Millainen on neljänkympin kriisi??? Kertokaa sen kokeneet!!!

Yllättävää, että noin monilla 40 v kieppeillä on kriisi. Itse en huomannut siinä iässä mitään ihmeellistä. Mä täytän kohta 60 ja nyt ensimmäisen kerran on alkanut miettiä elämän rajallisuutta ja että tässäkö tämä nyt oli. Nyt huomaa jo muutokset ulkonäössäkin, niin omat kuin kavereiden. Silti ollessani luokkakokouksessa tuntui kuin kaverit olisi ollut kuin silloin ennen :)

Kaikki googletus vie näköjään tänne.

Neljänkympin kriiseily alkanut. En kestä.

Kaikki tuntuu, jotenkin tympeältä.

Tässäkö on kaikki mitä tästä elämästä saan? Samaa rataa hautaan asti.

Tässäkö tämä oli. Kysyy 39-vuotias nainen.

Jotenki jumissa elämässä. Työpaikka ja koti ja oikeastaan kaikki elämän osa-alueet mietityttää. Miten muilla? Entä kriisin jälkeen?

Lääkkeitä kannattaa ottaa.

Mahatauti, päänsärky ja unettomuus on jatkuvia vieraita elämässä kun on 40-kymppinen.

Jatkuvasti kuin olisi rapulassa.

Itse kohta 40 ja elämä ei voisi olla parempaa. Pelaan videopelejä, voin käyttää hassuja vaatteita, teen asioita joista aidosti pidän, harrastan paljon kaikenlaista, kokeilen eri asioita, saan elämyksiä. Ei ole asuntolainaa, ei omakotitaloa, ei tylsää ukkoa nurkissa, ei lapsia eikä autoa. Asun yksin ja opiskelen, mikä on monien mielestä mahdotonta "näin vanhana". Kroppa on kunnossa, naama ei roiku ja mieli hyvä. Odotan innolla, mitä kaikkea vielä voin tehdä. En odottele kuolemaa, joka voi tulla huomenna tai 60 vuoden päästä. En ole näkymätön vaan mukana sosiaalisissa yhteisöissä. Ovet ovat ihan yhtä auki kuin aina ennenkin. En puhu itsestäni kuivettuneena kääkkänä edes vitsinä vaan naureskelen aina kun minua luullaan parikymppiseksi.

Eli en usko, että kovin paljoa mitään kriiseilyä on odotettavissa. Ehkä se johtuu siitä, että en koskaan kokenut tarvetta kasvaa "oikeaksi aikuiseksi". Olen siitä kyllä monin tavoin iloinen.

Vierailija kirjoitti:

Itse kohta 40 ja elämä ei voisi olla parempaa. Pelaan videopelejä, voin käyttää hassuja vaatteita, teen asioita joista aidosti pidän, harrastan paljon kaikenlaista, kokeilen eri asioita, saan elämyksiä. Ei ole asuntolainaa, ei omakotitaloa, ei tylsää ukkoa nurkissa, ei lapsia eikä autoa. Asun yksin ja opiskelen, mikä on monien mielestä mahdotonta "näin vanhana". Kroppa on kunnossa, naama ei roiku ja mieli hyvä. Odotan innolla, mitä kaikkea vielä voin tehdä. En odottele kuolemaa, joka voi tulla huomenna tai 60 vuoden päästä. En ole näkymätön vaan mukana sosiaalisissa yhteisöissä. Ovet ovat ihan yhtä auki kuin aina ennenkin. En puhu itsestäni kuivettuneena kääkkänä edes vitsinä vaan naureskelen aina kun minua luullaan parikymppiseksi.

Eli en usko, että kovin paljoa mitään kriiseilyä on odotettavissa. Ehkä se johtuu siitä, että en koskaan kokenut tarvetta kasvaa "oikeaksi aikuiseksi". Olen siitä kyllä monin tavoin iloinen.

Sama täällä! En ole suostunut koskaan kasvamaan aikuiseksi ja mitään ikäkriisejä ei ole ollut ja tuskin tuleekaan. (Olen 36 v.)

Suurin osa ikätovereistani ovat tädittyneitä ja  ottavat elämän liian vakavasti. Heillä tuntuu olevan tarve olla tietynlaisia "aikuisia" kun ovat tietyn ikäisiä. 

Vaikka itse olen perheellinen, harrastan silti teini-iässäni suosimia juttuju: fantasia- ja scifi -elokuvien ja kirjojen fanittamista, videopelejä, roolipelejä, nörttiaiheisilla messuilla käymistä ym. En myöskään suostu pukeutumaan tätimäisesti, vaan ihan omaan tyyliin: päällä saattaa olla bändipaita ja hiuksissa värillisiä lisäkkeitä, ranteissa niittikorut.

