Miten sen pettymyksen yli pääsee, kun oma äiti

meidän perheessä on tilanne jossa kukaan neljästä elossa olevasta, terveestä isovanhemmasta (joita ei työelämä rasita) ole ollenkaan kiinnostunut lapsenlapsistaan. Siis ovat täydellisen PIITTAAMATTOMIA. Omat vanhempani eivät ole viitsineet tulla edes ainoiden lastenlastensa ristiäisiin, isovanhemmat käyvät "pakosta" kerran vuodessa velvoitevierailulla, synntäreillä tai jouluna ei todellakaan näy isovanhempia...



Kukaan ei ole sekuntiakaan auttanut ikinä, ei hoitanut lapsia hetkeäkään, tarjonnut apuaan, auttanut edes pyydettäessä, tai mitenkään viitsineet osallistua meidän elämäämme. Kaikesta kuultaa läpi ettei haluta nähdä VAIVAA.



Isovanhemmat ovat itse hoidattaneet lapsensa mummoloissa, molempien mummot ovat hoitaneet tuhansia tunteja, monta kertaa viikossa, joka viikonloppu ja kaikki lomat. Ja toki myös vanhempieni viikon parin etelänmatkat, joilla kävivät ihan joka vuosi jo vauvaikäisenä ollessani.



Meillä ei ole puolison kanssa ollut kahdenkeskistä parisuhdeaikaa ikinä, koska isovanhemmat eivät halua sitä meille antaa. Asiasta on keskusteltu ja sanovat vaan että nyt on eri ajat ja nykyään ei enää autella niinkuin ennen. Ei siis auta puhe.



Asiassa auttaa vain surutyö. Kuulostaa kliseeltä mutta tavallaan olen joutunut suremaan jo sen että äitini on kuollut. Äidilleni minä ja lapseni emme merkkaa mitään, äiti ei varmaan edes puoleen vuoteen huomaisi että olisin kuollut, jos näin kävisi. Ei soittele, ei halua tulla kylään, ei kutsu kylään. Haluaa elää vain itselleen - tosin teki tätä jo silloin kuin itse olin lapsi.



Kun äitini aikanaan kuolee niin minua ei sureta yhtään. Olen nimittäin sen surun tässä viimeisen viiden vuoden aikana jo surrut. Eli tavallaan siis äitini on "kuollut" vaikka on elossa, mutta siis se suru pitää surra ettei ole omaa äitiä tukena.



Olisi edes anoppi tukena, mutta ei, anoppi on ihan samanlainen että missään ei auta ikinä. Eli kahdet p****t isovanhemmat meillä... lapset eivät tunne oikein kumpiakaan. Ja miten voisivat tuntea jos kerran vuodessa näkevät.



Uskon että asiasta ei koskaan pääse kokonaan voiton puolelle, sillä vaikka olen surunu surrut nii tietty haikeus seuraa aina. Haikeus, kun näkee miten kaupungilla mummo taluttaa lapsenlastaan, haikeus kun kuulee muiden tuttujen mummolajuttuja, haikeus kun aikanaan itse ehkä tulen mummoksi ja muistan taas ne epätoivon hetket kun minut tuoreena äitinä hylättiin kokonaan enkä saanut apua vaikka mikä hätä olisi ollut.



Uskon että kipeä äitisuhde seuraa rinnalla läpi elämän, aktivoituen aina uusissa solmukohdissa eri tavalla. Se on vaan se risti ja taakka joka tässä elämässä pitää kantaa. Minulla on varmaan maailmankaikkeuden huonoin äiti, mutta siitä huolimatta, arpien ja surun läpi voi elää onnellista ja mielekästä elämää.



Voimia alkuperäiselle, ole sinä sitten parempi äiti omille lapsillesi. Se on ainakin yksi asia josta itse saan voimaa, että minulla on kyky, tahto, ja osaaminen tehdä toisin.

se pitää vain hyväksyä. Hänellä on omat syynsä ja olet itse ihan yhtä itsekäs, kun et sitä hyväksy ja ajattelet vain itseäsi. Älä hautaudu pettymykseen vaan hankit apua vaikka palkkaamalla ulkopuolisen auttamaan lasten kanssa, turha jäädä märehtimään.

