Hankkisitko lapset mieluummin 20-, 30- vai 40-vuotiaana?

Mulla ei ole koskaan ollut haavetta, että alta 30 ...siihen asti opiskellaan,rakennetaan uraa ja matkustellaan!

noin 3-kymppisenä. Oikein hyvä ikä.

Lapset saatu 21, 23, 30 ja 42 v:nä. Ja mikäs noista olis paras ikä - mun mielestä tuo 42v. Silloin elämäni oli onnellisimmillaan ja itse tasapainoisin.



Toisaalta jos tuota kuopusta ei olisi olisimme nyt miehen kanssa villejä ja vapaita - varmaan asuisimme jossain ulkomailla ja reissaisimme moottoripyörällä.... No, autollakin pääsee ja kuopus rakastaa matkailua joten mistään ei olla jääty paitsi:)

Sain 20-vuotiaana ja olen hirveän onnellinen äitiydestäni, mutta mielellään sitä ois voinut tulla äidiksi vähän myöhemmin. Nyt 31-vuotiaana alkaa olla elämä sellaista, että olisi hyvä saada lapsi vakaaseen elämänvaiheeseen. :)

Ja viisi lasta olen ehtinyt saamaan. Ihan hyvä näin. Toki olen erilainen äiti kuopukselleni (2v.) kuin olin esikoiselleni. Monessa suhteessa kokeneempi ja kypsempi äidiksi. Ja hänelle on enemmän aikaa kuin oli esikoiselle, kun kakkonen syntyi 1v.2kk:n ikäerolla.



Mun lapset on tässä. :)

Tosin jos olisin saanut itse päättää (ja minä en saanut ja voisi joskus kaikkivoipaiset nuoret? mammat senkin muistaa, että maailmaan mahtuu monenlaista tallaajaa), niin eka olisi tullut 28-vuotiaana, toinen 30-vuotiaana ja meillä olisi ehdottomasti kolmaskin, ehkä 34-vuotiaana tai aiemminkin. Neljäskin saattaisi olla, vaikea tietää, kun jokaisen lapsen jälkeen on tehnyt mieli sitä seuraavaa.



En minäkään ole ollut railakas nuoruudessani, mutta silti olen tyytyväinen, että perusasiat on saanut tehdä ennen lapsia, vaikka ne varmasti olisivat sujuneet lastenkin kanssa. Tapasin lasteni isän 23-vuotiaana eli ennen sitä ei lasten hankinta olisi tullut kyseeseenkään. Opiskelimme molemmat eri paikkakunnilla 27-vuotiaiksi asti eli tätä ennen ei lastenteko olisi ollut järkevää, kun ei ollut yhteistä kotiakaan.



Ennen lapsia sain myös vakituisen työpaikan (miehellä se oli jo opiskelulaikoina), ehdimme matkustaa jonkin verran ja toki myös viettää sitä huoletonta opiskelijaelämää nuorina aikuisina. 23-vuotiaana olin vielä lapsi, vaikka äitini saikin minut tuon ikäisenä. Aikuistuminen alkoi kasvaa vasta siitä, kun lapsenteko alkoi olla mahdollista.



Alle 20-vuotiaat ovat vielä lapsia ihan identiteetltäänkin, elämänkokemusta ei ole ja kasvu ihmisenä täysin alkutekijöissä. Joillekin harvoille se lapsenteko on sopivaa tuossakin iässä mutta ei kovin monelle. Ja minä työskentelen tämän ikäisten parissa! Ja tuon ikäiset ovat taloudellisesti tyhjän päällä ja veronmaksajien kukkarolla, ja fakta on, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa...

jos aivan vapaasti saisin päättää, hankkisin lapset 30-vuotiaana.



(Tosin kymmenen vuotta sitten olisin vastannut 20-vuotiaana)

20v on mielestäni liian nuori äidiksi, 30v on juuri sopiva ikä, on tarpeeksi elämänkokemusta ja elämäntaitoa. Jos nyt vielä tärppää yli 40v olen jo liian vanha, myönnetään, mutta mitä siitä? Kun on tietoinen väsymyksestä, valvomisesta jne, ja mies mukana enemmän kuin 100%.

Jälkeenpäin ajatellen kannatan lämpimästi sitä että lapset tehtäisiin nuorempina. Toki tuo 28 oli myös ihan ok, minulle ainakin,. Sitä ennen en itse yksinkertaisesti ollut kypsä.



Off topic, jälkeenpäin ajatellen ennen kaikkea opiskelisin lyhyemmän aikaa ts. keskittyisin lyhyempään, tiiviimpään opiskelujaksoon. Nyt kk-tutkinto ja oheistyöt (+hlökoht. elämän iso kriisi) venyttivät opiskeluajan 10 vuodeksi.

Saanhan minä itse päättää ja mieluummin jätän hankkimatta kokonaan. :-)

sain lapseni.

Olen sitä mieltä, että lapset kannattaa saada nuorena jos vaan sopiva kumppani on löytynyt.

30-vuotiaana noista, omat 34-v. ja 35-v. hankittu. Rupesin lapsentekoon heti kun löysin tasokkaan miehen. Onneksi en tehnyt häntä edeltäneiden kusiaisten kanssa lapsia!

Lapset syntyikin mun ollessa 23v. ja 26v. ja olin tähän tyytyväinen. Olin sitä mieltä, että 30v. on ehdoton takaraja (siis minulle, ei muille, muiden ihmisten lastensaamisikä ei minulle kuulu) saada lisää lapsia.



Mutta kappas vain, olen nyt 32v. ja odotan iltatähteä ;)



Ehkä sitten 40+ ei enää lapsia tule...

