ei tule loppua.
On usein ulkopuolinen olo, mutta ei niin paljon että ryhtyisin samaan kuin muutkin. Enkä jaksa edes jutella lapsista tai niihin liittyvästä hoidosta.
Ei vaatinut minulta mitään ponnisteluja lapsettomuus, olen jo 46 vuotias nainen ja maailman onnellisin, siltä tuntuu. En tarvitse vanhuuden turvaa lapsista jos sitä nyt joku valopää alkaa ehdottelemaan.
Nuorempana tämä pitikin paikkaansa. Oli aika vaikea jakso, jossa jouduin miettimään, onko minussa jokin vikana ja enkö kuitenkin voisi oppia kiinnostumaan lapsista ja vanhemmuudesta. No, niin ei käynyt, mutta ikä toi itsevarmuutta. Olen kohta 40-vuotias, ja äitiys on jo pitkään ollut kohdallani hyvin etäinen asia, joka ei vaadi enää mitään pohdintaa tai itsetutkiskelua. Ystäviksikin on valikoitunut vain ihmisiä, jotka hyväksyvät minut juuri tällaisena. Minulla oli yliopistossa hyvin helppoa, koska siellä tapasin paljon fiksuja ihmisiä, jotka näkivät maailmassa paljon muutakin tavoiteltavaa kuin lapset.
Olen yli nelikymppinen ja minulta on kysytty ehkä kolme neljä kertaa lapsista koko elämäni aikana. Esim. uudessa työpaikassa joku on saattanut kysyä, mutta aina se siihen yhteen kysymykseen on jäänyt. Kukaan ei ole kärttnyt.
En ole kokenut mitään sosiaalista painetta. Olen ehkä onnekas, mutta niin tai näin, en tunnista itseäni ap:n kuvauksesta.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2013 klo 13:06"]
[quote author="Vierailija" time="01.08.2013 klo 13:00"]
Joo, minäkin kuuluin jonkin aikaa akateemiseen porukkaan joka harrasti kulttuuria, kirjallisuutta, ravattiin taidenäyttelyissä, osteltiin valtavat määrät kirjoja jne. Sitten ihmiset rupes yksi toisensa jälkeen perustamaan perheitä ja nyt siinä jengissä on enää jäljellä tiiviinä ytimenä muutama vela jotka edelleen ramppaa taidenäyttelyissä jne. Syy siihen miksi en itse sitä enää tee ole niinkään ajan tai energian puute vaan se että ne asiat menetti merkityksensä! Tähän sopii just se aution saaren analogia. Siellä taodeteokset on ihan kivoja mutta ne on pohimmiltaan vain kangasta ja väriä ja ne lämmittää sua tasan viisi minuuttia jos sulla ei ole lämmintä ihmistä jonka kylkeen käpertyä. Sen jälkeen kun sain lapsia elämää suurempia asioita ovat olleet muut jutut kuin nyt vaikka kulttuuri.
[/quote]
Taide on monille ihmisille elämää suurempi asia. Se ei ole vain "kangasta ja väriä". En usko lainkaan, että olet viettänyt aikaasi oikeasti taidetta rakastavien ihmisten parissa.
[/quote]
No älä usko sitten mitta niin se vaan oli. Oma lajini oli kylläkin pikemminkin kirjallisuus ja mulla on iso kirjahyllyllinen kirjoja joiden ostamisen koin aikanaan niin tärkeäksi, miten ihminen voisi olla hankkimatta tuollaisia ihmiskunnan suuruuden osoituksia niin että niihin on aina pääsy... No, helposti. Maailmaan pullahti esikoinen ja kun kätilö nosti sen esiin tunsin miten henkisesti palikat rytisi uusille paikoille ja ajattelin että OH SHIT nyt mikään ei ole enää entisensä. Eikä ollut.