Kukaan ei tosiaan ole velvollinen yhtään mihinkään ikinä, ja maailma on tosi kiva paikka näin ajateltuna. JOKAINEN rakastava isovanhempi HALUAA tukea jälkikasvuaan ja auttaa hoitamisessa. Ymmärtää jos on sairas ja vanha, mutta muuten menee kyllä itsekkyyden ja tunnevammaisuuden piikkiin. On surullista, todella, etteivät lähimmät ihmiset välitä. Jokainen lapsi ansaitsee ja tavitsee rakastavan isovanhemman joka kaipaa häntä ja haluaa tutustua ja olla hänen kanssaan. Jos näin ei ole, lapselta puuttuu jotain mitä hälle kuuluisi- samoin vanhempien kasvatusvastuuta helpottaa omien vanhempien tuki. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lastaan yksin- se ei ole lapsen paras- vaikka monen surullinen kohtalo onkin. IHminen elää pitkään myös siksi että turvaisi sen lapsenlapsensa kasvua. En käsitä mikä tämä velvollisuus sitä ja tätä-jäkätys on. Kysymys on rakkaudesta ja välittämisestä. Jo toisilla sitä ei ole. Ja se on suuri menetys.

Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus omiin vanhempiin, jotka eivät itsekkäästi matkusta, harrasta tai lomaile vaan asettavat aina ja kaikessa lapsensa etusijalle. Se voi tarkoittaa sitä, että ei mene kaverin lapsettomiin häihin, ei matkustele vuosiin ulkomailla, ei harrasta mitään aikaavievää.

Kysymys on rakkaudesta ja välittämisestä, jota ei pidä ulkoistaa isovanhemmille. Lapsen paras ovat vanhemmat, jotka haluavat olla hänen kanssaan eikä suinkaan isovanhemmat, joita vaaditaan paikalle, kun itse ei viitsitä omia lapsia hoitaa.

se pitää vain hyväksyä. Hänellä on omat syynsä ja olet itse ihan yhtä itsekäs, kun et sitä hyväksy ja ajattelet vain itseäsi. Älä hautaudu pettymykseen vaan hankit apua vaikka palkkaamalla ulkopuolisen auttamaan lasten kanssa, turha jäädä märehtimään.

Kukaan ei tosiaan ole velvollinen yhtään mihinkään ikinä, ja maailma on tosi kiva paikka näin ajateltuna. JOKAINEN rakastava isovanhempi HALUAA tukea jälkikasvuaan ja auttaa hoitamisessa. Ymmärtää jos on sairas ja vanha, mutta muuten menee kyllä itsekkyyden ja tunnevammaisuuden piikkiin. On surullista, todella, etteivät lähimmät ihmiset välitä. Jokainen lapsi ansaitsee ja tavitsee rakastavan isovanhemman joka kaipaa häntä ja haluaa tutustua ja olla hänen kanssaan. Jos näin ei ole, lapselta puuttuu jotain mitä hälle kuuluisi- samoin vanhempien kasvatusvastuuta helpottaa omien vanhempien tuki. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lastaan yksin- se ei ole lapsen paras- vaikka monen surullinen kohtalo onkin. IHminen elää pitkään myös siksi että turvaisi sen lapsenlapsensa kasvua. En käsitä mikä tämä velvollisuus sitä ja tätä-jäkätys on. Kysymys on rakkaudesta ja välittämisestä. Jo toisilla sitä ei ole. Ja se on suuri menetys.

Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus omiin vanhempiin, jotka eivät itsekkäästi matkusta, harrasta tai lomaile vaan asettavat aina ja kaikessa lapsensa etusijalle. Se voi tarkoittaa sitä, että ei mene kaverin lapsettomiin häihin, ei matkustele vuosiin ulkomailla, ei harrasta mitään aikaavievää.

