Miten sen pettymyksen yli pääsee, kun oma äiti

Äitiäni ei jaksa kiinnostaa yhtään. Ei soita lapsille edes niitten synttäreinä, ei käy koskaan, ei lähetä kortteja saati lahjoja. Lapsenvahtina oli kerran esikoiselle. Ei ole laittanut välejä poikki tai mitään, mutta häntä ei vaan kiinnosta.



Onhan se aika kova paikka. Lapset ei osaa surra kun ei se mummi ole koskaan ollut heille läsnä, mutta itsestä tuntuu tosi pahalta. :(



En tiedä miten sitä voi työstää. Itse olen sen päättänyt että en hoida kyllä häntäkään kun vanhainkotiin joskus joutuu, enkä aio paljon käydä katsomassakaan. Annetaan kiinnostuksen hiipua sitten molemmin puolin. En pidä häneen enää yhteyttä oikeastaan ollenkaan, muuten olisi aina paha mieli.

Höpöhöpöjuttuja nämä "vanhempasi eivät ole sinulle velkaa" - mielestäni kaikki täyspäiset isovanhemmat haluavat edes JOSKUS hoitaa lapsenlapsiaan ja nähdä, miten näillä menee.

Kyllä minullakin on isoäiti, joka nimenomaan haluaa nähdä minua JOSKUS. Siis juuri silloin kun hänelle sopii ja ihan vain siksi, että hän itse haluaa. Se ei kuitenkaan ole saanut suhdettamme kovin läheiseksi, en ole kovin kiinnostunut tapamaan ko. sukulaista, eikä häntä liiemmin kiinnosta nähdä edes lapsenlapsia - paitsi noin kerran vuodessa, jolloin soittaa ja ilmoittaa, että haluaa ensi viikolla nähdä (asumme n. 50 km päässä, isoäitini on todella virkeä ja ajokortillinen menijä). Ei kyllä kuulosta ihan täysipäiseltä toiminnalta omia sukulaisia kohtaan.

Minä ajattelisin tuossa tilanteessa, että äiti on mikä on, eikä muuksi muutu, yrittäisin antaa anteeksi ja sitten unohtaisin kokonaan. En haluaisi enää olla yhteydessä tuollaisen ihmisen kanssa, sillä sehän olisi vaan jatkuvaa pahaa oloa itselleni. Ansaitsen parempaa, mutta en odota sitä äidiltäni, vaan keskityn muihin ihmissuhteisiin.

Se on rankkaa, mutta vain suremalla siitä selviää. Järkeily ei auta, kun on kyse tunteisiin liittyvästä asiasta joka vaatii tunnetason työstöä.



Jotkut näkevät omien lastenlasten hoidon rasitteena ja työnä. Moni täälläkin kirjoittaa, ettei äitisi ole sinulle apua VELKAA. Jotkut taas ovat sitä mieltä, että omiin lastenlapsiin tutustuminen on iloa ja itsessään niin palkitsevaa, että tällaisen suhteen haluaa heihin ehdottoamasti muodostaa.



Ne jotka pitävät hoitamista rasitteena ja jonain mistä muodostuu "velkaa", eivät osaa muodostaa tunnesiteitä toisiin ihmisiin, olla emotionaalisesti läsnä toisen ihmisen kanssa, muodostaa tunneside. Tälläinen kyvyttämyys on yleistä. Tällainen ihminen ei todennäköisesti osaa olla läsnä edes itselleen ja voi henkisesti huonosti. Maailma on tällaiselle ihmiselle kylmä, kehenkään ei voi luottaa, aina muut yrittävät hyötyä itsestä ja käyttää hyväksi. Ihminen jolla on tällainen ajatusmaailma on aika yksin maailmassa ja elämä on varmasti ilotonta. Ei voi luottaa toisten ihmisten hyvään tahtoon ja apuun.



Minusta läheisyys ja ihmisten välinen rakkaus ilmanmuuta johtaa siihen, että toista haluaa auttaa mahdollisuuksiensa mukaan ja haluaa tutustua omiin lähisukulaisiinsa ja olla heidän kanssaan, viettää aikaa yhdessä. Ikävä kyllä kaikista ei tähän ole. Just näissä pettymystilanteissa, kun omista vanhemmista ei olekaan läheisyyteen, suru voi olla musertava. Sitä suree kaikkea sitä mistä omat lapset jäävät paitsi: ei ole läheistä ja mukavaa mummua tai pappaa ja kaikkea sitä mitä se parhaimmillaan lapselle antaa.