Mieleltäni olen yhä lapsenomaisen innostunut kaikesta. En jaksa ottaa elämää tai itseäni kamalan vakavasti. Niin kauan kuin maailmassa on uutta nähtävää ja opittavaa, en suostu jymähtämään henkisesti tai kasvamaan aikuiseksi. 

Varmaan tämä asenne vaikuttaa myös ulkonäköön, koska multa kysytään vieläkin henkkarit aina baarien ovella ja alkoholia ostaessani. Pari vuotta sitten olin menossa K-24 yökerhoon ja portsari ei meinannut millään uskoa ikääni, vaikka henkkareitani siinä syynäsi.

Nostan. 

Vierailija kirjoitti:

Voidaanko vetää se johtopäätös, että ikäkriisi iskee niille jotka

a) Ovat suorittaneet elämäänsä, tyyliin "koulutus, työ, avioliitto, omakotitalo, lapset". Ja nyt kun on kaikki suoritettu, iskeekin tyhjyys. Huomataan, ettei onni tullutkaan seuraamalla raksiruutuun-listaa yhteiskunnan asettamien normien täyttämisestä.

b) Ovat nuorempana olleet poikkeuksellisen hyvännäköisiä ja perustaneet itsetuntonsa hyvin pitkälti ulkonäölleen.

 

Näin naisena, jonka perään miehet eivät ole koskaan katsoneet, ilmeisesti pääsee paljon vähemmällä kriiseilyllä. Ja ihmisenä, jonka arvo ei perustu saavutuksiin, ja joka ei elä sitkun -elämää, en osaa samaistua noihin "tässäkö urani oli" tai "lapset on jo kasvaneet" itkuihinkaan... Ei elämä voi perustua suorittamiseen ja päämääriin - elämä on se MATKA, ei ne päämäärät!

Tämä on varmaankin totta. Olen tehnyt asiat just eikä melkein ja lapseni alkavat olla isoja, vanhin jo aikuistumassa. Se luo tyhjyyttä. Mitä nyt, mitä seuraavaksi?



Lisäksi olen ollut hyvännäköinen ja saanut paljon huomiota. Minusta ainakin tuntuu rumemmalta ja vanhemmalta, ei niin säteilevältä kuin aiemmin aina. Oma käyttäytymisenikin varmaan vaikuttaa siihen, että huomiota tulee vähemmän. Pitäisikö siis toivoa, että on aina ollut ruma? Varmaan.



Saman puolison kanssa yhdessä pitkään. Onko naiseudella ja seksillä vielä annettavaa. Miten vapautua ja räjähtää tutun ja turvallisen kanssa, kysyn vaan. Jännitettä kaipaisin muualta, mutta pettäminenkään ei innosta.

Maailma toisaalta palaa, että saanko itse edes surra sitä että tämä alkaa olla tässä. Kuten mainitsin, olen aina suorittanut kaiken, joten ehkä suoritan tätäkin hyvin ja piilossa. Tulisipa seikkailu ja veisi.

Tuttuja juttuja mitä täällö kirjoiteltu. Kaikki onnhuvin, mutten koe niiden olevan hyvin. Lapset ja kodin hoito on jäänyt melkeen kokonaan miehelle. Sanoin etten jaksa enää suorittaa, 10v hoitanu lapsia yms naistenhommia. Nyt tuli loppu. Vaihtoehtona oli ero ja erilleen muutto, jollon saan sitä omaakin aikaa tai mies ottaa vetovastuun. Tätä nyt vuoden kestänyt ja mies kiitettävästi hoitaa roolinsa. Toki itsekin teen, mutta melko vähän kotiasioita. Haluan keskittyä itseeni ja hyvinvointiin, ennaltaehkäistä elintapasairauksia yms.

Noh täs vuoden sisällä paino tippui jonkin verran, aloin hoitaan kasvoja uusilla aineilla ja hiustyylin vaihdoin. 15vuoteen ei kukaan mies ole edes vilkaissut mua. Nyt on useita mih työpaikalta alkanut flirttaan ja osoittaan mielenkiintoa, katselua, koskettelua yms. Olen aivan sanaton. He siis ovat nähneet minut riutuneena äitinä ja kuinka olenkin puhjennut uuteen kukkaan, kun olen saanu vapaata perhe-elämästä ja tehdä asioita omanhyvinvoinnin takia. Kohdallani siis tää kriisi kääntyikin niin, että miehet alkoikin kiinnostua minista ja näkee mut eri valossa. Saan nyt enemmän huomiota kuin koskaan ennen, huikeeta.

Ottakaan siis aikaa, vaatikaa mies osallistuun, jos semmoinen löytyy. Ei 40v, alle tai yli, ole mikään loppu. Kyllä mullakin ihossa muutoksia yms, mutta se kuuluu asiaan. Ei voi palautua nuoreksi, mutta nyt huolehditte itsenne. Kyllä 40v voi muuttua muiden miesten halutuksi, mutta se vaatii elintapa remonttia eri osa-alueilla. Tsemppiä!