Sain esikoiseni 21-vuotiaana. Silloin toki koin olevani valmis äidiksi ja muutenkin kyvykäs kasvattaja, mutta nyt jälkeenpäin ajateltuna... auts. Suurin osa esikoiseni (nyt 15v) ongelmista johtuu varhaislapsuudessa sattuneista asioista jotka voi pistää täysin minun nuoruuteni (=huolettomuuteni, vastuuttomuuteni, ajattelemattomuuteni, kokemattomuuteni ym. ym. ) piikkiin :(

Kaksi seuraavaa lasta syntyi kun olin 28v/30v. Tasapainoisempia, onnellisempia lapsia ei varmaan olekaan :)

Nyt, kun alan lähestyä neljääkymppiä, en enää missään tapauksessa haluaisi lapsia. Ei vaan jaksa.. en jaksaisi olla epämukavasti raskaana, en jaksaisi valvoa, en jaksaisi koko ajan juosta jonkun perässä ja touhottaa. Kunnosta se ei ole kiinni, sillä juoksen kyllä esimerkiksi maratoneja :D

En väitä ettei kukaan voisi onnistua äitinä 2-kymppisenä - minusta vaan ei ollut siihen vaikka silloin luulin niin.

Sain itse lapseni 20v. Olen nyt 27v ja lisää en ole uskaltanut hankkia, hitto miten hankalaa voi olla äitiys! Olen opiskellut itselleni yliopistossa ammatinkin ja olen halunnut tuuduttautua siihen, että hyvä lapsesta tulee vaikka jatkuvasti joutuu toteamaan oh shit, tuonkin olisi voinut hoitaa paremmin. Nooh, parhaani teen, eikai sitä muuta voi itseltään vaatia.

Mutta joudunko nyt ihan tosissaan potemaan vielä enemmän morkkista joskus? :D

Nyt olen yli 40 ja tilanne se, että haluaisin opiskella akk tutkinnon. Mutta tuntuu että en voi, ainakaan työn ohella, kun on kolme pientä lasta. Tässä iässä haluaisin niin ajatella itseäni ja tulevaisuuttani, jota vielä on jonkin verran jäljellä. Omat haaveet pitää siirtää vielä kymmenen vuotta eteenpäin, huoh.

Olen nyt 41, ja olen vasta viime vuonna herännyt ajattelemaan, että voisin ehkä haluta lapsia. Vaimoni varmaan olisi halunnut jo kauan sitten, mutta olemme rypeneet melkoisissa talousvaikeuksissa. Ei siis ole ollut kanttia senkään puolesta.



Oikea ikä hankkia lapsi olisi ollut kauan sitten, parikymppisenä. Olisi jo lähes omillaan.

mutta jos vaihtoehtoina on vaan tasan 20, 30 ja 40, niin sitten 30.

Nyt olen 37v. Ensi syksynä mennään naimisiin ja siitä yöstä lähtien aletaan miehen kanssa testailla lapsen tekoa.



Yhtään aikaisemmin en olisi ollut henkisesti valmis. Ei ollut mitään vauvakuumetta. Tiesin kyllä, että haluan lapsia, mutta aiemmin ei aika olisi ollut kypsä.



Nyt on sellainen olo, että olen harrastanut ja reissannut ja touhunnut kaikenlaista sydämeni kyllyydestä. Voin hyvin omistautua lapselle ja olen valmis olemaan enemmän kotona seuraavat 10 vuotta.



Niillä ystävilläni, jotka hankki lapsia aiemmin, on nyt kauhea menovimma. Nysvöttivät kotona 23-35-vuotiaiksi ja hankkivat liudan lapsia. Nyt yhtäkkiä ne on heränneet siihen, että haluaisivat OMAA AIKAA. Eivät ole ikinä ehtineet harrastaa aikuisiällä vain itselleen, kaikki pyörinyt lasten ympärillä.



Nyt ne sitten juoksee monta iltaa viikossa kunnianhimoisissa harrastuksissa, tekee harrastematkoja, jne. Ja kotona pienet lapset valittaa, että et kai sä äiti TAAS mene jonnekin, mikset sä voi vaan olla kotona.



Viimeksi ystäväni lykkäsi väsyneen, antibiootikuurilla olevan sairaan 3-vuotiaansa naapuriin leikkimään, jotta pääsi itse harrastustunneille koko illaksi. Lapsen isä oli muuttamassa äitiään asunnosta toiseen. Isälle oli tullut sitten naapurista soitto hysteerisesti itkevästä pikkuisesta, joka huusi vaan äitiä eikä reagoinut mihinkään tyynnyttelyihin.



Joten onneksi en ole tehnyt lapsia liian aikaisin.

oma lapseni on syntynyt sinä vuonna jolloin täytin 29...

20v on mielestäni liian nuori äidiksi, 30v on juuri sopiva ikä, on tarpeeksi elämänkokemusta ja elämäntaitoa. Jos nyt vielä tärppää yli 40v olen jo liian vanha, myönnetään, mutta mitä siitä? Kun on tietoinen väsymyksestä, valvomisesta jne, ja mies mukana enemmän kuin 100%.

nautittiin eniten nyt 40+ tuosta kuopuksesta, ei tarvinnut enää nipottaa jokaisesta asiasta ja isommista lapsista oli seuraa pienelle. Väsymys oli hetkittäin kova, mutta raskainta oli 23v:nä kun pikkukakkonen valvoi kaikki yöt 3v saakka - ja minä normaalisti päivätyössä eikä silloinen mies juurikaan osallistunut lasten/kodinhoitoon.

Ihan eri tavalla jaksaa innostua lapsen jutuista kun oma itsetunto ja elämä on hollillaan.