Hassua sinänsä, selvinpäin ollessaan oli äidillisin äiti maan päällä ja nyt ei ketään kiinnostakaan, ei omat eikä omien lapset. Sama koskee isääni.



Aivan sama, kuolkoot pois!

..auttaa lastenlastensa hoidossa?



Voi perh**a! Munkaan vanhemmat eivät auttaneet, vaikka kuinka pyysin. Ai niin. Kolme isovanhempaa oli manan mailla ja yksi asui 400 kilometrin päässä ja hänkin on nyt muuttanut taivaaseen.

Mikään ei ole itsestäänselvyys. Tee vähemmän mukeloita, jos et jaksa ja viitsi heitä hoitaa.

Se on sitten ilmeisesti minulle se pahin kompastuskivi - mun on tosi vaikea ajatella niin. Mä en voi ymmärtää, että kun perheellämme on kriisitilanne meneillään ja apua tarvittaisiin, hän asuu lähellä ja on ainoa sukulainen joka voisi auttaa, miksi hän ei auta. En ole saanut taottua päähäni ajatusta, ettei hänellä ole velvollisuutta auttaa, ehkä sitten ajattelen pohjimmiltani että hänellä ON jonkinlainen moraalinen velvollisuus auttaa. Olen ottanut asian suoraan puheeksi, se oli vielä tilannetta entisestäänkin pahentava keino, tuntui, että hän oli aivan ulalla ja vihastui kommenteistani, eikä ole yhtään sen enempää ollut apuna sen jälkeenkään.



Ajatukseni vain pyörivät samaa ympyrää, ja lisääntyvät ollessani yksin tai kun meillä on oikein paha tilanne kotoa. En pysty hyväksymään, että hän ei tunne meitä kohtaan myötätuntoa.



Yksi asioita mutkistavia asioita on se, että hän huomioi lapsia joskus joillain kivoilla, mutta mitättömillä asioilla, esim ostaa ulkomaanmatkoiltaan lapsille tuliaisia tai joskus omista lähtökohdistaan käsin tulee ja "auttaa" tunnin pari. Se ei ole todellista apua ja yleensä vain rasittaa kaikkia, mutta siitä pitäisi tuntea kiitollisuutta ja tästä olen kipeän tietoinen.



ap

En tiedä, miten tätä "työstäisi", ettei pettyisi enää. Kyse ei ole siitäkään, että pitäisin äitiäni jotenkin velvollisena toimimaan tietyllä tavalla. Eniten kirpaisee, etteivät omat lapsenlapset kiinnosta. Joskus vauva- ja taaperoaikoina olisi tarvittu ihan konkeettisestikin apua hätätilanteissa, mutta ei saatu.



Olen myös huomannut, että ne ystävieni vanhemmat (äidit), jotka voivat liitoissaan hyvin ja osaavat hoitaa parisuhdettaan, ymmärtävät, että pikkulasten vanhemmille tekee hyvää päästä joskus kahden kesken viettämään aikaa jonkun mukavan merkeissä. He kannustavat tyttäriään hoitamaan parisuhdettaan ja oma-aloitteisesti hoitavat lapsenlapsiaan joskus muutaman tunnin, joskus yön yli tai jopa muutaman päivän. Oma äitini on roikkunut riitaisassa avioliitossaan isäni kanssa vuosikymmeniä eikä tajua tästä mitään. Huonot parisuhteet periytyvät näinkin, kun ei ole hyviä malleja saatavilla.



Omat isoäitini ovat hoitaneet lastenlapsiaan paljonkin ja muistelen heitä lämmöllä. Sääli, että omille lapsilleni ei muodostu samanlaisia suhteita ja lapsuusmuistoja. Mutta itsepähän on äitini tiensä valinnut. Minä aion valita toisin.

