Lue keskustelun säännöt.
syyt suurten ikäluokkien huonoon isovanhemmuuteen
10.02.2012 |
Heti alkuun: en yleistä enkä väitä että havaintoni koskevat kaikkia isovanhempia, mutta huomattavan suurta porukkaa kuitenkin. Älkää pliis vastatko ketjuun etä MEILLÄ ainakin on ihanat isovanhemmat. Kaipaan analyysiä, en kilpailu/vertailuketjua.
Olen huomannut sekä omalla kohdallani että useilla tutuilla että monilla on totaalisen piittaamattomat isovanhemmat. Meillä,on kahdet, eli kummatkaan e jaksa tulla kylään, ei viitsi kutsua sinne, ei jaksa käydä lasten synttäreillä, e ikinä soittele, eivät ole ikinä tarjoutuneet auttamaan eivätkä auttaneet edes pyydettäessä. Ja pyynnöillä ei ole kuormitettu, vain kaksi kertaa todellisessa hädässä,pyydetty ja kummatkaan eivät viitsineet auttaa. Vastaus oli jok "pitää miettiä" tai "katsotaan joskus toiste". Esikoinen on jo 6 ja ikinä eivät ole hetken vertaa hoitaneet, leikkineet tai sylissä pitäneet. Ainoa kerta on että ristiäisissä pii ottaa kulissikuva missä vauva sylissä, sitä sit esitellään ja leikitään isovanhempaa. Omat vanhempani ovat nähneet lapseni elämänsä aikana kaksi kertaa...
Kaikki isovanhemmat ovat terveitä, eläkeläisiä/kotona, alle 65. Eivät vaan viitsi ponnistella yhtään.
Itse olen ollut molempiin suuntiin aktiivinen ja ystävällinen. Anopin suhteen huomaan että vika on pojan ja hänen suhteissa, anoppi onkin sanonut että oma tytär om läheisempi ja tärkeämpi. Omat vanhemmat olivat tunnekylmiä ja etäisiä jo lapsuudessani.
Tämä teesi tuli mieleen eilisestä isovanhempiketjsta jossa joku vastasi että varhainn kiintymyssuhde jäi syntymättä. Ja mielestäni tämä on totta!
Minut vietiin jo 2vko iässä viikoksi mummolaan kun vanhemmat ei jaksaneet itkuista vauvaa. Hoitoon laaitettiin 2kk iässä. Mummo hoiti viikonloput ja kaikki lomat. Aina jos olin sairas niin mummo hoiti, koskaan ei äiti hoitanut.
Eli vanhempani eivät välittäneet vauvana, lapsena, aikuisena, eivätkä siis nytkään kun olisi ne ainoat lapsenlapset olemassa.
Anoppilassa sama meno, monilla tutuilla sama meno, ylipäätään yhteiskunnassa sama meno. Vaikka käsittelin tämän yksilön "ruikuustarinana" niin tässä on mielestäni laajempi yhteys. 70luvulla lapsen oäpiti olla hiljaa, totella ja olla muutenkin pois jaloista ja huomaamaton. Ja heti vaan hoitoon kun mahdollista.
Itseni lisäksi iedän kymmeniä muitakin joilla on etäiset välit lapsuudenkotiin ja tunne siitä että siellä ei välitetä, ei haluta osallistua, ei auttaa, ei keskustella.
Ja loppukaneetti: nyt ei ole kyse siitä että isovanhemmat ei hoida vaan että ne ei VÄLITÄ. älkää siis ekana työntäkö vakiovastausta "isovanhempien ei kuulu hoitaa" .
Onko suurten ikäluokkien sukupolvi traumatisoitunut sodan jälkeisinä vuosina vai mikä muu selittää tunnekylmyyden ja itsekkyyden?
Kommentit (90)
Helpoimmalla päässyt, kaiken kahminut, eikä ahneudelle ole kattoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt samaa. Luulen että osa isovanhemmista on jäänyt vauvana vaille tarvitsemaansa hoivaa eikä osaa siksi siirtää hoivaa eteen päin. Vauvan tarvitsevuus on ahdistavaa jos omiin tarpeisiin ei ole vastattu vauvana.
Olisi kiinnostavaa tietää enemmän omien vanhempien varhaislapsuudesta. Minulla toista vanhempaani hoiti talon palveluskunta, ei siis oma äiti joka oli kyllä maisemissa ja talossa, mutta hommaili kaikkea muuta. Imetyksenkin hoiti joku muu!