Kysymys on rakkaudesta ja välittämisestä, jota ei pidä ulkoistaa isovanhemmille. Lapsen paras ovat vanhemmat, jotka haluavat olla hänen kanssaan eikä suinkaan isovanhemmat, joita vaaditaan paikalle, kun itse ei viitsitä omia lapsia hoitaa.

Että lapsi ansaitsee vain vanhemmat, ei lainkaan isovanhempiaan? MITÄ tapahtui sille lapselle, joka kasvoi aikuiseksi ja sai lapset. Minne hänen tarpeensa vanhempiinsa katosi?

Ja jos lapsella on ne vanhemmat siinä vieressä 364 päivää vuodesta, eikö ne isovanhemmat voisi olla edes yhden päivän lapsenlapsilleen?

Meillä menossa samantyylinen tilanne, hieman lievempänä onneksi..



Unohda äitisi, jos hän ei olisi sinulle sukua, katsoisitko tuollaista käytöstä? Et ole voinut omaa äitiäsi valita, ja jos häntä ei kiinnosta, niin sulje hänet elämästäsi niinkuin moni on neuvonut.

Onko teillä kummeja lähellä jotka pystyisivät olla avuksi, minä pärjäsin ainoastaan kummien avulla?

Että kuka ne lapset on päättänyt maailmaan tuoda, hän myös kantaa niistä vastuun. Vastuu ja auttaminen ei ole isovanhempien velvollisuus. Heillä on täysi oikeus napata vain rusinat pullasta ja käydä tervehtimässä silloin kun he itse niin haluavat. Hoitaminen ja lastenhoito ei ole heidän velvollisuutensa.



Mutta tottakai kuka tahansa mukava ja empaattinen ihminen kokee halua auttaa. Itse vahtisin naapurienkin lapsia silloin tällöin jos tarvitsisivat lastenhoitoapua.



Meillä on se tilanne ettei miehen vanhemmista ole mitään hoidollista apua. Omat vanhempani taas asuvat kaukana ja ovat työnsä puolesta erittäin sidotut paikalleen. Meillä on useampi pieni lapsi, joten aivan kenelle tahansa en halua lastenhoidon rasittavuuden vuoksi lapsia jättää.



Katson usein kateellisena kun naapurin isovanhemmat ottavat vähintään 2krt/kk oman lapsenlapsensa 1-2 yöksi kerrallaan hoitoon. Toivon totisesti, että ne joilla tällainen mahdollisuus on, ymmärtävät miten moni vain haaveilee moisesta.

Ymmärtäisin tarpeen saada isovanhemmat avuksi, jos on koko elämänsä siihen asti toiminut vanhempiensa tahdon mukaan. Ei tupakkaa, alkoholia, juhlimista, ei rietasta elämää. Läksyt tehty aina aikanaan, opiskeltu lujasti. Hankittu ensin ammatti, työpaikka, asunto ja sitten vasta lapsi. Ja avioliiton solmimiseen asti asuttu vanhempien kanssa kotona.



Jos noin on, ymmärrän vastavuoroisen avun, eräänlaisen "palkan" siitä, että on elänyt vanhempien ohjeiden ja toiveiden mukaisesti. Mutta jos on kapinoinut vanhempiaan vastaan, paiskonut ovia, bilettänyt ja ravannut festareilla vastoin vanhempien tahtoa, niin miksi ihmeessä heidän pitäisi rientää apuun, kun ne neuvot eivät ole siihenkään asti kelvanneet?

Miksi olet tehnyt lapsia, jos et selviä niiden hoitamisesta?



Vastaa itsellesi rehellisesti noihin kysymyksiin! Varsinkin naisissa on paljon sellaista mystisen pelastajan odotusta, että joku muu tulee ja pelastaa vaikeasta tilanteesta, jonka on itse aiheuttanut. Äitisi pelasti sinut penskana, nyt sinun on selvittävä itse!

Oma kantani on että vanhempien tehtävä on kasvattaa lapsensa siten, että heidän siipensä kantavat maailmassa eteenpäin.

