Miten sen pettymyksen yli pääsee, kun oma äiti

Onko teitä kuitenkin kaksi vanhempaa? Vai oletko yksin ja lisäksi vakavasti sairas (syöpä tms.) tai lapsellasi on vakava sairaus? Silloin ymmärrän katkeruutesi.



Itse olen käytännössä yksinhuoltajana hoitanut lapseni (mies paljon poissa). Harvoja yksittäisiä kertoja esim. pari kertaa puolessa vuodessa saanut hoitoapua tunnin pari. Olen ollut katkera sukulaiselle, joka ei halua auttaa, mutta päässyt siitä jo yli. Yksinkin pärjää jos ei ole vakavasti sairas tai lapsi ei ole sitä. Myös vaikka rahat olisivat vähissä. En ole vuoteen apua ostanutkaan ja lapset alle kouluikäiset.

lapseilleen ja lastenlapsilleen asenteensa vuoksi.

Eli pitää ajatella, että ei se äitisi ole sinulle mitään velkaa. Ei sinulla ole mitään oikeutta vaatia, että äitisi antaisi sinulle aikaa, rahaa, vaatteita, asuntoja, lainaa, ponin, hyviä elämänohjeita tai makaronilaatikkoa. Mitään ei voi vaatia, äitisi ei ole sinulle mitään velkaa. Sen ajatuksen kanssa pääsee eteenpäin, eli pitää vain hyväksyä se, että itse pärjääminen on tärkeintä ja kaikki muilta saatu vain bonusta.

Jokainen hoitakoon tekeleensä!

Onko teitä kuitenkin kaksi vanhempaa? Vai oletko yksin ja lisäksi vakavasti sairas (syöpä tms.) tai lapsellasi on vakava sairaus? Silloin ymmärrän katkeruutesi. Itse olen käytännössä yksinhuoltajana hoitanut lapseni (mies paljon poissa). Harvoja yksittäisiä kertoja esim. pari kertaa puolessa vuodessa saanut hoitoapua tunnin pari. Olen ollut katkera sukulaiselle, joka ei halua auttaa, mutta päässyt siitä jo yli. Yksinkin pärjää jos ei ole vakavasti sairas tai lapsi ei ole sitä. Myös vaikka rahat olisivat vähissä. En ole vuoteen apua ostanutkaan ja lapset alle kouluikäiset.

että, jos tekee lapsia on tavallaan sitoutunut jälkipolvien auttamiseen. Itse on kuitenkin ne lapset elämään saattanut. On itsekästä tehdä lapsia, jos ei sitten aio olla heille tukena, kun he sitä tarvitsevat.

Ei isovanhemmilla tietenkään ole velvollisuutta auttaa lastenlasten hoidossa. Enemminkin näen tilanteen niin, että isovanhemmat haluavat rakkaudesta auttaa omaa lastaan, kun näkevät hänen tarvitsevan apua. Olisin itsekin pettynyt vanhempiini, jos he eivät auttaisi minua silloin, kun tarvtisen apua ja he pystyvät auttamaan.

Ei isovanhemmilla tietenkään ole velvollisuutta auttaa lastenlasten hoidossa. Enemminkin näen tilanteen niin, että isovanhemmat haluavat rakkaudesta auttaa omaa lastaan, kun näkevät hänen tarvitsevan apua. Olisin itsekin pettynyt vanhempiini, jos he eivät auttaisi minua silloin, kun tarvtisen apua ja he pystyvät auttamaan.

Vanhemmuus on epäitsekkyyttä vielä silloinkin, kun oma lapsi on aikuinen. Viisas isovanhempi osaa sanoa silloinkin, missä menee terve raja: ei isovanhempien tarvitse hoitaa lapsenlapsia, jos äiti on vain yksinkertaisesti laiska. Rakastava isovanhempi tulee kuitenkin avuksi kun on sen aika kriiseissä tai muuten hankalissa tilanteissa.

"Minäminä-ihmisten ensimmäinen sukupolvi on ehtinyt mummoikään...."



Itse elin lapsuuteni 70-luvulla ja silloin oli ihan tavallista lykätä lapsi isovanhemmille jopa viikoiksi kerrallaan. Veli oli kaikki kesälomat mummolassa, minä yleensä hieman vähemmän. Alle kouluikäisenä olin kerran 1,5 kk yhdellä kertaa ilman että vanhemmat kävivät kertaakaan katsomassa. Matkaa oli hiukeat 100 km ja vanhemmilla oli auto.



