Lue keskustelun säännöt.
Miten sen pettymyksen yli pääsee, kun oma äiti
26.02.2012 |
ei auta yhtään lasten kanssa? Sen kummemmin tässä selittelemättä tilannettamme, kun lyhyesti sanottuna apu olisi välttämätöntä, mutta oma äiti ei itsekkyytensä takia halua antaa apua. Miten sitä pettymystä olisi hyvä käsitellä, ettei tule itselle aina vaan niin pahaa mieltä ja pahaa oloa?
Kommentit (122)
anoppi, täti tms. joku joka on kiinnostunut lapsista ja haluaa viettää aikaa heidän kanssaan. Tämmöisiäkin ihmisiä löytyy vaikka nämä AV:n mammat aika kylmiltä vaikuttavatkin. Sitähän on olemassa jotain mummopalveluita, jos omasta piiristä ei sopivaa ehdokasta löydy. Ajan myötä ehkä hyväksyt äitisi valinnan.
Mitenköhän äitisi reagoi, kun huomaa jonkun vieneen hänelle muutoin kuuluvan roolin? Äitisi valintaa ei tarvitse koskaan hyväksyä, mutta elettävä sen kanssa on.
eli ehkä ap sitä kautta mummon saatuaan tajuaa, että ei se ihan halpaa lystiä ole. Miksi oman mummon tulisi uhrata elämänsä ilmaiseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen aika hyvin päässyt siitä surusta eroon, en täysin, mutta aika hyvin.
Ensin olin yllättynyt ja epäuskoinen. Olin kuvitellut suvun ensimmäisen lapsenlapsen olevan tosi tervetullut, varsinkin kun minua oli jo vuosia painostettu siihen ja vihjailtu että olen kohta liian vanha jos en asetu aloilleni ja ala lisääntyä. Vähitellen hämmennys kääntyi pettymykseksi, suruksi ja suuttumukseksi. Monta vuotta olen itkenyt ja itsekseni raivonnutkin niitä kertoja kun isovanhemmat esim. eivät jaksa tulla lasten synttäreille kun on kivempaa tekemistä tms. eivätkä ylipäänsä ole heistä lainkaan kiinnostuneita.
Minulle käännekohta tuli siitä kun kissa nostettiin pöydälle, ja tajusin että vanhempani eivät todellakaan pysty ymmärtämään mun tunteitani tässä asiassa. He eivät tarkoita mitään pahaa, he vain eivät yhtään ymmärrä. Heidän mielestään he kyllä auttaisivat jos minä vain pyytäisin silloin kun heille sattuu käymään. Lisäksi he ovat sitä mieltä että ovat itse asiassa parempia ihmisiä kuin omat vanhempansa, sillä nehän vain kökkivät kotona sukkaa kutomassa ja lapsenlasten kanssa leikkiessä, kun he taas seikkailevat pitkin maailmaa. Näitä keskusteluja on nyt käyty niin monta, ja ne ovat sujuneet niin rauhallisessa yhteisymmärtämättömyyden hengessä, että mä en enää jaksa olla vihainen tai surullinen, korkeintaan ajoittain vähän apea.
Jos vähän kärjistän, niin tuntuu siltä kuin pitkä huono parisuhde olisi ohi. Ei enää odota ja toivo ja yritä henkensä edestä parantaa sitä, vaan voi päästää irti. Olisi ollut ihanaa jos se olisi toiminut, mutta mä olen hyväksynyt sen että niin ei tule tapahtumaan. Nyt tavataan kerran-pari vuodessa ystävällisen etäisesti jollain sukupäivällisillä tms.
tai ainakaan tarpeeksi. Kuvauksesi äidistäsi kuulostaa samankaltaiselta kuin oma äitini. (juurikin syyllistävä marttyyri-tyyppi, jolla omat mielenkiinnonkohteet menee lasten ja lastenlasten ohi) ja minulle oli kyllä itsestäänselvää että tukiverkkoa sieltä suunnalta on turha odottaa.
Toisaalta, jos esimerkiksi oma lapsuus ei ollut herkkua, miksi haluaisit samaa omille lapsillesi? Minä ainakin mielummin hoidan lapseni mieheni kanssa ja käytän ulkopuolisia lastenhoitopalveluita tarpeen tullen, kun veisin lapsiani hänen kiusattavakseen.
En ole kuitenkaan mikään jääsydän, äidilläni on oikeus olla lasteni elämässä niin kuin itse haluaa. Esim on aina tervetullut kylään, (käynyt 2 kertaa 4 vuoden aikana...hmm.) ja mekin raahaamme koko pesueen vähintään kerran vuodessa katsomaan isovanhempiaan.