Mutta aika julma maailma jos sieltä mässähtää maahan, niin vanhemmat katsovatkin ettei heidän velvollisuutensa ole auttaa. Itsepä lapsi itsensä suohon upotti, hoitakoon itsensä sieltä poiskin.



Entäs jos oma lapsi sairastuu synnytyksenjälkeiseen masennukseen tai masentuu muuten vain? Entäs jos tulee ero? Entäs jos menettää lapsensa? Entä jos sairastuu itse? Entä jos sattuu elämäntilanne muuten vain olemaan sellainen että apua tarvittaisiin tai edes seuraa?

Onko silloinkin niin että isovanhempien ei ole "velvollisuutta" auttaa?



Kylmä maailma jos kaikki perhesuhteet katsotaan velvollisuuksiksi, velaksi ja pakoksi. Jos pyöräytän mukulan maailmaan niin apua tulee taatusti vaikka istuttaisiin sitten molemmin kiikkustuolissa!

Ja totta kai myös toisinpäin: minun perheessäni on mummujen apuun saanut luottaa, ja mummut ovat saaneet lasten apuun luottaa yhtä lailla. Ja minä olen saanut luottaa omiin vanhempiini kuin kallioon. Perinne jatkukoon: kun siivet kantavat niin omia vanhempiani autan minkä kerkeän. Apu olkoon vastavuoroinen hyve.



Olkoonkin sitten naiivi pikku maailmankuva mutta aina parempi kuin maailma, jossa kaikki katsotaan vain oman elämän häiritsemiseksi.

No, taisi se Suomeen sopiakin että "apua ei ylpeänä pyydetä". No, pyydettäessä sitä ei sitten näemmä saakaan.

Oma kantani on että vanhempien tehtävä on kasvattaa lapsensa siten, että heidän siipensä kantavat maailmassa eteenpäin. Mutta aika julma maailma jos sieltä mässähtää maahan, niin vanhemmat katsovatkin ettei heidän velvollisuutensa ole auttaa. Itsepä lapsi itsensä suohon upotti, hoitakoon itsensä sieltä poiskin. Entäs jos oma lapsi sairastuu synnytyksenjälkeiseen masennukseen tai masentuu muuten vain? Entäs jos tulee ero? Entäs jos menettää lapsensa? Entä jos sairastuu itse? Entä jos sattuu elämäntilanne muuten vain olemaan sellainen että apua tarvittaisiin tai edes seuraa? Onko silloinkin niin että isovanhempien ei ole "velvollisuutta" auttaa? Kylmä maailma jos kaikki perhesuhteet katsotaan velvollisuuksiksi, velaksi ja pakoksi. Jos pyöräytän mukulan maailmaan niin apua tulee taatusti vaikka istuttaisiin sitten molemmin kiikkustuolissa! Ja totta kai myös toisinpäin: minun perheessäni on mummujen apuun saanut luottaa, ja mummut ovat saaneet lasten apuun luottaa yhtä lailla. Ja minä olen saanut luottaa omiin vanhempiini kuin kallioon. Perinne jatkukoon: kun siivet kantavat niin omia vanhempiani autan minkä kerkeän. Apu olkoon vastavuoroinen hyve. Olkoonkin sitten naiivi pikku maailmankuva mutta aina parempi kuin maailma, jossa kaikki katsotaan vain oman elämän häiritsemiseksi. No, taisi se Suomeen sopiakin että "apua ei ylpeänä pyydetä". No, pyydettäessä sitä ei sitten näemmä saakaan.

Missä silloin on apu ja tuki? Miksi silloin sanotaan, että ei ole aikaa, ei ehditä, ei osata ja eikun mummo vanhainkotiin.