Eli pitää ajatella, että ei se äitisi ole sinulle mitään velkaa. Ei sinulla ole mitään oikeutta vaatia, että äitisi antaisi sinulle aikaa, rahaa, vaatteita, asuntoja, lainaa, ponin, hyviä elämänohjeita tai makaronilaatikkoa. Mitään ei voi vaatia, äitisi ei ole sinulle mitään velkaa. Sen ajatuksen kanssa pääsee eteenpäin, eli pitää vain hyväksyä se, että itse pärjääminen on tärkeintä ja kaikki muilta saatu vain bonusta.

[/quote]

Jokainen hoitakoon tekeleensä!

Se on sitten ilmeisesti minulle se pahin kompastuskivi - mun on tosi vaikea ajatella niin. Mä en voi ymmärtää, että kun perheellämme on kriisitilanne meneillään ja apua tarvittaisiin, hän asuu lähellä ja on ainoa sukulainen joka voisi auttaa, miksi hän ei auta. En ole saanut taottua päähäni ajatusta, ettei hänellä ole velvollisuutta auttaa, ehkä sitten ajattelen pohjimmiltani että hänellä ON jonkinlainen moraalinen velvollisuus auttaa. Olen ottanut asian suoraan puheeksi, se oli vielä tilannetta entisestäänkin pahentava keino, tuntui, että hän oli aivan ulalla ja vihastui kommenteistani, eikä ole yhtään sen enempää ollut apuna sen jälkeenkään.

Ajatukseni vain pyörivät samaa ympyrää, ja lisääntyvät ollessani yksin tai kun meillä on oikein paha tilanne kotoa. En pysty hyväksymään, että hän ei tunne meitä kohtaan myötätuntoa.

Yksi asioita mutkistavia asioita on se, että hän huomioi lapsia joskus joillain kivoilla, mutta mitättömillä asioilla, esim ostaa ulkomaanmatkoiltaan lapsille tuliaisia tai joskus omista lähtökohdistaan käsin tulee ja "auttaa" tunnin pari. Se ei ole todellista apua ja yleensä vain rasittaa kaikkia, mutta siitä pitäisi tuntea kiitollisuutta ja tästä olen kipeän tietoinen.

ap

näkeehän viestistäsikin, että olet vastaavassa tilanteessa pahasti katkeroitunut.



Myötätuntoni ap:lle. Hän vaikuttaa mukavalta ihmiseltä, toisin kuin sinä, joka vielä lyöt lyötyä.

En tiedä, miksi tuollaista käyttäytymistä, jota äitisi edustaa, kutsutaan, mutta jonkinlainen persoonallisuushäiriö se on. Äitisi on itse jäänyt pikkulapseksi, joka odottaa lapsiltaan samaa kuin normaali vanhempi antaisi automaattisesti omille lapsilleen. Isäni on samanlainen: aina oikeassa, koskaan ei kuuntele muita, kaiken pitää mennä niinkuin hän haluaa, mitään ei saa sanoa vastaan. Käyttäytyy töykeästi omaa lastaan kohtaan, eikä ymmärrä, miksi ei minua kiinnosta tavata kuin mahd. harvoin.

En tiedä, miten tätä "työstäisi", ettei pettyisi enää. Kyse ei ole siitäkään, että pitäisin äitiäni jotenkin velvollisena toimimaan tietyllä tavalla. Eniten kirpaisee, etteivät omat lapsenlapset kiinnosta. Joskus vauva- ja taaperoaikoina olisi tarvittu ihan konkeettisestikin apua hätätilanteissa, mutta ei saatu.

Olen myös huomannut, että ne ystävieni vanhemmat (äidit), jotka voivat liitoissaan hyvin ja osaavat hoitaa parisuhdettaan, ymmärtävät, että pikkulasten vanhemmille tekee hyvää päästä joskus kahden kesken viettämään aikaa jonkun mukavan merkeissä. He kannustavat tyttäriään hoitamaan parisuhdettaan ja oma-aloitteisesti hoitavat lapsenlapsiaan joskus muutaman tunnin, joskus yön yli tai jopa muutaman päivän. Oma äitini on roikkunut riitaisassa avioliitossaan isäni kanssa vuosikymmeniä eikä tajua tästä mitään. Huonot parisuhteet periytyvät näinkin, kun ei ole hyviä malleja saatavilla.