On hänen ongelmansa jos välit lastenlapsiin jäävät etäisiksi, ja minä en jaksa siitä stressiä kantaa. Keskityn tarjoamaan lapsille lämpimän kodin ja muita läheisiä ihmisiä heidän edestään.
miksi oletetaan, että omat vanhemmat olisivat joku automaattinen hoitoapu lapsille.
MLL:sta saat tilapäistä hoitoapua.
Älkää hankkiko niitä lapsia, jos ei ole aikaa eikä varaa heitä itse hoitaa.
Ap, hakaudu terapiaan käsittelemään tunteitasi.
On kipeää pettyä omiin vanhempiinsa. Mitä vahvempi luottamus on ollut siihen, että heidän tukeensa voi pahan paikan tullen luottaa, sitä rajummalta tuntuu torjunta.
Pitääkö vai ei vanhempien lapsiansa lastenhoidossa auttaa, ei ehkä ole se perimmäinen kysymys. Jos ymmärrän viestiäsi, ajattelisin, että nyt on elämä jakanut raskaammalla kädellä ja lähimmäisen tukea tarvitsisit. Varmaan kaikilla on hetkiä, jolloin toisen ihmisen tukea tarvitsee erityisesti. Jos silloin ei voi läheisempiensä myötäeloon luottaa, tuntuu varmasti yksinäiseltä ja kipeä tilanne vielä raskaammalta.
Onneksi sinulla kuullostaa olevan muita ihmisiä, jotka ovat lähteneet kulkemaan rinnalle! (vaikkei se poista äidin torjunnan kipua). Kannustan keskittymään positiivisiin ihmissuhteisiin niin paljon kuin mahdollista ja ottaa etäisyyttä äitiisi (ilman välien poikki laittamista).
Yön pimeinä hetkinä valveilla pyöriessä, kun tuska ja katkeruus yrittävät vallata mieltä on itselläni kaikkein vaikeinta säilyttää suhteellisuuden taju. Mitä, jos alat pitää päiväkirjaa äidillesi. Kirjoita siihen ulos kaikki se saasta, joka yrittää katkeroittaa. Osoita vaikka viesti äidillesi, vaikket sitä hänelle näytäkään. Lopuksi jos pystyt, kirjotta jotain hyvää, vaikka jostain ihan muusta päivän tapahtumasta/ihmissuhteesta/tuokiosta lapsen kanssa - niin kääntyy mieli positiiviseen...
...vanhan kansan neuvossa laskea kiitosaiheita, on viisaus takana.
Katkeruus on kanssa valinta, ja olet oikein terveellä tiellä, kun et halua sille valtaa antaa mustata ja masentaa mieltäsi! Tsemppiä siis... vaikka nyt on rankkaa - se ei kestä loputtomiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
anoppi, täti tms. joku joka on kiinnostunut lapsista ja haluaa viettää aikaa heidän kanssaan. Tämmöisiäkin ihmisiä löytyy vaikka nämä AV:n mammat aika kylmiltä vaikuttavatkin. Sitähän on olemassa jotain mummopalveluita, jos omasta piiristä ei sopivaa ehdokasta löydy. Ajan myötä ehkä hyväksyt äitisi valinnan.
Mitenköhän äitisi reagoi, kun huomaa jonkun vieneen hänelle muutoin kuuluvan roolin? Äitisi valintaa ei tarvitse koskaan hyväksyä, mutta elettävä sen kanssa on.
eli ehkä ap sitä kautta mummon saatuaan tajuaa, että ei se ihan halpaa lystiä ole. Miksi oman mummon tulisi uhrata elämänsä ilmaiseksi?
Onneksi en ole teidän sukuunne syntynyt.
Jos et kysynyt, ei äidilläsi ole velvollisuutta niitä hoitaa. Äitisi ei ole itsekäs, sinä olet. Oletat, että voit edelleenkin saada kaiken, mitä haluat. Ainoa keino päästä tuosta yli on kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, että sinä kannat vastun teoistasi, ei äitisi.
Tämä on totta, mutta on inhimillistä toivoa että asiat olisivat toisin ja olisi edes jotain kiinnostusta. Ap sanoi että äiti joskus kuitenkin hoitaa tunnin-pari. Sehän on jo paljon. Enemmän kuin heillä joiden molemmat vanhemmat ovat vaikka kuolleet/sairaita.
Surullista, surullista...
Aikuisen ihmisen oletetaan tarjoaan apua vanhemmilleen, ei vaativan sitä itselleen.
No ei se noin mene. Kyllä sitä apua tarjotaan sille,joka sitä tarvitsee. Jos vanhemmat ovat terveitä ja ovat eläkkeellä ja elämä on sitä että yrittää vaikeuttaa lastensa elämää kun on niin tylsää tai että haluaa olla vapaa ja asua fuengirolassa, ja kiivetä kilimanjarolle, ja oma lapsi on asuntovelkainen pienten lasten vanhempi, niin kyllä on kohtuulliista miettiä, kuka tarvitsee apua enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tosin nyt on kyse anopista, ei auta. Äitini jo kuollut.
Sitä vaan oppii tulemaan toimeen itse, venyy ja venyy eikä ole helppoa. Meillä oli joskus ulkopuolelta apua. Itse tulee vahvemmaksi ja tietää, että selviää. Toivottavasti saat jostain muualta apua.
Nytkin tässä miettiessäni tulee oikeen itku silmään.
Niin surullista se on. Mulle viimeinen pisara oli tässä ystävänpäivänä, kun äitini piti mennä tarhalle, kun tarha oli järjestänyt isovanhempien päivän. Isäni oli jo aiemmin ilmoittanut, että kiitos kutsusta, kattellaan...
No kattellaan edelleen meneekö vai ei, äitini sentään lupas mennä, mutta iltapäivällä kuulin, että ei mennytkään, kun särki päätä.
Äitini ja isäni siis eronneet.
Ihan sama mulle, multa loppui ymmärrys juuri tähän.
t: 18
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tai ainakaan tarpeeksi. Kuvauksesi äidistäsi kuulostaa samankaltaiselta kuin oma äitini. (juurikin syyllistävä marttyyri-tyyppi, jolla omat mielenkiinnonkohteet menee lasten ja lastenlasten ohi) ja minulle oli kyllä itsestäänselvää että tukiverkkoa sieltä suunnalta on turha odottaa.
Toisaalta, jos esimerkiksi oma lapsuus ei ollut herkkua, miksi haluaisit samaa omille lapsillesi? Minä ainakin mielummin hoidan lapseni mieheni kanssa ja käytän ulkopuolisia lastenhoitopalveluita tarpeen tullen, kun veisin lapsiani hänen kiusattavakseen.
En ole kuitenkaan mikään jääsydän, äidilläni on oikeus olla lasteni elämässä niin kuin itse haluaa. Esim on aina tervetullut kylään, (käynyt 2 kertaa 4 vuoden aikana...hmm.) ja mekin raahaamme koko pesueen vähintään kerran vuodessa katsomaan isovanhempiaan.
On hänen ongelmansa jos välit lastenlapsiin jäävät etäisiksi, ja minä en jaksa siitä stressiä kantaa. Keskityn tarjoamaan lapsille lämpimän kodin ja muita läheisiä ihmisiä heidän edestään.
Mistä saa muita lämpimiä ja läheisiä ihmisiä? Äitini ja isäni sisaruksilla on omat perheet ja lapsenlapset. Eivät ole kiinnostuneita meidän lapsistamme.
Lapsuudenystävät ja ystävät ovat jääneet työn perässä muuton yhteydessä. Pidän joihinkin yhteyttä mutta ei heistä välimatkan takia ole perheystäviksi.
Itse henkilökohtaisesti en odota mitään hoitoapua. En voi olla itsekään varma, jaksanko enää hoitaa lapsia jos ja kun saan lapsenlapsia.
Mutta jos ei vanhempia ei edes kiinnosta, niin se surettaa omienlasten vuoksi. Miten tästä surusta voi päästä yli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ap:n äiti ei miettinyt ennen kuin hankki lapsia, että tämän tytär saattaisi hankkia lapsia, jotka saattaisivat kaivata rakastavaa, heistä kiinnostunutta isovanhempaa? Olipa itsekäs ihminen!
Miksi aikuinen ihminen tarjoaisi automaattisesti apua vanhemmalle, joka ei sinusta juurikaan välitä? Aikuinen ihminen ei anna kohdella itseään huonosti, vaikka olisi kuinka omasta äidistä kyse. Se se on juuri aikuistumista, kun lakkaa olemasta pikkulapsi, joka ei itseään osaa puolustaa.
Riittää, että antaa omille vanhemmilleen mahdollisuuden olla välittävä isovanhempi ja antaa heille mahdollisuuden luoda kestävät suhteet lapsenlapsiin. Jos ei tähän tarjoukseen tartu, voi odottaa yksinäistä vanhuutta, jossa omat lapset ja lapsenlapset eivät ole apuna silloin kun sitä apua kipeästi tarvitsee. Se on itsekkyyden hinta.
Nytkin tässä miettiessäni tulee oikeen itku silmään.
Niin surullista se on. Mulle viimeinen pisara oli tässä ystävänpäivänä, kun äitini piti mennä tarhalle, kun tarha oli järjestänyt isovanhempien päivän. Isäni oli jo aiemmin ilmoittanut, että kiitos kutsusta, kattellaan...
No kattellaan edelleen meneekö vai ei, äitini sentään lupas mennä, mutta iltapäivällä kuulin, että ei mennytkään, kun särki päätä.
Äitini ja isäni siis eronneet.Ihan sama mulle, multa loppui ymmärrys juuri tähän.
t: 18
Kun huomaa että lapsien (saati omat) tärkeät päivät eivät paina vaakakupissa mitään, mutta annappa olla jos vanhemmat järjestävät jotkut 68 vuotispäivät, siellä pitää olla KAIKKIEN tai äiti ja isä repivät reppunsa...
Jouduin taannoin sairaalaan. Omat vanhempani eivät tulleet käymään sairaalassa vierailutuntina, vaikka olivat ohikulkumatkalla kotikaupungissamme. Olisivat joutuneet odottamaan tunnin verran vierailuajan alkua...Että näin meillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos et kysynyt, ei äidilläsi ole velvollisuutta niitä hoitaa. Äitisi ei ole itsekäs, sinä olet. Oletat, että voit edelleenkin saada kaiken, mitä haluat. Ainoa keino päästä tuosta yli on kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, että sinä kannat vastun teoistasi, ei äitisi.
Tämä on totta, mutta on inhimillistä toivoa että asiat olisivat toisin ja olisi edes jotain kiinnostusta. Ap sanoi että äiti joskus kuitenkin hoitaa tunnin-pari. Sehän on jo paljon. Enemmän kuin heillä joiden molemmat vanhemmat ovat vaikka kuolleet/sairaita.
Surullista, surullista...
Aikuisen ihmisen oletetaan tarjoaan apua vanhemmilleen, ei vaativan sitä itselleen.
No ei se noin mene. Kyllä sitä apua tarjotaan sille,joka sitä tarvitsee. Jos vanhemmat ovat terveitä ja ovat eläkkeellä ja elämä on sitä että yrittää vaikeuttaa lastensa elämää kun on niin tylsää tai että haluaa olla vapaa ja asua fuengirolassa, ja kiivetä kilimanjarolle, ja oma lapsi on asuntovelkainen pienten lasten vanhempi, niin kyllä on kohtuulliista miettiä, kuka tarvitsee apua enemmän.
Terveet isovanhemmat elävät täysillä, hieno juttu, lapsiperhe on ihan itse ottanut asuntovelkansa ja elää sen päätöksen seurausten kanssa. Lapsi on todennäköisesti päiväkodissa, joten hänestäkään ei ole vanhemmilleen vaivaa.
on monia kirjoja, joista voisi jostain olla apua.
esim. Ehdoton hyväksyminen
Tai sitten Matka -niminen kirja
Asetu sängylle ja anna tunteen tulla, tunne se kehossasi ja olemuksessasi ja sitten päästät irti, nousee ehkä uusi tunne tai tulee muistoja mieleen, ota ne vastaan ja päästä irti. Yksi tapa tunteitten käsittelyyn
Nytkin tässä miettiessäni tulee oikeen itku silmään.
Niin surullista se on. Mulle viimeinen pisara oli tässä ystävänpäivänä, kun äitini piti mennä tarhalle, kun tarha oli järjestänyt isovanhempien päivän. Isäni oli jo aiemmin ilmoittanut, että kiitos kutsusta, kattellaan...
No kattellaan edelleen meneekö vai ei, äitini sentään lupas mennä, mutta iltapäivällä kuulin, että ei mennytkään, kun särki päätä.
Äitini ja isäni siis eronneet.Ihan sama mulle, multa loppui ymmärrys juuri tähän.
t: 18
Kun huomaa että lapsien (saati omat) tärkeät päivät eivät paina vaakakupissa mitään, mutta annappa olla jos vanhemmat järjestävät jotkut 68 vuotispäivät, siellä pitää olla KAIKKIEN tai äiti ja isä repivät reppunsa...