Tämä oli yllättävän yleistä varsinkin jos mummula oli maalla. Eikä tämä ole ollut mikään paikallinen erikoisuus, kun tuttavien kanssa olen asiasta jutellut.

olisiko jollain vielä näkemyksiä tästä oman pettymyksen käsittelystä? Olen mielestäni sinut sen kanssa, mitä minulla voisi olla oikeus olettaa tai toivoa, mutta niihin toiveisiin ei vastata ja siitä tämä pettymys. Kun keksisi jonkin viisastenkiven sen suhteen, miten lakkaisin odottamasta äidiltä mitään ja lakkaisin olemasta surullinen ja vihainen.



ap

Prosessi on pitkä eikä siihen ole mitään niks-naks apua.Olen itse käynyt tässä vastaavassa tilanteessa läpi niitä asioita jotka saavat minut suulliseksi ja pettyneeksi. Olemme terapeuttini (yksityinen psykoterapeutti) kanssa purkaneet tilanteita ja saaneet ne siten näyttämään helpommalta ja selkeämmältä.Olen opetellut hokemaan kuin mantraa tiettyjä asioita joilla sukkeroin itseni ajattelemaan itsestäni toisin.

Voin sanoa sinulle että jos et käy tätä asiaa läpi kunnolla nyt, tulee se vastaan myöhemmin elämässä. Äiti-suhteessasi on varmasti selviteltävää pitkäksi aikaa. Suru ja pettymys ei sinua jätä hetkessä.Sinun on avattava tunteesi ammatti ihmisen kanssa. Terkkarin nyökyttelijä terapeutti ei ollut oikea ihminen. Älä lannistu.Hoida itsesi että voit hoitaa lapsiasi paremmin kuin äitisi.

Tosiasiassa monet nykyajan isovanhemmat ovat sellaisia, etteivät halua auttaa mitenkään lapsiansa tai viettää aikaa lastenlasten kanssa, miettivät vain omia menojaan ja omia asioitaan.



Monilla on omia ihanteita miten itse isovanhempana toimisi ja mitä näkisi hienona tai arvokkaana. Pettymys voi olla kova, kun huomaa ettei ne omat vanhemmat niitä arvoja täytäkään. Voi olla, ettei isovanhempia lapsenlapset kiinnosta yhtään! Pettymys tulee siitä, kun omat vanhemmat eivät olekaan niin "hienoja ihmsiä" kun on aina tottunut ajattelemaan.



Yksinkertainen ratkaisu siihen on, että kun et edes odota äitisi suunnalta mitään apua. Silloin et voi pettyäkään.

On taatusti vaikeampaa päästä surun ja pettymyksen yli tai oppia elämään sen kanssa, kun on kyse omasta äidistä. Äiti on kuitenkin keskeisempi kuin isä juuri ratkaisevina varhaislapsuuden vuosina.



Yhden neuvon voisin antaa: anna itsellesi lupa ja oikeus surra ja olla pettynyt. Älä kiellä sitä, koska se on luonnollinen reaktio, jos oma äiti kohtelee väärin. Äläkä suostu olemaan "äiti äidillesi". Älä salli vanhempiesi käyttäytyä kuin pahatapaiset pikkulapset. Ensi sijassa vanhempiesi velvollisuus on olla tukenasi ja kannustaa sinua. Ei päin vastoin. Jos äitisi ei tätä ymmärrä, totea vaan "että niin se metsä vastaa..." Päästä irti syyllisyydestä.

Ei sinun tarvitse hyväksyä tai ymmärtää äitisi käytöstä, sinä saat olla katkerakin, MUTTA et voi antaa katkeruuden pilata elämääsi. Yritän sanoa, että surusta et pääse koskaan ehkä eroon, mutta terapiassa löydät välineet hallita sitä.

Millainen suhde sinulla on äidin äitiin? Onko mummo auttanut äitiäsi?

"Minäminä-ihmisten ensimmäinen sukupolvi on ehtinyt mummoikään...." Itse elin lapsuuteni 70-luvulla ja silloin oli ihan tavallista lykätä lapsi isovanhemmille jopa viikoiksi kerrallaan. Veli oli kaikki kesälomat mummolassa, minä yleensä hieman vähemmän. Alle kouluikäisenä olin kerran 1,5 kk yhdellä kertaa ilman että vanhemmat kävivät kertaakaan katsomassa. Matkaa oli hiukeat 100 km ja vanhemmilla oli auto. Tämä oli yllättävän yleistä varsinkin jos mummula oli maalla. Eikä tämä ole ollut mikään paikallinen erikoisuus, kun tuttavien kanssa olen asiasta jutellut.

Eli miten niin höpöhöpö? Just nämä miniminäpersenaamat ovat tulleet mummoikään, mutta lastenlapset eivät kiinnosta. Niinkuin ei kiinnostanut omatkaan lapset, jotka heivattiin mummolaan koko kesäksi.

saakka ainoastaan siksi, että asiat on tehty yhdessä. Kuten nyt lastenhoito. Sukupolvet ennen meitä ovat hoitaneet lapset yhdessä, yhteisvoimin.



Ei ketään voi pakottaa. Minunkaan vanhempani eivät ole auttaneet. Itse toivon olevani niin hyväkuntoinen, että voin auttaa omia lapsiani.



Äitiäni ei ole koskaan kiinnostanut kuin oma napa. Kuulostaa aika lailla ap:n äidiltä. En ole saanut muutoinkaan tukea, joten ei tämä yllätys ollut. Ja totta, isä ja äiti eronnet ja äidillä varsinkaan ei ole mitään tolkkua miten ihmissuhteita, saatikka parisuhdetta, hoidetaan. Isäni on kuollut.

ei auta yhtään lasten kanssa? Sen kummemmin tässä selittelemättä tilannettamme, kun lyhyesti sanottuna apu olisi välttämätöntä, mutta oma äiti ei itsekkyytensä takia halua antaa apua. Miten sitä pettymystä olisi hyvä käsitellä, ettei tule itselle aina vaan niin pahaa mieltä ja pahaa oloa?

En tiedä. Mulle tämä on ollut elämäni vaikeimpia asioita. Ehkä vaikein.

Ja en ole mitenkään helpolla päässyt. On väkivaltainen alkoholsti-isä, vanhempien ero tuon seurauksena ym. että monilla on vaikeampi elämä mutta on monilla myös helpompaa.

ei auta yhtään lasten kanssa? Sen kummemmin tässä selittelemättä tilannettamme, kun lyhyesti sanottuna apu olisi välttämätöntä, mutta oma äiti ei itsekkyytensä takia halua antaa apua. Miten sitä pettymystä olisi hyvä käsitellä, ettei tule itselle aina vaan niin pahaa mieltä ja pahaa oloa?

En tiedä. Mulle tämä on ollut elämäni vaikeimpia asioita. Ehkä vaikein.

Ja en ole mitenkään helpolla päässyt. On väkivaltainen alkoholsti-isä, vanhempien ero tuon seurauksena ym. että monilla on vaikeampi elämä mutta on monilla myös helpompaa.

Niin, ja mulle ei vaikeaa ole se, että en saa lastenhoitoapua. Koska olen tehnyt lapsia vaan 2, ja vaikka väsynyt olen ollut, ja tiukoilla, niin oma mies on hyvä ja pärjään. Mutta vaikeaa on ollut se, että äiti ei jaksa kiinnostua, tai ei ole halunnut edes kiinnostua lapsista. Vain sisarusten lapset ovat olleet jotain.

Nyt kun tuntuu että olen päässyt jollain atsolla asian yli, niin on alkanut kärttää esikoista kylään.

Esikoinen on nyt murkku.

Tulee vaan mieleen,,onko jossain vaiheessa äiti ajettu kotoanne pois, sanomalla ettette hänen apuaan tarvi ??? Nämä jää mieleen pitkäksi aikaa.......

jättämällä vanhempani omaan arvoonsa.



Jonkinmoisen surutyön toki sain käydä läpi, sillä aiemmin lapsuudenuskolla ja lapsen uskollisuudella olin pitänyt vanhempiani hyvinä tyyppeinä. Olin yrittänyt ajatella heistä mahdollisimman hyvää ja kaunista. Sitten kun tuli riittävästi lunta tupaan, avasin silmät ja totesin näkemäni. Kai siinä pettymyksen tunteet olivat kovat, mutta vain aluksi.



Enää asia ei minua rassaa. Vanhempani tekivät omat valintansa, minä tein omani. Jatkoin elämääni.

"Minäminä-ihmisten ensimmäinen sukupolvi on ehtinyt mummoikään...." Itse elin lapsuuteni 70-luvulla ja silloin oli ihan tavallista lykätä lapsi isovanhemmille jopa viikoiksi kerrallaan. Veli oli kaikki kesälomat mummolassa, minä yleensä hieman vähemmän. Alle kouluikäisenä olin kerran 1,5 kk yhdellä kertaa ilman että vanhemmat kävivät kertaakaan katsomassa. Matkaa oli hiukeat 100 km ja vanhemmilla oli auto. Tämä oli yllättävän yleistä varsinkin jos mummula oli maalla. Eikä tämä ole ollut mikään paikallinen erikoisuus, kun tuttavien kanssa olen asiasta jutellut.

Eli miten niin höpöhöpö? Just nämä miniminäpersenaamat ovat tulleet mummoikään, mutta lastenlapset eivät kiinnosta. Niinkuin ei kiinnostanut omatkaan lapset, jotka heivattiin mummolaan koko kesäksi.

ota sinäkin oma dementikkomummosi teille viikoksi niin keskustellaan sen jälkeen siitä, kuka on minäminäpersenaama.