Millainen on neljänkympin kriisi??? Kertokaa sen kokeneet!!!

Hei, olen tuo, joka toukokuussa kirjoitti nrolla 52. En oikein osaa lohduttaa, koska painin edelleen samojen kysymysten kanssa. Vanheneminen vituttaa ja pelottaa. Kaiholla katselen nuorempia naisia tietäen, että minulta nuo ajat ovat ikuisesti ohitse. Yritän kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä syön ja siihen, että jaksaisin liikkua tarpeeksi. Aina välillä tulee sellainen olo, että alkaisiko tämä jo muutaman vuoden kestänyt kriisi ja ahdistus helpottaa. En tiedä.

Sen olen huomannut, että 40-kriisi koskettaa enemmän naisia, kuin miehiä. Miehet varmaan valmistautuvat 50-villitykseen (jolloin viimeistään vaihtavat vanhan vaimonsa nuorempaan). Voi perse.

Tsemppiä muillekin ikäkriisin kanssa kipuileville.

[quote author="Vierailija" time="16.09.2014 klo 09:19"]

[quote author="Vierailija" time="09.12.2011 klo 01:19"]

mutta 40 on mielestäni ihan huippuikä; en enää välitä muiden mielipiteistä vaan elän kuin haluan, arvostan itseäni sellaisena kuin olen, nuoruuden epävarmuudet ovat poissa, tunnen itseni naiselliseksi, olen sinut itseni ja seksuaalisuuteni suhteen, osaan monia asioita paremmin kuin nuorempana, olen päässyt ammatillisesti pitkälle... tää on mielestäni ihan paras ikä, en haluaisi olla nuorempi ja uskon että edessäkin on vielä mielenkiintoisia aikoja:)

[/quote] Aivan samoin kuin minulla. Täytän puolen vuoden kuluttua 40 ja tunnen olevani "parempi" kuin koskaan ennen. Aivan loistavaa! Kolmenkympin kriisiä en puolestaan halua muistella. Avioliittokin meinasi sen pyörteissä loppua. Onneksi ei sentään, läheltä piti.

[/quote]

Sinäkin olet kuitenkin jonkun kriisin käynyt läpi, joten luulisi että löytyisi vähän enemmän ymmärrystä niille, jotka nyt kamppailevat omansa kanssa. Todella hedelmällisiä nämä Ei mulla vaan, en tajua teitä -vastaukset..

koska se on vasta käynnissä. Olen 39v. Mutta sanottakoon sen verran että se vaikuttaa parisuhteeseeni, perheeseen, kaikkeen! Kaikki menee vuoristorataa, ja välillä todella ajattelen että oikea osoite minulle taitaa olla psykiatri.Tulen kertomaan sitten kun olen selvinnyt tästä.

Kyllähän se on päivänselvää että kun elää niin myös ikääntyy, mutta kun siihen ei totu että se näkyy ja tuntuu myös omassa kropassa ihan oikeasti. Vanheneminen on täyttä paskaa, sanon minä, 38.

Jostain luin, että vain 30- ja 50- kriisit on todistettu.

mutta en nyt sanoisi sitä kriisiksi. se on yksi vaihe elämässä.



38 on todella paha ikä. silloin iski täysillä. keho muuttuu, hormonit muuttuu. mulla tuli rajut esivaihdevuodet ja meni aikaa että tajusin mistä on kyse. 2 vuotta oli helvettiä. se helpotti kun täytin sen 40. saan olla nyt sen ikäinen.



muuta siihen liittyy kyllä. tajuat että kohta vanhemmat saattaa kuolla, ja he ikääntyvät. siitä tulee surua ehkä. tajuat, mitä itse olet. mutta kyllä siitä hengissä selviää!!!

henkinen puoli on ehdottomasti rankempi. lapset saattaa lentää pesästä, eli naiseus ja äitiys saattaa muuttua. eli siihen pitää keksiä sitten jotain muuta, jos sellainen tilanne on, että kaikki katoaa. käyt ehkä melkoisen inventaarion elämässäsi. tajuat mitä vielä ehdit, ja mitä oikeasti haluat



mitä nyt vielä muuta sanoisin!

ja surullisinta on, että jotkut asiat on menetetty iäksi. Ja toisaalta ns. "ensimmäisiä kertoja" ei enää paljoa ole. Joidenkin tekemisten kanssa on juuri siksi niin kiire, kun ajattelee ettei aikaa ole loputtomiin. Ulkonäössä harmittaa eniten tyttömäisyyden katoaminen. Se nimittäin katoaa, vaikka kuinka olisi sutjakka ja iloinen.

joo, ei enää ekoja kertoja,

eli minä kävin melkoisen taistelun itseni kanssa, että miehelle ja mulle ei enää lasta tule. eikä todella tule, sillä kun tuo hedelmällisyys laskee, eikä sitä voi olla huomaamatta.



enää ei saa pitkää tasapainoista liittoa ja ehjää perhettä. se surettaa.



yks noista aiemmista

ja koen että kun 40 hiipii mittariin ihan kohta niin olen parhaani mukaan muuttanut elämääni.



Viskasin vakityön romukoppaan ja tein vauvan. Ulkonäkö ja sen rapistuminen tietysti ärsyttää, mutta vauvaläskien syyksi voi laittaa aika paljon. Ystävät, varsinkin nen samanikäiset tuntuvat myös muokkaavan elämäänsä uusiksi ja joukosta on valikoitunut ihan uusiakin luottoihmisiä. Siinä jotain..

Muuttuivatko ihmissuhteenne kriisin aikaan mitenkään?

t. ap

j Ulkonäössä harmittaa eniten tyttömäisyyden katoaminen. Se nimittäin katoaa, vaikka kuinka olisi sutjakka ja iloinen.

Olen liikunnanopettaja ja huomaan tunteja ohjatessani täysillä eläytyväni opiskelijoiden nuoruuteen. Kuvittelen vielä näyttäväni samanlaiselta hehkeältä ja reippaalta ponnaripäiseltä tytöltä kuin omana opiskeluaikanani, olo on nimittäin edelleen yhtä energinen.

Kuitenkin peilistä katsoo kauhea kuivannäköinen nelikymppinen jumppamaikka, sellainen nainen joka en tottavie sisäisesti tunne olevani! Surullista!

Muuttuivatko ihmissuhteenne kriisin aikaan mitenkään?

t. ap

pitkä parisuhde päättyi kriisin seurauksena koska mies tölväisi ikääntymisen tuomista muutoksista todella rumasti melkein joka päivä sen jälkeen kun täytin 35 vuotta. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään isoista jutuista, vaan normaaleista muutoksista, juonnetta ja ryppyä kasvoissa paikoissa joissa niitä ei nuorena ollut.

Pahin oli miehen arvioiva pitkä katse ja kommentti kerran kun tultiin saunasta: sä et enää aiheuta liikettä missään. Aidosti tuntui surevan menetystään. Mies kaipasi kovasti nuorempien tyttöjen perään vaikka on itse minua 5 vuotta vanhempi. Se tuntui pahalta. Ero oli elämäni pahimpia kokemuksia.

Neljänkympin jälkeen pitää sopeutua siihen, että mikä meni erossa on lopullisesti menetetty. Ei enää lapsia, ei perhettä, eikä kai elinkumppaniakaan. Samapa tuo, sillä kroppa alkaa hajota joka puolelta eikä sitä kehtaisi näyttää. Työssä on kiivetty asemaan, ei kovin kummoiseen, jota ei enää jaksaisi. Ainoa suunta uralla on alaspäin. Vain velka motivoi aamulla töihin. Tämä on oma ja monen tuntemani nelikymppisen tila.

pitkä parisuhde päättyi kriisin seurauksena koska mies tölväisi ikääntymisen tuomista muutoksista todella rumasti melkein joka päivä sen jälkeen kun täytin 35 vuotta. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään isoista jutuista, vaan normaaleista muutoksista, juonnetta ja ryppyä kasvoissa paikoissa joissa niitä ei nuorena ollut.

