Lue keskustelun säännöt.
syyt suurten ikäluokkien huonoon isovanhemmuuteen
10.02.2012 |
Heti alkuun: en yleistä enkä väitä että havaintoni koskevat kaikkia isovanhempia, mutta huomattavan suurta porukkaa kuitenkin. Älkää pliis vastatko ketjuun etä MEILLÄ ainakin on ihanat isovanhemmat. Kaipaan analyysiä, en kilpailu/vertailuketjua.
Olen huomannut sekä omalla kohdallani että useilla tutuilla että monilla on totaalisen piittaamattomat isovanhemmat. Meillä,on kahdet, eli kummatkaan e jaksa tulla kylään, ei viitsi kutsua sinne, ei jaksa käydä lasten synttäreillä, e ikinä soittele, eivät ole ikinä tarjoutuneet auttamaan eivätkä auttaneet edes pyydettäessä. Ja pyynnöillä ei ole kuormitettu, vain kaksi kertaa todellisessa hädässä,pyydetty ja kummatkaan eivät viitsineet auttaa. Vastaus oli jok "pitää miettiä" tai "katsotaan joskus toiste". Esikoinen on jo 6 ja ikinä eivät ole hetken vertaa hoitaneet, leikkineet tai sylissä pitäneet. Ainoa kerta on että ristiäisissä pii ottaa kulissikuva missä vauva sylissä, sitä sit esitellään ja leikitään isovanhempaa. Omat vanhempani ovat nähneet lapseni elämänsä aikana kaksi kertaa...
Kaikki isovanhemmat ovat terveitä, eläkeläisiä/kotona, alle 65. Eivät vaan viitsi ponnistella yhtään.
Itse olen ollut molempiin suuntiin aktiivinen ja ystävällinen. Anopin suhteen huomaan että vika on pojan ja hänen suhteissa, anoppi onkin sanonut että oma tytär om läheisempi ja tärkeämpi. Omat vanhemmat olivat tunnekylmiä ja etäisiä jo lapsuudessani.
Tämä teesi tuli mieleen eilisestä isovanhempiketjsta jossa joku vastasi että varhainn kiintymyssuhde jäi syntymättä. Ja mielestäni tämä on totta!
Minut vietiin jo 2vko iässä viikoksi mummolaan kun vanhemmat ei jaksaneet itkuista vauvaa. Hoitoon laaitettiin 2kk iässä. Mummo hoiti viikonloput ja kaikki lomat. Aina jos olin sairas niin mummo hoiti, koskaan ei äiti hoitanut.
Eli vanhempani eivät välittäneet vauvana, lapsena, aikuisena, eivätkä siis nytkään kun olisi ne ainoat lapsenlapset olemassa.
Anoppilassa sama meno, monilla tutuilla sama meno, ylipäätään yhteiskunnassa sama meno. Vaikka käsittelin tämän yksilön "ruikuustarinana" niin tässä on mielestäni laajempi yhteys. 70luvulla lapsen oäpiti olla hiljaa, totella ja olla muutenkin pois jaloista ja huomaamaton. Ja heti vaan hoitoon kun mahdollista.
Itseni lisäksi iedän kymmeniä muitakin joilla on etäiset välit lapsuudenkotiin ja tunne siitä että siellä ei välitetä, ei haluta osallistua, ei auttaa, ei keskustella.
Ja loppukaneetti: nyt ei ole kyse siitä että isovanhemmat ei hoida vaan että ne ei VÄLITÄ. älkää siis ekana työntäkö vakiovastausta "isovanhempien ei kuulu hoitaa" .
Onko suurten ikäluokkien sukupolvi traumatisoitunut sodan jälkeisinä vuosina vai mikä muu selittää tunnekylmyyden ja itsekkyyden?
Kommentit (90)
vanhaan monella oli kotiapulainen tai mummo auttamassa lasten kanssa. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki pysty hoitamaan koko katrasta itse, jos tuleekin vaikka haastavampi vauva.
En siis minäkään lähtisi tuomitsemaan näitä esikoinen hoitoon -perheitä tai sitä, että käydään kaupoilla, kun lapsi on tarhassa, vaikka itse lapseni hoidankin. Mielelläni ottaisin kyllä apua vastaan.
Ilmiöt liittyvät hyvinkin yhteen.
Esim. meillä isovanhemmat hoitivat meitä lapsia kaikki koulujen loma-ajat. Viimeisenä koulupäivänä lähdettiin heidän kanssaan mökille. Samoin isovanhemmat auttoivat todella paljon ihan tavallisissa arjen asioissa. Kun olimme kipeitä, olimme aina joko mummolassa tai sitten mummi oli meitä hoitamassa, vanhempieni ei tarvinnut koskaan olla töistä pois.
Ei tulisi kuuloonkaan että esim. oma äitini ottaisi meidän lapsemme luokseen samaiselle mökille joka on nyt hänen, edes viikoksi.
Tai vaikka asuu aivan siskoni perheen vieressä, ei tarjoudu hoitamaan sairaita lapsia, suostuu joskus jos erikseen kysyy ja ei ole just jotakin tuiki tärkeää eläkeläisten menoa. Ja parasta on kun ääneen voivottelee että "on silläkin (siskollani) ollu hankala viikko kun ne lapset on olleet koko viikon kipeinä ja on ollut töistä pois."
En mitenkään ilolla tervehdi ilmiötä laittaa esikoinen päiväkotiin ja olla vauvan kanssa kotona, mutta ymmärrän hyvin että sellaisia tilanteita tulee juuri tukiverkkojen puuttuessa.
Oudointa koko asiassa on se, että tuntuu että varsinkin he jotka ovat saaneet tosi paljon apua omilta vanhemmiltaan ymmärtävät ja viitsivät kaikkein vähiten auttaa omia lapsiaan - ehkä on jäänyt kokematta se, miten rankaa lapsiperheen arki sairasteluineen ja murheineen on kun itsellä on aina ollut auttava käsipari siinä vieressä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta tunnekylmyys häiritsee meitä suuren ikäpolven jälkeläisiäkin. En juuri koe tarvetta pitää yhteyttä vanhempieni suuntaan kuin ne pakolliset jutut. Ajatus vanhempieni kosketuksesta/koskettamisesta ällöttää, en koe heitä läheisiksi. Omia lapsia halaan kuin viimeistä päivää. Mistä tämä kertoo? Kohdistan täyttämättömät kiintymystarpeeni lapsiani kohtaan ja en päästä heitä itsenäistymään? Miten meidän käy? Entä lapsiemme?
Mukavaa että tullut paljon vastauksa yleisellä ja analyyttisellä tasolla, ja vain pari sellaista "ei ole totta koska MULLA on ihanat vanhemmat" - vastausta.
Uskon edelleen että olen oikeassa jollain yleistasolla, koska ne jotka tässä kertoivat omaavansa välittävät isovanhemmat, olivat esim maalta, eli olleet kotihoidossa. Jos taas peilaan hetkiseksi mikrotasolle eli omaan elämääni, niin ei minulle ole kiintymyssuhde tai turvallinen perusluottamus voinut äitini kanssa syntyäkään kun jo sukulaisten hoitoon työnnettiin 2 viikon iässä ja oikeaan hoitoon (äiti palasi töihin) kun olin 2kk vanha. Äidilleni ei koskaan ehtinyt tulla sitä kokemusta että vauva tarvitsee vuorovaikutusta, hymyä, kosketusta, rakkautta - ja antaessaan sitä äiti saa itsekin samaa vauvalta. Minut on epäilemättä koettu riesaksi ja asenne tosiaan oli se että lapsi muuttakoon heti kun täyttää 18, vanhempien kakku on lusittu.
Eli yhteenvetona, suurten ikäluokkien isovanhemmuus on polarisoitunutta. Osa ei ymmärrä korjata lapsilleen tekemiä virheitä. Osa taas ymmärtää, ja ne jotka ymmärtävät nyt isovanhempikierroksella toimia toisin, ovatkin hyviä isovanhempia.
Omat vanhempani/appivanhempani eivät pääse koskaan kokemaan sitä miten ihanaa on vuorovaikutus vauvaan ja lapseen. He eivät ole kiinnostuneita siitä siksi, etteivät kokeneet sitä edes omien lastensa kanssa. Sellaista ei osaa elämäänsä haluta tai kaivata, mistä ei ole kokemusta. :(
juuri ihmettelinkin, kun puhe oli ilmiöstä eikä yksilön kokemuksista. Itse olet varmaan sitten tosi fiksu :)
Voihan spagettihirviö!
Miten muka jostain ikäluokasta voisi sanoa, ettei sillä ole tukiverkkoja? Vo jessus....
että "nyt saa puhua vain ilmiöstä", eikä keskustelu sitten pätkääkään rönsyile tai "tulee sakkoja". Niinkö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuttavapiirissä on aikuisia, jotka itse ovat viettäneet kaikki koulujen lomat ja paljon viikonloppujakin omien isovanhempiensa luona hoidossa. Eli omat vanhempansa ovat saaneet todella paljon hoitoapua aikoinaan. Ja nyt kun nämä paljon apuja saaneet vanhemmat ovat itse isovanhempia, ei heillä olekaan aikaa auttaa lastenlastensa kanssa.
Osin ilmiötä selittää myös nämä uusperheet ja keski-ikäisenä löydetty uusi rakkaus. Eli kun Pirkko ja Martti ovat menneet neljä-viisikymppisinä kimppaan, niin onhan se ymmärrettäävää, että Marttia ei kiinnosta ottaa Pirkon lastenlapsia huomioon. Ja koska Pirkko on niin innoissaan kypsemmällä iällä löydetystä miehestä, niin totta kai mennään mökille tai risteilylle juuri silloin kuin Martti haluaa.... Ei sillä ole väliä, että juuri pari päivää aikaisemmin olisi luvattu auttaa lastenlasten hoidossa tuona päivänä.
Eli tällaista tuntuu olevan paljon, että kaikki muu ns. oma ohjelma menee lastenlasten edelle.
Itselläni on aivan sama tilanne, eli oma tunnekylmä lapsuus ja ilkeät, pilkkaavat ja piittaamattomat vanhemmat ovat aiheuttaneet sen että omia lapsiani hellin, suukotan ja halaan ehkä liikaakin...ja minulla on ehkä liiankin symbioottinen suhde heihin. Toisaalta taas yritän omalla rakastamisellani kompensoida sitä että isovanhemmat ri välitä pätkääkään. El iis itse lapsena, vaikken saanut rakkautta kotoa, sain sitä mummolasta kuitenkin. Nyt omilla lapsillani ei ole ketään muuta rakastamassa kuin me omat vanhemmat, joten sisi ehkä rakkautta pitää antaa toistenkin edestä.
Itseäni harmittaa kovasti se että lapslla. Ei ole muita rakastavia ihmisiä elämässään. Ei se MLL hoitaja korvaa mummoa, eikä tule synttäreille tai sairaalaan katsomaan.
Ne kaikki joilla isovanhemmat välittävät ja rakastavat lapsenapsia, ovat tavattoman etuoikeutetussa asemassa. Mikään palkattu ulkopuolinen hoitaja ei kokaan ole sama asia kuin mummola. Toivottavasti osaatte arvostaa isovanhempia jotka osallistuvat.
Ne isovanhemmat jotka eivät osallistu sekunnin vertaa, saattavat vielä jossain vaiheessa (kun kunto romahtaa) huomata että olisi ehkä kanattanut olla vähän kiinnostuneempi. Itse todennäköisesti omia tylyjä vanhempiani autan vastuuntunnosta (en rakkaudesta), mutta lapsiani en todellakaan pakota vanhainkotiin ventovieraita kärttyisiä vanhuksia tapaamaan - iväthän ne vanhuksetkaan jaksaneet ikinä tulla tapaamaan lapsenlapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvällä hoivalla on merkitystä. Uskon että se periytyy, eli siitä hyötyvät vauvan lisäksi tulevat sukupolvet joille nykyinen vauva pystyy siirtämään hyvää hoivaa.
lapset lähetettiin mummolaan maalle. Heille toitotettiin joka tuutsta, että naisen paikka ei ole kotona vaan töissä, luomassa uutta yhteiskuntaa. "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi" kaikui monen korvissa ja yhteiskunta levitti verkkonsa avuksi.
Minusta suurilta ikäluokilta puuttuu hoivaamisen kulttuuri, koska he eivät saaneet hoitava omia lapsiaan näiden ollessa pieniä.
Itsekäs sukupolvi. Eipä ole soittoa kuulunut maailmalle lähdön jälkeen. Leski pitänyt kaiken itse ja matkustellut kuin viimeistä päivää Toki lempi lapsiakin löytyy joita sitten muistetaan jatkuvasti.
Narsistisia mind gameja sisarusten väliin virittäneitämummosukupolvea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahahan se on isovanhempi olla, kun ei koskaan kukaan mies kelpuuttanut edes niin pitkäksi aikaa, että olisi saatu lapsi alulle. Olettaisin olevani ihan kelpo mummi, jos se vain olisi ollut mahdollista. Minulla oli hyvät esikuvat, sillä olen suureksi osaksi rakastavien isovanhempien kasvattama. Minun lapsilla ei olisi niin hyvää mummoa ollutkaan. Sorry vaan äiti siellä pilven reunalla.
Nyt kyllä ikivanha ketju kaivettu naftaliinista :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo ja sama ihminen kirjoitellut itsensä kanssa sivutolkulla. Kummallinen kappalejako paljastaa.
Jos tähän nyt viitsisi jotain tuoda esiin itsekin, niin aika ahneelta vaikuttaa tuo perinnöistä kirjoitteleminenkin. Paljonkohan ne suuret ikäluokat käytännössä saivat vanhemmiltaan perintöjä? Lapsia oli vielä perheissä paljon, joten nekin vähät jaettiin moneen osaan, jos niitä edes mitään tuli.
Katkerien ihmisten vuodatuksia täällä. Kun ei ole saanut sitä, mitä joku muu, niin syytetäänpä kokonaista ikäluokkaa! Joka ikäluokassa on luuserinsa ja menestyjänsä, onnekkaansa ja onnettomansa. Mitä jos miettisi omaa osuuttaan elämässä syyttelemisten sijaan?
Suuret ikäluokat on niitä, joiden isät tuli sodasta enemmän tai vähemmän rikkinäisinä. Joidenkin isät ei tulleet ollenkaan. Usein suhde näihin isiin muodostui huonoksi, maaseudulla isät vaati pojiltaan ankaraa työntekoa jo pienestä, syntyi ristiriitoja ja usein lapset lähtivät kotoaan jonkin konfliktin seurauksena. Useimmiten lähdettiin täysin tyhjin käsin. Leivän syrjään päästyään tehtiin rajusti töitä ja haluttiin antaa omille lapsille paremmat lähtökohdat ja helpompi elämä muutenkin. Niin kuin sellainen sitten koskaan onnistuisi, koska ihminen on valittaja luonteeltaan, näköjään, ja aina syypää on se edellinen polvi. Luotiin kuitenkin aika onnistunut sosiaaliturvajärjestelmä. No onnistunut ja onnistunut, nyt sitä käytetään sumeilematta jo hyväksi, ikään kuin se olisi luonnostaan olemassaoleva asia.
Mitä vielä pitää? Hoitaa lapsenlapsia. Kaikki minun tuntemani isovanhemmat tekevät niin, auttavat itse asiassa jo liikaakin, joten siitäkin on tullut jo itsestäänselvyys. Nyt nuristaan, jos näistä jotkut eivät hoidakaan, ikään kuin se olisi kiveen kirjoitettu laki, jota vastaan jotkut uppiniskaiset isovanhemmat toimivat.
Me olemme jokainen yksilöitä! Jotkut ovat hoivaajia, jotkut ovat ihan muuta. Aina ei mene asiat tasan eikä niin kuin naapurissa.
Kunhan hoitaisitte edes omat asianne kunnolla. Koittakaa nyt vuorostanne tehdä kaikki niin, että teidän lapsenne eivät aikanaan kääntyisi teitä vastaan ja osoittelisi, millä kaikilla tavoilla te onnistuitte pilaamaan heidän elämänsä ja olitte itsekkäitä ja ajattelemattomia. Se on varmaa, että ihminen ei muutu miksikään pyhimykseksi missään ikäpolvessa, joten ottakaa vastaan kaikki sitten vaan.
Luuletteko, että kaikki entispolvien isovanhemmat hoitivat lapsenlapsiaan intensiivisesti ja suurella rakkaudella? Lienette jostain satukirjoista moista lukeneet. Elämä on kuulkaas ihmeellistä, kun se ei aina olekaan niin, niin kuin te luulette.
Ne ovat vain sotalapsisukupolvena entitled ja äärimmäisen itsekkäitä ja vain omasta näkövinkkelistä asioita tarkastelevia. Jäykkä ajattelurakenne. Omia ei auteta edes pyytämällä. Omat vanhukset työnnettiin laitoksiin. Kutem lapsetkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma mummini ei hoitanut aikanaan tyttärensä (äitini) lapsia tai auttanut muutenkaan mitenkään. Äiti omien sanojensa mukaan pyysi kyllä apua, mutta mummi sanoi, että yksin on pärjättävä. Ei minua hoitanut lapsena (kun olin sairas) mummi eikä äiti, vaan kunnasta/MLL:stä palkattu sairaan lapsen hoitaja. Ikinä en ollut terveenäkään mummolla hoidossa.
Nyt äiti siirtää samaa kokemusta meille, eli omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Joskus käy ovella kääntymässä, mutta ei jää istumaan iltaa meidän kanssa tai koskaan ota hoitoon lapsia (kuulemma on liian rankkaa, vaikka äiti on työelämässä ja ihan hyvässä kunnossa).
"Onko suurten ikäluokkien sukupolvi traumatisoitunut sodan jälkeisinä vuosina vai mikä muu selittää tunnekylmyyden ja itsekkyyden?"
Kyllä. Siihen aikaan ei osattu käsitellä edes heidän isiensä sodissa saamia traumoja ja lasten traumoista ei ymmärretty senkään vertaa. Perjantaipullo (ja joskus useamminkin) oli miesten keino selviytyä traumoistaan ja painajaisistaan. Monilla oli myös vammoja ja niiden seurauksena kipuja. Silti piti elää ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Varsinkaan 70-luvulla ei sitten saanut itänaapurista sanoa ensimmäistäkään poikkipuolista sanaa vaan itään päin piti kumarrella ja mielistellä. Yhdessä vaiheessa sotaveteraaneja pidettiin jopa syypäinä omaan tilanteeseensa. Ikävä vaan, että rintamakarkurit ammuttiin, joten kieltäytyminen rintamalle menosta ei oikein ollut vaihtoehto, jos halusit säilyttää edes pienen mahdollisuuden selvitä elossa. Lapsuus suurilla ikäluokilla oli pääsääntöisesti köyhää. Kaikki oli säännösteltyä.
Suuria ikäluokkia onkin sitten aina syyllistetty vähän kaikesta. Heitä kun on ollut aina liikaa. Liikaa koulussa, liikaa työelämässä ja nyt liikaa eläkkeellä. Kohta varmaan heitä syyllistetään siitä, kun hautausmaat täyttyvät suurista ikäluokista. Pienestä lähtien on kuitenkin pitänyt olla reipas ja ahkera. Tulla toimeen omillaan ja itku on ollut heikkouden merkki. Ruumiillinen kuritus oli heidän lapsuudessaan arkipäivää. Monet joutuivat lähtemään jo teininä maalta kotiapulaiseksi kaupunkiin. Asuivat alivuokralaisena joskus hyvinkin epämääräisten vuokranantajien kanssa.
En kuulu - onnekseni - suuriin ikäluokkiin, mutta ymmärrän, että niissä olosuhteissa kasvaneista ei ehkä kaikista empaattisimpia ihmisiä tule.
Vierailija kirjoitti:
eli jokainen lapsemme isovanhempi on kiinnostuneempi omasta,kuin lasten elämästä.
Asenteessa vilkkuu, että ovat "ansainneet" vapautensa ja itsenäisyytensä.
No, heidän sukupolvensa vanhemmathan ovat kaikki sodankäyneitä ja varmaan heille iskostettu jo lapsesta, että elämä on kurjaa ja pelkkää raatamista.
Nyt sitten vartuttuaan ja saatuaan lapset maailmalle huomanneet, että kas perhana, tilillä onkin rahaa ja elämä ei olekaan niin kurjaa. "Nyt nautitaan!"Seuratkaapa joskus vaikka lounaalla useamman naisen (+60v, mutta alle 70v.) vuorovaikutusta. Sen teennäisempää saa hakea. Pinnallista pölinää ja yritetään olla niin samanlaisia. Lisätään huulipunaa ja omistetaan maailma. Mä bongailin näitä oman lapsen vauva-aikana kahviloissa ihan harrastukseksi:)
Miehet kyllä yllättäen ovat löytäneet vaariutensa...Oma isättömyys tai isän henkinen poissaolo varmasti vanhemmassa miehessä nostavat vaariuden arvoonsa. Tai ainakin meillä vaarit ovat tapaamisillaan enennääm läsnä" ja aidon uteliaasti jaihaillen jaksavat tuijottaa jälkikasvuamme.
Kai muistat, että nuorimmatkin ko ikäluokan edustajat ovat 70 v, ettei totuus unohtuisi. Omassa lähipiirissäni kaikki isovanhemmat hoitavat lapsenlapsiaan, ja koska ole suuren ikä luokan nuorimpia, niin niitä tuttaviahan on tietty paljon.
Kerro, mitä vielä voisin tehdä? Viitenä päivänä viikossa kymmenen vuoden ajan olen hoitanut jossain muodossa lapsenlapsiani, siksi, että rakastan heitä ja vanhemmat tarvitsevat nykyään omaa aikaa, mikä minulle on ollut aina tuntematon käsite.
Pienestä eläkkestäni ostelen lapsille sukkia ja rukkasia, kun vanhemmat ei huomaa, että vaatteet hajoaa.
Rahasta heillä ei ole pulaa.
Olen onnellinen, että heillä on lasten pienenä ollessa elintaso, josta itse pystyin vain samanikäisenä haaveilemaan.
Alle 65v ei ole suuria ikäluokkia.
Apua. Tulin juuri aamuvuorosta ja makaan reporankana sohvalla ja jalkoja ja selkää särkee. Jos tähän pitäisi vielä lapsenlapsia viikonloppuna hoitaa, että nuoripari pääisis viettämään parisuhdeaikaa, niin taitaisi hajota kroppa ja pää.
Ja en ole edes suuria ikäluokkia, vaan ihan työssäkäyvä keski-ikäinen, kenellä ei ole vielä lapsenlapsia. Kauhulla miettii, että 10 vuotta tähän lisää ja yhtäkkiä pitäisi jaksaa aamuvuoron jälkeen kipaista lauma lapsenlapsia hoitoon reippaana, että nuoret saa levätä.
Ei näytä tulevaisuus kovin rapoisalta.
Miten muka jostain ikäluokasta voisi sanoa, ettei sillä ole tukiverkkoja? Vo jessus....