Omat isoäitini ovat hoitaneet lastenlapsiaan paljonkin ja muistelen heitä lämmöllä. Sääli, että omille lapsilleni ei muodostu samanlaisia suhteita ja lapsuusmuistoja. Mutta itsepähän on äitini tiensä valinnut. Minä aion valita toisin.

..kääntysyvät haudassaan, jos sanottaisiin heille, että kait tekin vietitten laatuaikaa kahdenkesken ilman mukeloita. Sellasita vaihtoehtoa ei ollut. Jos lapsia tehdään heidät hoidetaan ilman nurinoita se pakolliset 18 vuotta. Lisääntymisen alinta oli teidän!

Kuinka pahalta tuntuu, kun omaan äitiin ei voi luottaa elämän kriisitilanteissa. Ja että ehkä siksi olisi parempi olla kokonaan olematta yhteyksissä, koska sinun pettymyksen tunteesi vaan voimistuu kun mietit sitä miten hän on sinut pettänyt. Ehkä se auttaa, ehkä ei, mutta olet sanonut asiasi.

ennenkuin tuo asia ottaa liian suuren osan elämästäsi. Minun mielestä äiti on se ihminen jo voi aina ja viime kädessä luottaa. Näin ei kuitenkaan aina ole. Minun ex-anoppia ei kiinnostanut meidän elämä pätkääkään ja se oli rankkaa. Hänellä oli peliongelma, ehkä äidilläsikin on jotain ongelmia? Minä menin piippuun monesta syystä ja kun juttelin psykiatrille kerroin myös anopista joka rasitti mieltäni. Hän kehoitti minua vaan jättämään tämän ihmisen pois laskuista elämässäni ja keskittyä niihin ihmissuhteisiin jotka ovat vastavuoroisia. Muuta en osaa sinulle sanoa. Sinuna kävisin jossain ammattiauttajalla, kysy neuvolasta apua siihen. Ei se kenestäkään hullua tee, mutta se voi tehdä jos ei hae apua :)

ei vanhempien pidäkään auttaa lastenlasten hoidossa on ihan väärä. Totta hitossa pitää auttaa. Olet oikeutettu äitisi tukeen. Sitä varten vanhemmat ovat. On ihanaa jakaa lasten ilot ja surut vanhempien kanssa. Sinä et sitä onnea saa kokea ja se ei ole oikein.

Minun äitini menetteli aivan samoin. En ole enää tekemisissä hänen kanssaan johtuen monesta muustakin syystä.En ole oikein päässyt siitä yli ja työstän sitä vieläkin terapiassa.

AP ,jos haluat asiaan selvyyttä niin hakeudu terapeutin juttusille. Hän antaa sinulle uuden katsantokannan ja uskoa itseesi.

Ja te muut joiden mielestä äitien ei tarvitse hoitaa lapsenlapsia; te olette niin väärässä!!!

Kuinka pahalta tuntuu, kun omaan äitiin ei voi luottaa elämän kriisitilanteissa. Ja että ehkä siksi olisi parempi olla kokonaan olematta yhteyksissä, koska sinun pettymyksen tunteesi vaan voimistuu kun mietit sitä miten hän on sinut pettänyt. Ehkä se auttaa, ehkä ei, mutta olet sanonut asiasi.

Mulla on kokemusta samanlaisesta vanhemmasta kuin ap, ja en edes harkitse kirjeiden kirjoittamista tai muutenkaan asiasta puhumista. Ei tämä luonnetyyppi näe itsessään mitään vikaa. Voi käyttäytyä tasan samalla tavalla kuin mistä toista ihmistä moittii, mutta on sitä mieltä, että hänelle töykeys, röyhkeys ym. sallittua, mutta muiden täytyy vaan kiltisti kuunnella. Lapsien tehtävä on vain korostaa hänen omaa erinomaisuuttaan. Lapset ei saa koskaan kyseenalaistaa sitä. Lapsihan on helppo nujertaa.

Se tie on ehdottomasti kuljettu, ja itseäni suojellakseni en yritä sitä enää missään tapauksessa. En oleta että äitini "hoitaa lapseni", mutta en myöskään tilannut niitä kriisejä joita perheeni osaksi on koitunut. En voi niitä kirjata, etten tule tunnistetuksi, mutta koettakaa uskoa kun sanon, että apua olisi tarvittu.