Pahin oli miehen arvioiva pitkä katse ja kommentti kerran kun tultiin saunasta: sä et enää aiheuta liikettä missään. Aidosti tuntui surevan menetystään. Mies kaipasi kovasti nuorempien tyttöjen perään vaikka on itse minua 5 vuotta vanhempi. Se tuntui pahalta. Ero oli elämäni pahimpia kokemuksia.

sillä miehellä nyt sitten nuori nainen?

muuten on asiat paremmin kuin koskaan. Kolmenkympin kriisissä riuhtaisin itseni eroon kusipäisestä pettäjämiehestä ja aloin elää täyttä elämää lasten kanssa. Jälkimainingeissa tapasin rakkaani jonka kanssa nyt aviossa tehty kaksi lasta, uusioperheemme voi hyvin ja ollaan kaikki onnellisia.



Silti tuntuu että oon ihan ruma ja ryppyinen. Onneksi en miehen mielestä :).

pitkä parisuhde päättyi kriisin seurauksena koska mies tölväisi ikääntymisen tuomista muutoksista todella rumasti melkein joka päivä sen jälkeen kun täytin 35 vuotta. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään isoista jutuista, vaan normaaleista muutoksista, juonnetta ja ryppyä kasvoissa paikoissa joissa niitä ei nuorena ollut.

Pahin oli miehen arvioiva pitkä katse ja kommentti kerran kun tultiin saunasta: sä et enää aiheuta liikettä missään. Aidosti tuntui surevan menetystään. Mies kaipasi kovasti nuorempien tyttöjen perään vaikka on itse minua 5 vuotta vanhempi. Se tuntui pahalta. Ero oli elämäni pahimpia kokemuksia.

sillä miehellä nyt sitten nuori nainen?

ja uusi on miestä 6 vuotta nuorempi. :)

38-40 olen löytänyt valtavasti lisää elämäniloa, innostunut uusista, varsinkin luovista harrastuksista. Olen rakastunut mieheeni kuin uudelleen ja elämä tuntuu kivalta. Kaikki on niin tavallista, että ei mitään rajaa ja minä nautin siitä.



Olen hätääntynyt jonkin verran omasta terveydentilastani, olen ruvennut pelkäämään kuolemaa. Alka olla kiire tarttua elämään ja kaikkeen, tahdon tehdä vielä niin paljon!



Nautin iästäni. Olen itsevarmempi kuin koskaan, seksi on hauskempaa kuin koskaan, kun mitään ei tarvitse jännittää tai hävetä. Ihan parasta aika tähän mennessä.

Mä taidan elää sitä parhaimmillaan. Kaikki perusasiat on kunnossa, on ihana mies, lapset jotka jo aika isoja, toinen niistä melkein täysi-ikäinen. On kiva työ josta nautin. Silti mä välillä pyörittelen päässäni näitä asioita että "tässäkö taa nyt on" kaikki mitä olen halunnut olen myös saanut.

Ihan älytöntä. Hupaisaa myös se että välillä olen todella tyytyväinen ulkonäkööni, ajatteleen että olen tosi hyvin säilynyt ja näytän nuoremmalta kuin olen ja välillä en löydä itsestäni muuta kuin vikoja.



Järjellä kun ajattelen niin tiedän että mun kuuluu olla tyytyväinen, ollaan kaikki terveitäkin. Silti mä oon välillä niin jotenkin ahdistunut, en mä tiedä johtuuko se just siitä että lapset ei mua enää niin kovin tartte, vai mistä johtuu?

Sitten työ, mä todella nautin mun työstä, mulla on kiva työpaikka ja ihanat työkaverit, silti mä mietin että pitäiskö vielä vaihtaa ammattia kun kerkeen, vai kerkeenkö? mitä jos mä olenkin niin vanha että se ei onnistu, kukaan ei palkkaa mua töihin mun iän takia? En mä tiedä, ihan älytöntä.



Mitään kolmenkympin kriisiä mulla ei koskaan ollut, jos mä sit koen sitäkin nyt?

[quote author="Vierailija" time="15.09.2014 klo 10:58"]

Hei, olen tuo, joka toukokuussa kirjoitti nrolla 52. En oikein osaa lohduttaa, koska painin edelleen samojen kysymysten kanssa. Vanheneminen vituttaa ja pelottaa. Kaiholla katselen nuorempia naisia tietäen, että minulta nuo ajat ovat ikuisesti ohitse. Yritän kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä syön ja siihen, että jaksaisin liikkua tarpeeksi. Aina välillä tulee sellainen olo, että alkaisiko tämä jo muutaman vuoden kestänyt kriisi ja ahdistus helpottaa. En tiedä.

Sen olen huomannut, että 40-kriisi koskettaa enemmän naisia, kuin miehiä. Miehet varmaan valmistautuvat 50-villitykseen (jolloin viimeistään vaihtavat vanhan vaimonsa nuorempaan). Voi perse.

Tsemppiä muillekin ikäkriisin kanssa kipuileville.

[/quote]

Kiitos kun vastasit. Mun mies on onneksi sokea vanhenemisen tuomille muutoksille, eikä ainakaan myönnä millään, että minä olisin muuttunut kun olen hänellekin itkenyt näitä asioita. En halua menettää miestäni, mutta tosiaan on varmaan realistista, että hänelle iskee jossain vaiheessa oma kriisi, ehkä sitten viisikymppisenä. Toivottavasti olen käsitellyt oman paskan siihen mennessä, jos vaikka selvittäisiin yhdessä.

Luin vielä sun vastauksen 52 uudelleen, ja tuo on niin totta, että vielä muutama hetki sitten olin aina porukan nuorimman näköinen babyface, jolta kysyttiin alkossa paperit kolmekymppisenä ja jännitti ostaa siideri ruokaostosten mukana, jos ei ollut ajokorttia mukana... Totaalinen muutos ulkonäössä tapahtui suunnilleen kuudessa vuodessa ikävuosina 33-> tämä hetki. Niin, samaan aikaan alkoi muutos kun tulin äidiksi ekan kerran. Ttuntuu että nämä mustat silmänaluset ovat kuin tatuoidut minuun. En todellakaan jaksa pikkulapsiaikaa yhtä hyvin kuin nuoremmat äidit. Esikoisen kanssa jaksoin vielä ihan hyvin, mutta tosi tiukkaa tekee nyt. Tuntuu uskomattomalta, että miesten katseet olivat ennen itsestäänselvyys, johon ei juuri edes kiinnittänyt huomiota. Nyt kyllä kiinnitän huomiota siihen, että katseet hyppäävät aina ylitseni. Olen näkymätön, nyt jo! En halua mitään suhdetta (paitsi epärealistiseen ihiastukseeni mitä ei tapahdu koskaan) joten sinänsä se on yksi ja sama huomataanko minut, mutta ei kuitenkaan ole. Välinpitämättömyys sattuu. Olen vieläpä aika femakko ajatuksiltani, en halua olla miestä huonompi tai kasvattaa lapsiani perinteisiin sukupuolirooleihin. Silti / siksi tuntuu kauhealta, että joku harppaus on tässä huomaamatta tapahtunut enkä ole enää kiinnostava naisena tai oikein ihmisenäkään ulkopuolisten silmin. Kelailen näitä päivät pitkät. Illat ovat pahoja, kun on aikaa ajatuksille. Jatkuva itkeminenkin turvottaa tätä naamaa entisestään.

Eikä tässä ole kyse ulkonäöstä pelkästään tai edes juurikaan, vaan kaikesta. En halua vanheta, en halua että elämäni meni näin, en halua että en olekaan onnellinen ja tyytyväinen, en ole tyytyväinen äitiyteeni, kotiini, parisuhteeseeni, avioliittooni, mihinkään. Tunnen ärtmystä taustastani, ja olen vasta nyt alkanut miettiä miten surkeat olot minulla on monessa asiassa ollut. Rasittaa äidin soittelu ja tulee huono omatunto kun en jaksa heitäkään. En jaksa oikein ystäviänikään - heillä on omat kriisinsä eikä kukaan oikein jaksa ruuhkassaan kuunnella nyt toista. En ole ikinä ollut näin yksinäinen kuin keskellä tätä jatkuvaa kiirettä.

T. 71

Ihana ikä! Jos vielä vuosi sitten olisin lukenut tätå ketjua olisin kertonut kuinka masentunut olen, mies halveksii, seksiä ed kerran v. 2009.
MUTTA
nyt kerron että
Olen onnellinen omasta salarakkaasta..masennus kaukana,..seksiä ed kerran 2vkoa sitten. .