Minun isäni on vankilassa ja äitiä ei kiinnosta lastenlasten hoito. Eipä voi mitään, itsepähän jäävät monesta paitsi. Jos molemmat vanhempani olisivat kuolleita, niin enhän silloinkaan voisi heiltä "vaatia" apua perheeni kanssa. Itse pitää itsestään ja perheestään pitää huolta, kaikki muualta saatu apu on plussaa. Jos et saa lähipiiristäsi apua, ota yhteyttä neuvolaan, sosiaaliohjaajaan tms. ja hae tukea sitä kautta.

mitään moraalista velvoitetta olla äitisi apuna kun hän on siinä vaiheessa vanhuutaan, että läheisten apu olisi välttämätöntä!

ei vastaa kysymykseeni. Miten työstää sitä henkistä pettymystä, joka äidin toiminnasta seuraa?



ap

Jää hyvät ja lämpimät suhteet lapsenlapsiin syntymättä ja edessä on aika ankea ja yksinäinen vanhuus.

Odotan esikoista ja toivon ja odotan, että sukulaiseni ovat valmiita auttamaan tarvittaessa. Tuntuisi jotenkin hölmöltä, jos näin ei olisi. Höpöhöpöjuttuja nämä "vanhempasi eivät ole sinulle velkaa" - mielestäni kaikki täyspäiset isovanhemmat haluavat edes JOSKUS hoitaa lapsenlapsiaan ja nähdä, miten näillä menee.

se pitää vain hyväksyä. Hänellä on omat syynsä ja olet itse ihan yhtä itsekäs, kun et sitä hyväksy ja ajattelet vain itseäsi. Älä hautaudu pettymykseen vaan hankit apua vaikka palkkaamalla ulkopuolisen auttamaan lasten kanssa, turha jäädä märehtimään.

lakkasin odottamasta häneltä mitään. Vuosia myöhemmin hän ihmetteli kun lapset eivät halua edes käydä hänen luonaan. Vähän myöhäistä oli enää siinä vaiheessa. Juna meni jo.



Tunneasiassa en voi auttaa, olen itsekin yhä vihainen ja huonoissa väleissä äitini kanssa. Äitini mielestä olen aina ollut vaikea ja vaativa, eikä minua voi mitenkään miellyttää. Vaikka sitten niin.

ja ajatella, ettei hänen oikeasti edes tarvitse.



Oman pään sisäistä duunia siis.

ei vastaa kysymykseeni. Miten työstää sitä henkistä pettymystä, joka äidin toiminnasta seuraa?

ap

Eli pitää ajatella, että ei se äitisi ole sinulle mitään velkaa. Ei sinulla ole mitään oikeutta vaatia, että äitisi antaisi sinulle aikaa, rahaa, vaatteita, asuntoja, lainaa, ponin, hyviä elämänohjeita tai makaronilaatikkoa. Mitään ei voi vaatia, äitisi ei ole sinulle mitään velkaa. Sen ajatuksen kanssa pääsee eteenpäin, eli pitää vain hyväksyä se, että itse pärjääminen on tärkeintä ja kaikki muilta saatu vain bonusta.

tunnustaa ja hyväksyy tosiasian ja järjestää elämän sen mukaan. Syitä ja muita on aivan turha vatvoa ja haaskata energiaa siihen.

Olen koettanut asettua hänen asemaansa, mutta en koe siitä olevan apua, hänen käyttäytymisensä on niin käsittämätöntä. Olen koettanut ajatella, että käännyn muiden puoleen ja olen kääntynytkin. Sekään ei poista kärsimystä, koska tilanne että hänestä ei ole avuksi, tulee vastaan arjessa jatkuvasti. Sitä ihmetellään muuallakin ja kysellään, mitä vastaan, en tiedä. Suren, kun muut ystäväni puhuvat äidistään lähimpänä isovanhempana, kun heidän lapsensa touhaavat mummojen kanssa ja mummot vielä nauttivat siitä.



Äitini on marttyyri, joka on vihainen , jos asiat eivät mene hänen tavallaan. JOs en soita, en vastaa puhelimeen, en käy lasten kanssa häntä tervehtimässä, en muista äitienpäivää riittävästi (hän ei edes onnittele minua) tms, aina on syy vetää herne nenään.



ap