Äitisuhteessani on aina ollut vaikeaa, mutta tämä on kuitenkin se vaikein pala hyväksyä, vaikka olen aikuinen nainen, eikä muisssa ihmissuhteissani ole ongelmia. Pahoittelen, jos joku näkee minut itsekkäänä, voi olla että sitä olenkin. Edelleen kuitenkin toivon eniten neuvoja, miten työstää pään sisällä tätä pettymystä.



Terveyskeskuksessa kävin pari kertaa terapeutin juttusillakin, mutta siitä ei ollut apua, valitettavasti ja suureksi harmikseni. Hän vain nyökytteli ja vahvisti sitä että äitini toimii väärin, muuta neuvoa en saanut.



Olisiko joku kirjavinkki jollain?



ap

19 on vain näitä perussankareita, joiden elämässä ei ole mitään muuta iloa kuin pärjääminen. Mitä pirun iloa tässä perhetouhussa on, jos lastenkin pitää pärjätä omillaan eikä isovanhempia paljoa lastenlapset kiinnosta? Kriisejä ei ole vaan ne on "kuvitelmia"!

On joillakin vääristynyt ihanne pärjäämisestä! Ilosta kevättä vaan...



Se, että oma vanhempasi on tollanen kuin on, on sinun ristisi, joka ei vain parane koskaan mutta sen kanssa voi elää. Ulkoista äitisi, SINÄ et ole hänelle velkaa. Jos äitisi kohtelee sinua huonosti, vältä kanssakäymistä. Hän ei tajua syy-seurausyhteyttä, mutta sinä toimit niinkuin normaali ihminen reagoisi, jos hän ei sattuisi olemaan äitisi. Siedämme vanhempiemme huonoa käytöstä vain siksi, että meille on opetettu, että sen me olemme heille velkaa. Vanhempien ei tarvitse olla täydellisiä, mutta raja pitää johonkin vetää.

En tiedä, miten tätä "työstäisi", ettei pettyisi enää. Kyse ei ole siitäkään, että pitäisin äitiäni jotenkin velvollisena toimimaan tietyllä tavalla. Eniten kirpaisee, etteivät omat lapsenlapset kiinnosta. Joskus vauva- ja taaperoaikoina olisi tarvittu ihan konkeettisestikin apua hätätilanteissa, mutta ei saatu. Olen myös huomannut, että ne ystävieni vanhemmat (äidit), jotka voivat liitoissaan hyvin ja osaavat hoitaa parisuhdettaan, ymmärtävät, että pikkulasten vanhemmille tekee hyvää päästä joskus kahden kesken viettämään aikaa jonkun mukavan merkeissä. He kannustavat tyttäriään hoitamaan parisuhdettaan ja oma-aloitteisesti hoitavat lapsenlapsiaan joskus muutaman tunnin, joskus yön yli tai jopa muutaman päivän. Oma äitini on roikkunut riitaisassa avioliitossaan isäni kanssa vuosikymmeniä eikä tajua tästä mitään. Huonot parisuhteet periytyvät näinkin, kun ei ole hyviä malleja saatavilla. Omat isoäitini ovat hoitaneet lastenlapsiaan paljonkin ja muistelen heitä lämmöllä. Sääli, että omille lapsilleni ei muodostu samanlaisia suhteita ja lapsuusmuistoja. Mutta itsepähän on äitini tiensä valinnut. Minä aion valita toisin.

..kääntysyvät haudassaan, jos sanottaisiin heille, että kait tekin vietitten laatuaikaa kahdenkesken ilman mukeloita. Sellasita vaihtoehtoa ei ollut. Jos lapsia tehdään heidät hoidetaan ilman nurinoita se pakolliset 18 vuotta. Lisääntymisen alinta oli teidän!

Vaikka sinun vanhempasi eivät olekaan, niin moni muu on. Edesmennyt tätini oli tästä erittäin hyvä esimerkki, ja osasi välittää tämän opetuksen lapsilleenkin eli serkuilleni. Muistelen lämmöllä tämän naisen opetuksia ja viisauksia muutenkin. Sydämensivistyksestä on kyse, empatiasta ja sympatiasta muita kohtaan.