Jouduin taannoin sairaalaan. Omat vanhempani eivät tulleet käymään sairaalassa vierailutuntina, vaikka olivat ohikulkumatkalla kotikaupungissamme. Olisivat joutuneet odottamaan tunnin verran vierailuajan alkua...Että näin meillä.
Tai lasten mummolta ei tule edes synttärikorttia minun lapsille. Tai minulle kun täytän pyöreitä. (isältäni en odota, ei ole vielä koskaan muistanut minuakaan jouluna tai syntymäpäivänä). Mutta sama ihminen järjestelee vanhemmille suvun ihmisille juurikin noita 68-vuotiskekkereitä.
Mistä saa muita lämpimiä ja läheisiä ihmisiä? Äitini ja isäni sisaruksilla on omat perheet ja lapsenlapset. Eivät ole kiinnostuneita meidän lapsistamme.
Lapsuudenystävät ja ystävät ovat jääneet työn perässä muuton yhteydessä. Pidän joihinkin yhteyttä mutta ei heistä välimatkan takia ole perheystäviksi.
Sieltä mistä uusia ystäviä saadaan normaalistikin. Työpaikalta, harrastuksista, perhekerhoista, leikkipuistoista, puolison työ- ja muiden kavereiden kautta, lasten kerhoista ja harrastuksista... Onhan se vaikeaa jos itse jumittaa kotona eikä halua tutustua uusiin ihmisiin. Pitää vaan päästä sen oman epäsosiaalisuuden yli ja antaa muille ihmisille mahdollisuus.
Kun huomaa että lapsien (saati omat) tärkeät päivät eivät paina vaakakupissa mitään, mutta annappa olla jos vanhemmat järjestävät jotkut 68 vuotispäivät, siellä pitää olla KAIKKIEN tai äiti ja isä repivät reppunsa...Jouduin taannoin sairaalaan. Omat vanhempani eivät tulleet käymään sairaalassa vierailutuntina, vaikka olivat ohikulkumatkalla kotikaupungissamme. Olisivat joutuneet odottamaan tunnin verran vierailuajan alkua...Että näin meillä.
Olen siitä onnekas, että anoppi sentään välittää, mutta asuu niin harmittavan kaukana.
Mut päätin, että mitään yhteyksiä en enää pidä. Mielenkiinnosta katson, koska havahtuvat huomaamaan, etteivät ole vuoteen nähneet meitä.
Isääkin olemme viimeksi nähneet isänpäivänä, kertaakaan ei ole sen koommin kysynyt mitä kuuluu.
Äitini näimme heti joulun jälkeen, se lähettelee tekstiviestejä vain, kun on rahaa vailla. Loppu pankkinakin olo nyt tähän.
Jos et kysynyt, ei äidilläsi ole velvollisuutta niitä hoitaa. Äitisi ei ole itsekäs, sinä olet. Oletat, että voit edelleenkin saada kaiken, mitä haluat. Ainoa keino päästä tuosta yli on kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, että sinä kannat vastun teoistasi, ei äitisi.
Tämä on totta, mutta on inhimillistä toivoa että asiat olisivat toisin ja olisi edes jotain kiinnostusta. Ap sanoi että äiti joskus kuitenkin hoitaa tunnin-pari. Sehän on jo paljon. Enemmän kuin heillä joiden molemmat vanhemmat ovat vaikka kuolleet/sairaita.
Surullista, surullista...
Aikuisen ihmisen oletetaan tarjoaan apua vanhemmilleen, ei vaativan sitä itselleen.
No ei se noin mene. Kyllä sitä apua tarjotaan sille,joka sitä tarvitsee. Jos vanhemmat ovat terveitä ja ovat eläkkeellä ja elämä on sitä että yrittää vaikeuttaa lastensa elämää kun on niin tylsää tai että haluaa olla vapaa ja asua fuengirolassa, ja kiivetä kilimanjarolle, ja oma lapsi on asuntovelkainen pienten lasten vanhempi, niin kyllä on kohtuulliista miettiä, kuka tarvitsee apua enemmän.
Terveet isovanhemmat elävät täysillä, hieno juttu, lapsiperhe on ihan itse ottanut asuntovelkansa ja elää sen päätöksen seurausten kanssa. Lapsi on todennäköisesti päiväkodissa, joten hänestäkään ei ole vanhemmilleen vaivaa.
Tosi kiva, kun lapsestakaan ei ole enää kenellekään "vaivaa"... Ei isovanhemille eikä vanhemmille.
Kylmäksi on menneet perhesuhteet Suomessa.
Aikuisen ihmisen oletetaan tarjoaan apua vanhemmilleen, ei vaativan sitä itselleen.