Sota-aikana ja sen jälkeen monien energia meni varmaan ihan vaan selviytymiseen, ei siinä paljon lasten kasvattamista ehditty pohtia. Olen huomannut lähipiirissä paljon pelokkaita aikuisia suurissa ikäluokissa ja mietin miten on vaikuttanut lapseen se että aina on juostu pommisuojaan ja mietitty palaako isä ja suvun miehet rintamalta.
Toisaalta, eipä ennen 70lukua paljon puhuttu vuorovaikutussuhteista tai muusta. Vauva oli lähinnä logistinen ongelma. Neljän tunnin välein ruokaa ja välillä puhdas vaippa. Moni ei varmasti yksinkertaisesti tiennyt tai tajunnut miten tärkeää vauvan kehitykselle on kontakti hoitajaan ja tarpeisiin vastaaminen.
Nuo kulissikuvatkin kuulostaa niin tutuilta. Meilläkin otettiin niitä. Lapsi kiinnosti silloin kun oli yleisöä, ei muulloin.
Mua pienen vauvan äitinä ahdistaa, kun välillä kuulee sellaista puhetta, että ei vauva tarvitse sitä ja tätä ja ihan ihmisiä tuli meistäkin, vaikka pantiin muutaman kuun iässä hoitoon. Kyllä varmaan ihminen tulee, mutta totta kai se vaikuttaa! Pieni vauva on NIIN tarvitseva.
Olen itse tosiaan suuriin ikäluokkiin kuuluvien vanhempien lapsi, mutta luulenpa, että etenkin äitini suvussa oli semmoinen äidillisten ja välittävien äitien ketju, joten kiintymyssuhde on ollut aika hyvä. Isäni puolella ehkä hieman erilaiset taustat.
Munkin äidissä on paljon vikoja, mutta kiintymyssuhde on kaikkiin lapsiin ollut hyvä, ja olemme kaikki olleet pitkään kotona.
#2
eli jokainen lapsemme isovanhempi on kiinnostuneempi omasta,kuin lasten elämästä.
Asenteessa vilkkuu, että ovat "ansainneet" vapautensa ja itsenäisyytensä.
No, heidän sukupolvensa vanhemmathan ovat kaikki sodankäyneitä ja varmaan heille iskostettu jo lapsesta, että elämä on kurjaa ja pelkkää raatamista.
Nyt sitten vartuttuaan ja saatuaan lapset maailmalle huomanneet, että kas perhana, tilillä onkin rahaa ja elämä ei olekaan niin kurjaa. "Nyt nautitaan!"
Seuratkaapa joskus vaikka lounaalla useamman naisen (+60v, mutta alle 70v.) vuorovaikutusta. Sen teennäisempää saa hakea. Pinnallista pölinää ja yritetään olla niin samanlaisia. Lisätään huulipunaa ja omistetaan maailma. Mä bongailin näitä oman lapsen vauva-aikana kahviloissa ihan harrastukseksi:)
Miehet kyllä yllättäen ovat löytäneet vaariutensa...Oma isättömyys tai isän henkinen poissaolo varmasti vanhemmassa miehessä nostavat vaariuden arvoonsa. Tai ainakin meillä vaarit ovat tapaamisillaan enennääm läsnä" ja aidon uteliaasti jaihaillen jaksavat tuijottaa jälkikasvuamme.
Hän on sitten vastaavasti ylitakertuva. Lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Kun olin lapsi, hän saattoi sanoa, että "älä mene kouluun, jää seuraksi".
Siis päivää.
