Millainen on neljänkympin kriisi??? Kertokaa sen kokeneet!!!

Itse hajotin kriisissäni kaiken. Kun nyt nukun yksin asunnossani mietin miten helvetissä olen tässä. Miten kaikki kävi näin äkkiä.
Kolme lasta, omakotitalo, 20-vuotinen liitto. Kaikki palasiksi viime jouluna. Erottiin, talo myytiin, lapset vuoroviikoin vanhemmillaan.
Poden syyllisyyttä murheesta mitä aiheutin miehelleni. