Mitä pahaa siinä on, että haluaa ns. oman tasoisensa kumppanin?

Minulle älykkyys on tason mittari. Kaikki elämäni miehet, joiden vaiheista tiedän, ovat väitelleet tohtoreiksi. Samoin on mieheni, joilla on muitakin tutkintoja. Hän on erittäin älykäs, ja sitä halusinkin, mutta jonkun vaikkapa erittäin urheilullisen ihmisen silmissä hän ei ehkä ole yhtä tasokas, vaikka minun mittareillani tämä urheilullinen ihminen ei ehkä taas olisi mieheni tasoinen.



Niin että turha näistä on riidellä, vakka kantensa valitsee. Ja mitä pahaa siinä on, että ihminen tietää vahvuutensa? Eikö ihminen saisi olla tyytyväinen itseensä?

Useimmiten tuollaiset ihmiset arvioivat itsensä 100 ketaisesti yläkanttiin.

lisäksi heissä asuu yleensä se "hullu kissanaibnen", joka kuoriutuu oikeasti viimeistään vanhapiika-iässä. =32.

Useimmiten ne ihmiset jotka niin haluavat, päätyvätkin samatasoisten kummppanien pariksi. Jos se sitten merkitsee, että he ovat pinnallisia tai rahan perässä, niin mitä sitten? Mitä siitä älähtelemään? Eikös se riitä, etä he ovat onnellisia keskenään.

Kun sitä oikeanlaista ei löydy niin aletaan valittamaan "kun minä en koskaan löydä ketään".

Ei kai tuo muuten haittaakaan. Toisilla vain rima on melko korkealla. Kyse on kuitenkin vain ihmisestä ei yliolennosta

eihän tuo ap:n kuvailema mikään "yliolento" ollutkaan, vaan ihan tavallinen jamppa. Jos kriteerinä ovat hyvät tulot, hyvä ulkonäkö ja tarkemmin määrittelemätön (ilmeisesti perustason) "fiksuus", niin kyllähän tuollaisia miehiä saa helposti - etenkin, jos on itse sellainen naispuolinen vastine.

Ja varsinkin, jos ei elämänarvoilla tms ole niin suurta merkitystä, ja jos ei itselläkään ole mitään "erikoisempia", normista poikkeavia elämäntapoja ja ajatuksia.

mutta outoa tuollainen ihmisten jaottelu minusta on. Ei ihmisiä ole tarpeen jakaa "tasoihin". Eikä rakkaus oikeasti katso ulkonäköä tai tilipussin suuruutta!

mutta mahdollista jako on. Riittää, kun kysyy tarpeeksi monelta vastakkaisen sukupuolen edustajalta mielipiteen ko. henkilöstä puolisoehdokkaana. Ja mielellään juuri hänelle itselleen, koska muuten tulee näitä "on se kiva ja kiltti, hyvä puoliso, mutta itseäni ei sytytä"...

Ja taso/markkina-arvo (varsinkin naisilla) voi olla hyvinkin erilainen eroi tilanteissa: yhdenillanjutuksi valitaan mahdollisimman kaunis ja seksikäs pimu, puolisoksi kauneus on plussaa, mutta myös tarvitaan enemmän sopivia henkisiä ominaisuuksia.

Ei jokaisen maku ole samanlainen, yksi tykkää yhdestä aj toinen toisesta. Mutta ihan selvästi näitä tasoja löytyy, jos katsotaan asiaa laajemmin.

Ja keskimäärin nainen tähtää korkeammalle kuin oma tasonsa, miehelle keplaa vähän huonompikin, varsinkin lyhyeen suhteeseen, jos parempaakaan ei ole saatavilla. Ja tämä on biologisesti täysin ymmärrettävissä.

Joskus voi käydä myös niin, että joku oman "kriteerilistan" ulkopuolelta osuukin kohdalle ja antamalla suhteelle mahdollisuus ja suhtautumalla ihmiseen avoimin mielin - juttu johtaakin onnistuneeseen parisuhteeseen (nim. kokemusta on).



Niin kauan kun laatii kriteerilistoja on vähän eksyksissä itsensä kanssa ja etsii lähinnä itseään, ei kumppania.

Oikeasti fiksu putkimies olisi parasta puolisoainesta. Tienaa paremmin kuin keskivertojuristi ja renkinä ei ylityöt painaisi.

Ongelmana vain taitaa olla se, että tuolla alalla/koulutuksella niitä ihan oikeasti fiksuja ei taida kovin montaa olla...

Ja onhan se nyt niin, että ns. saman tasoiset puoliskot elävät onnellisimpina.

Totta, ja naisille on olemassa helppo tapa mitata samantasoisuutta: Jos mies haluaa kanssasi seksiä mutta tuntuu kovin "sitoutumiskammoiselta", olet luultavasti tavoittelemassa liian korkeatasoista miestä.

mutta outoa tuollainen ihmisten jaottelu minusta on. Ei ihmisiä ole tarpeen jakaa "tasoihin". Eikä rakkaus oikeasti katso ulkonäköä tai tilipussin suuruutta!

vaikka netissä ne elävät omaa elämäänsä mielikuvitusmaailmassa. Onhan meillä toki keskeneräisiä tohtorintekeleitä jotka tienaavat joka kuukausipalkkansa järjettömistä yleistyksistä ja ihmisten lokeroimisesta lapsellisiin tasoihin.

tarpeeksi monelta vastakkaisen sukupuolen edustajalta mielipiteen ko. henkilöstä puolisoehdokkaana. Ja mielellään juuri hänelle itselleen, koska muuten tulee näitä "on se kiva ja kiltti, hyvä puoliso, mutta itseäni ei sytytä"... Ja taso/markkina-arvo (varsinkin naisilla) voi olla hyvinkin erilainen eroi tilanteissa: yhdenillanjutuksi valitaan mahdollisimman kaunis ja seksikäs pimu, puolisoksi kauneus on plussaa, mutta myös tarvitaan enemmän sopivia henkisiä ominaisuuksia. Ei jokaisen maku ole samanlainen, yksi tykkää yhdestä aj toinen toisesta. Mutta ihan selvästi näitä tasoja löytyy, jos katsotaan asiaa laajemmin. Ja keskimäärin nainen tähtää korkeammalle kuin oma tasonsa, miehelle keplaa vähän huonompikin, varsinkin lyhyeen suhteeseen, jos parempaakaan ei ole saatavilla. Ja tämä on biologisesti täysin ymmärrettävissä.

Ne mielipiteet vastattaessa vaan on ihan eri juttu kuin se kenen kanssa sitten alkaa synkata. Itse en edes osaa sanoa mitään tuollaisia kriteerejä, mutta jos niitä nyt olisi lypsetty niin kai sitä olisi voinut niitä kliseitä toistella...

Kuitenkin, kun puolisoa aikanani etsin, tutustuin avoimesti erilaisiin ihmisiin miettimättä sitä koko ajan että onko tuo nyt potentiaalinen aviomies-ehdokas vai ei. Ihmiset nyt vaan oli yleensä kiinnostavia, varsinkin erilaiset ihmiset. Niin sitä sitten vaan rakastuminen tapahtui sellaiseen jonka kaltaista en taatusti olisi listannut ihannepuolisoksi objektiivisten ominaisuuksien perusteella (minua lyhyempi, pienituloinen, ammattikoulukoulutus, pitkäaikaissairaus) ja olenpa onnellinen ollut että hänet löysin :) Sitä vaan heti ensi näkemältä tiesin että tuo se on, siinä on ihminen jonka kanssa minun on hyvä ja helppo olla.

Oikeasti fiksu putkimies olisi parasta puolisoainesta. Tienaa paremmin kuin keskivertojuristi ja renkinä ei ylityöt painaisi.

Ongelmana vain taitaa olla se, että tuolla alalla/koulutuksella niitä ihan oikeasti fiksuja ei taida kovin montaa olla...

kuinka monta sitten tarvittaisiin? Eikö yksi riittäisi parisuhteeseen ;)

määrittämään oma taso ja markkina-arvo:) Usein huomaa että varsinkin 30+ ikisinkkunaisilla on kovat kuvitelmat itsestään:)

määrittämään oma taso ja markkina-arvo:) Usein huomaa että varsinkin 30+ ikisinkkunaisilla on kovat kuvitelmat itsestään:)

kovat oli vaatimukset ja miehen oliis pitänyt olla jumalainen adonis neidille kelvatakseen. No, nyt sillä on autonasentaja miehenä, ei syö muuta kuin jauhelihaa ja makkaraa, ei matkustele, on kyllä niin juntti ja juntin näköinen kuin olla ja voi. Kai ne on sitten onnellisia :)

onko kyse kriteereistä vai toiveista.



Jos nyt olisin sinkku ja etsisin miestä, olisi minullakin varmasti toiveena vaikkapa hyvätuloinen, terve mies, samat harrastukset, mieluiten vieläpä taiteellinen. Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka eivät ratkaise mitään. Samoin kuin vaikka "siniset silmät ja musta tukka olis ihanat" - eihän tuollaisin kriteerein mitään kumppania valita. Toiveet ovatkin FIILISTELYÄ.



Sen sijaan KRITEERIT ovat niitä, joista ei tingitä, ainakaan yhtään mielellään. Minulle ehdottomia kriteerejä olisivat esimerkiksi kasvissyönti, samankaltainen poliittinen ja maailmankatsomuksellinen näkemys, henkinen ja seksuaalinen yhteensopivuus, jne. Näistä en lähtisi tinkimään.



Jokaiselle ne kriteerit ovat eri. Esimerkiksi yksi kaverini halusi rikkaan miehen. Hän sai sellaisen ja "päätti" rakastaa nyt häntä. Ei hän ihmissuhteessaan niin kovin onnellinen ole, mutta muuten hän sai juuri sen, mitä halusi: lapset, ison talon, rahaa, mahdollisuuden pysyä pois työelämästä, eräänlaisen "luokkanousun" ylöspäin.

ihmiset tekevät vain itselleen hallaa asettamalla älyttömiä kriteerejä hiusten ja silmien väristä lähtien. Siinäpähän sitten ovat ilman kumppania.



Minun ystäväpiirissäni kävi juuri näin. Tavallisen näköisillä tytöillä oli kovat vaatimukset mieskandidaattien ulkonäön suhteen. Minä olin alusta asti hieman toisenlaisella linjalla, eli olin avoin kaikennäköisiä miehiä kohtaan. Niin siinä sitten kävikin, että minä löysin elämäni miehen, joka ei ollut superkomea. Jokainen muu tyttöporukastamme eli yksinäisyyttään surkuttelevana sinkkuna monta vuotta. Myöhemmin kun ikää oli jo about 35 ja minulla monta lastakin, he lopulta asettuivat aloilleen - aivan tavallisten pulliaismiesten kanssa.

Ensin pitää realistisesti pystyä

määrittämään oma taso ja markkina-arvo:) Usein huomaa että varsinkin 30+ ikisinkkunaisilla on kovat kuvitelmat itsestään:)

Totta ettei kannata kuvitella liikoja, mutta toisaalta pieni optimismikin voi kannattaa eikä aina inhorealismi. Tiedän nimittäin muutaman ihmisen jotka ovat ihan suruissaan ja jo luopuneet toivosta koska ovat luokitelleet itsensä siihen "tasoon" joka ei koskaan puolisoa löydä. Ja miten he voisivat löytääkään kun istuvat yksin kotona surkuttelemassa kurjaa kohtaloa joka teki heistä muka kelvottomia kelpaamaan kellekään. Jos saisivat vähän iloa ja pilkettä silmäkulmaan ja itsevarmuutta niin voisi oikein kiva ihminen löytyäkin!

Joskus nämä itsekriitikot ovat myös kohtuuttoman ankaria itselleen. Esim. työkaverini, mies 36 vuotta. On akateemisesti koulutettu, hyvin toimeentuleva, löytyy oma asunto ja mökki ja auto. Hiljainen mutta mukava mies. Hän on kuitenkin saanut päähänsä että koska hän on melko lyhyt mieheksi, hän ei voi ikinä kelvata kellekään ja naiset vaan nauraisivat hänelle jos hän heitä lähestyisi. Näin kai on joskus menneisyydessä käynytkin. Nyt lähinnä on katkera naisia kohtaan jotka kuulemma haluavat vain pitkiä ja vahvoja alfauroita. Tosiasiassahan tuollainen kuvitelma on vain hänen omassa päässään että kaikki naiset olisivat sellaisia.

Useimmiten tuollaiset ihmiset arvioivat itsensä 100 ketaisesti yläkanttiin.

Omaa ulkonäköään naiset yleensä arvoivat joko huonommaksi, kuin se oikeesti on tai sitten paremmaksi.

Mä olen tavannut näitä "omasta mielestään kaunottaria" ja osa on ollut oikeesti kamalan näköisiä.

Kaunotar ei ole välttämättä se, jolla on 5 senttiä pakkelia naamassa ja lukuisia irto-osia. Kaunottareksi ei voi kehua kaikkia, jotka pitää huolta itsestään, laittautuu joka päivä ja pukeutuu hyvin.

Ja älykkääksi ei todellakaan voi kutsua itseään kaikki, jotka on onnistuneet itsensä saamaan sisään yliopistoon..

Aika monella on suuret luulot itsestään.

Itse en mitään erityistä valintaa tehnyt vaan ihastuin henkilöön ilman mitään erityisiä kriteereitä. Tavattiin netissä. Ei ollut järin komea eikä ole vieläkään. Olen ollut yhdessä hänen kanssaan yli 10v ja lapsia on 2. Eletään aika köyhääkin elämää välillä mutta välillä taas on tosi paljon onnen hetkiäkin. Itse olen kuullut olevani kaunis jne. joskus näen sen peilistä ja joskus taas on huonoja päiviä (ns.rumia päiviä) Meillä samantasoiset koulutukset, mies nykyään parempipalkkainen kuin minä, taiteellisella alalla. Hankalaa välillä on ollut kun otin hänet miettimättä kummemmin tasoa. Ollaan käyty suuria myrskyjä ja välillä melkein erottu erimielisyyksien tai loukkauksien takia. Oltiin nuorina eri mieltä kaikesta melkein, politiikasta varsinkin. Mies pitää hyvin kuria lapsille ja on osallistuva isä. Ei ryyppää,lyö tai polta. Tykkää lapsista. Välillä tulee mieleen että haluanko jotain muuta tai olenko onneton, mutta en ajattele niitä jatkuvasti enää. Yritän elää päivä kerrallaan. Olen hairahtunut etsimään onnea myös aidan takaa, mutta sieltä ei löytynyt kuin ahdistusta. Näitäkin ollut kaikenlaisia, omia vaimojaan pettäviä tai sinkkuja. Pari ollut ihan hyvätasoistakin mutta eivät selvästi sanoneet haluavansa minut joten olin varmaan huonompitasoinen sitten. Näin sen järkeilen itselleni. Niillä geeneillä mennään mitkä luoja suonut ja vanhemmat. Jos nyt sattusi kohdalle joku todella hieno yksilö joka haluaisi juuri minut ja rakastuisin häneen mikä täysin utopistista niin ehkä sitten voisin harkita.

jotenkin ärsyttää tämä puhe, että "ei saisi asettaa rimaa liian korkealle". Osa niistä tavallisista tallukoistakin voisivat olla huomattavasti paremman näköisiä ja kiinnostavampia, jos yrittäisivät ja skarppaisivat vähän enemmän. Mutta eihän heidän tarvitse, kun he kelpaavat naisille "sellaisina kuin ovat" eli tylsinä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jos naiset vaatisivat miehiltä enemmän, heidänkin pitäisi vähän panostaa itseensä!



Aina silloin tällöin kuulee, kun joku mies ihmettelee, miksi ei kelpaa naisille, vaikka "on kiltti, työssäkäyvä, ei juo eikä polta". No miksiköhän! Eiväthän nuo ominaisuudet vielä riitä PARISUHTEESEEN!

pärjäävät ilman miestäkin.