Lapsiani en anna enää edes tavata, koska se takertuminen ja sekaantuminen meni täysin sairaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa analysoida mutta olen jossain määrin samaa mieltä, vaikka meillä kyllä isovanhemmat välittävät lapsenlapsista, ehdottomasti ja myös heitä hoitavat - tai oikeastaan nyt heidän ollessa jo koululaisia pyytävät kyläänkin. Mutta kaikkea leimaa aina se, että esim. äidilläni on niin hirveästi omia menoja, ettei koskaan voi kyläillä esim. kahta päivää kauempaa, koska on eläkeläisten oopperamatkaa, teatterimatkaa, vähintään kerran kuukaudessa Tallinan matkaa, etelän matkaa, Ruotsin risteilyä, studioyleisönä olemista jne. jne. jne. Eikä siinä mitään, mutta kun tapaavat harvoin kun välimatkaa on melkein 600 km, niin voisi ajatella että esim. sille syyslomaviikolle ei olisi ihan välttämätöntä mennä 15. kertaa samana vuonna Tallinnaan ihan sen takia että sai ilmaisen risteilyn (13. sinä vuonna) joka pitää tietenkin risteillä pois. En siis vingu hoitoapua, koska sellaista ei tarvita vaan sitä, että lapset pettyvät kun ovat valmistautuneet mummolareissuun kuten on puhuttu, mutta sitten mummi lähteekin mieluummin Tallinaan. Tähän en osaa keksiä syytä.
Toinen suuria ikäluokkia määrittelevä piirre on ahneus, ja se juontaa varmaan juurensa siitä, että ovat monesti aika niukoista oloista kotoisin ja kun ovat rahansa tienanneet, niistä pitävät myös kiinni ja mikäpä siinä. Hauskinta siinä vain on se, että esim. omille vanhemmilleni isäni vanhemmat ovat ostaneet ensiasunnon, eikä tosiaan mitään pientä luukkua vaan ison asunnon helsingin kantakaupungista jossa asuimme siihen saakka kun olin 5 v. Meille lapsille taas ei ole herunut minkäänlaista taloudellista tukea edes opiskeluaikana, itseasiassa minulla isoisäni avusti minua taloudellisesti säännöllisesti josta olen ikikiitollinen.
Nyt eläkkeellä äitini, joka tienaa oman eläkkeensä (suurempi kuin oma palkkani) lisäksi isästäni leskeneläkkeen ja asuu isossa velattomassa asunnossa Helsingin kantakaupungissa rutisee ja kitisee jatkuvasti kuinka köyhää hänellä on ja kuinka joutuu kaupassa laskemaan joka sentin ja valittaa kun joutuu maksamaan kuolinpesän omistaman kesäpaikan kulut (kiinteistövero ja sähkö, remontit ja esim. veneen kulut maksetaan kuolinpesän varoista) omista menoistaan ja se ajaa hänet köyhyyden partaalle. Kuitenkin käy joka vuosi ainakin 3 kertaa etelässä, yleensä yhden kerran Thaimaassa ja just tyyliin 20 kertaa Tallinnassa, ostaa huoletta tonnin käsilaukkuja ja hakee niiden köyhien silakoidensa ja tarjoustomaattiensa kyytipojaksi 20 € punkkua suunnilleen pullon päivässä. Ja ei, en kapiaa hänen rahojaan enkä omaisuuttaan, mutta en jaksa myöskään rutinaa mukaköyhyydestä kun itsellä painaa niskaan iso asuntolaina, koko ajan on joku YT-uhka niskassa jomman kumman työpaikassa ja kulut kaikesta vaan kasvaa palkan pysymättä perässä.
Ehkä suuret ikäluokat on saaneet kuitenkin kaiken aika helposti - opiskelemaan pääsi jos osasi kävellä yliopiston ovista sisään, töitä oli ja se oli pysyväisluonteista, molemmat vanhempani ovat tehneet koko työuransa saman työnantajan palveluksessa ja jääneet sieltä eläkkeelle. Jos 90-luvun lamasta selvisi kuivin jaloin, odotti montaa rakettimainen nousu uralla optioineen kun Nokia tuli ja pelasti Suomen. Toki monelle kävi tosi ohraisesti tässä arpapelissä. Perivät omia vanhempiaan jotka taas olivat sotien jälkeen tosi kovalla työllä vaurastuneet ja elivät kuolemaansa saakka niukasti protestanttisen etiikan mukaisesti.
ei se silti tarkoita että se olis heille hyväksi.
Mä kyllä luulen että noi varhaislapsuuden jutut vaikuttaa läpi elämän. Isäni jätettiin paljon yksin jo tosi pienenä, alle kouluikäisenä päivät yksin jne. Tuntuu ettei hän aikuisiällä osaa olla yksin ollenkaan. Parisuhteet ovat olleet symbioottisia eikä varsinaisesti sellaisia missä kaksi aikuista seisoo omilla jaloillaan.
On myös ahdistavaa todeta että ei ole saanut riittävän hyvää hoitoa. Siksikin ihmiset ehkä sanovat näitä -kyllähän meistäkin tuli ihmisiä juttuja. Mullekin sanottiin että huuto vahvistaa keuhkoja kun puhuin puhelimessa ja vauva alkoi itkeä. Olis muka vaan pitänyt jatkaa juttua huudosta piittaamatta...
Nuuhki ja halaile sitä ihanaa vauvaasi! Iloista päivää sulle ap!
#4
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heidän jälkeläisensä eivät välitä omista lapsistaan yhtään sen enempää.
Helpoimmalla päässyt, kaiken kahminut, eikä ahneudelle ole kattoa.
nykyiset 20-40-vuotiaat suomalaiset. Aivan ylivertaisia itsekyydessään ja laiskuudessaan ja ahneudessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpoimmalla päässyt, kaiken kahminut, eikä ahneudelle ole kattoa.
nykyiset 20-40-vuotiaat suomalaiset. Aivan ylivertaisia itsekyydessään ja laiskuudessaan ja ahneudessaan.
saamaan kunnollisia eläkkeitä, toisin kuin suuret ikäluokat. Eli se ero näkyy sitten eläkeiässä, vanhuus voi olla "aika" köyhä niillä,joilla ei ole omaisuutta tarpeeksi käytettävissä
jos äidilläni olisi edes yksi oma meno joskus - ei huohottaisi koko ajan meidän perheen niskaan.
KAIKKEIN rasittavinta on se, että on opettanut siskoni samanlaisiksi. Ei mitään omaa elämää! Paras oli kun toinen siskoni laittoi lomansa alussa minulle tekstarin, että "hei, lomani alkoi, mitä olit ajatellut, että tekisimme?".
7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpoimmalla päässyt, kaiken kahminut, eikä ahneudelle ole kattoa.
nykyiset 20-40-vuotiaat suomalaiset. Aivan ylivertaisia itsekyydessään ja laiskuudessaan ja ahneudessaan.saamaan kunnollisia eläkkeitä, toisin kuin suuret ikäluokat. Eli se ero näkyy sitten eläkeiässä, vanhuus voi olla "aika" köyhä niillä,joilla ei ole omaisuutta tarpeeksi käytettävissä
Ja vinkuvat sitten vielä kun omat vanhempansa eivät suostu hoitamaan heidän lapsiaan, jotta he saisivat omaa aikaa. Hohhoijaa.
Helpoimmalla päässyt, kaiken kahminut, eikä ahneudelle ole kattoa.
nykyiset 20-40-vuotiaat suomalaiset. Aivan ylivertaisia itsekyydessään ja laiskuudessaan ja ahneudessaan.saamaan kunnollisia eläkkeitä, toisin kuin suuret ikäluokat. Eli se ero näkyy sitten eläkeiässä, vanhuus voi olla "aika" köyhä niillä,joilla ei ole omaisuutta tarpeeksi käytettävissä
1970-luvulla syntyneet tulee olemaan Suomen kaikkien aikojen varakkain ikäluokka. He ovat ensimmäisiä jotka perivät suuriin ikäluokkiin kuuluvia vanhempiaan, joille on kertynyt ns. runsas omaisuus. Siitähän oli joku tilastokin Hesarissa taannoin, perinnön arvo on keskimäärin lähes 100 000 euroa. Siltä tulee niiltä ahneilta suuriin ikäluokkiin kuuluvilta vanhemmilta omakotitalo, muutama auto, pari sijoitusasuntoa ja kesämökki. Kyllä sillä luulis laiskemmankin perillisen pärjäävän jonkun aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kiinnosta tavata lapsenlasta, ei kiinnosta sellainen hyväntahtoinen jutustelu...valitetaan että kun kukaan ei koskaan käy heillä, sitten odotetaan että MINÄ soitan joka kerta. Jos kutsun jonnekin, se ei sovi tai perutaan viime hetkellä. Jos yritän olla avuksi, suututaan. Jne.
Helpoimmalla päässyt, kaiken kahminut, eikä ahneudelle ole kattoa.
Ei lähellekään. Kyllä itsekkäin ikinä on nykyiset 20-40-vuotiaat suomalaiset. Aivan ylivertaisia itsekyydessään ja laiskuudessaan ja ahneudessaan.
Kaikilla asioilla on monta puolta, mutta kyllä tämä mainitsemasi ikäluokka esim. panostaa lapsiin huomattavn paljon enemmän aikaa, rahaa ja vaivaa kuin mitä 70-luvulla oli tapana. Itse esim. ajattelen aina lasten tarpeet ensin vaikka vaatehankinnoissa ja ostan itselleni jos jää rahaa tai on välttämätön pakko ja käytämme tosi ison osan tuloistamme lastemme harrastuksiin. Teen lyhennettyä työaikaa, jotta lasten ei tarvitsisi olla pitkiä iltapäiviä yksin.
Itselläni esim. on ollut oikeastaan läheisemmät välit isovanhempiini kuin omaan äitiini.
en halua vähätellä ap:n henkilökohtaisia kokemuksia ja onhan tästä sotatrauman keskelle syntyneestä sukupolvesta puhuttu ennenkin - siis että pula-aikana elämä oli pelkkää selviytymistä, eikä rakkaudelle riittänyt aikaa, jos sitä sodassa mieleltään järkkyneiltä narkkarivanhemmilla (rintamallahan jaettiin heroiinia kuin nykyään päiväkodeissa ksylitolpurkkaa) varmaan ollut paljon rakkautta annettavanaankaan.
Ja moni heistä kasvoi siihen ajatusmaailmaan, että no news is good news: Jos pyyntöjä ja vaatimuksia ei kuulu, kaikki ovat tyytyväisiä vallitsevaan asiaintilaan, eikä sitä silloin pidä muuttaa. Pitää ottaa huomioon, että heiltä on itseltään lapsena vaadittu ja komennettu ja kielletty enemmän kuin nykyään tiukankaan kasvatuksen kannattajat lastensuojelulain puitteissa uskaltavat edes uneksia.
Silti sanoisin, että kaikkien suurtenikäloukan isovanhempien leimaaminen itsekkääsi sukupolveksi on kyllä aika törkeää. Koska mun lapsillani ON ihan hyvät isovanhemmat, vaikka ap kielisikin siitä kertomasta.
Meilläkin meni niin, että mummoni hoiti minut 70-luvulla. Mummoni hoiti myös 10-vuotta nuoremman pikkuveljeni ja iso osa pikkuveljen hoitosta kaatui myös minun vastuulleni, kun olin teini-ikäinen.
Nyt sitten äidistäni ei juuri ole apua lastenlastensa hoidossa. Välittää kyllä ja käy kylässä, mutta ei vaan osaa "hoitaa" niitä ja pitää järjestystä.
joka ihan surutta survoo isommat lapset päiväkotiin, kun hoitelevat itse kotona vauvaa.
Tai käyvät shoppailemassa kun lapset on päiväkodissa jne.
Kaksin matkailu on ihan tuikitavallista ja parisuhde on kriisissä jos sitä ei ole erikseen hoidettu jo esikoisen ekan puolen vuoden aikana.
mielenkiintoinen aloitus, kerrankin. En osaa analysoida syitä, mutta monesti olen saanut äidilleni perustella, miksi en halua laittaa vauvaa päiväkotiin. Ihan hyvä minustakin on tullut, kun olen ollut hoidossa 4 kk iästä alkaen jne... Nykyään kyllä varmasti panostetaan lapsiin keskimäärin enemmän kuin 70-luvulla, jolloin ei mitään kunnon perhevapaita edes ollut.
Ja sukupolvien laiskuudesta: Luulen, että mielikuva nykytyöikäisten laiskuudesta tulee downshiftaus-ilmiöstä ja juuri noista pitkistä perhevapaista. Ne saattavat olla kuitenkin vastailmiö yhä kovenevalle työelämälle. Vanhempani ovat olleet työelämässä 70-90-luvuilla aktiivisimmin ja ei silloin kyllä näin paljon vaadittu. Pomoja ovat molemmat ilman korkeakoulututkintoja ja opintolainoja. Ylityöt olivat poikkeus ei sääntö eikä sähköpostit todellakaan kilahdelleet kännykkään öisinkin.
Meillä isovanhemmat on maalaistalon lapsia, joten ovat kasvaneet kotona, ei hoidossa. Äidilläni, joka on eniten hulluna lastenlapsiinsa, on ollut vielä mummo kotona, joten aikuista syliä on ollut tarjolla.
Kuulostaa erittäin järkeenkäyvältä tuo sun teoria.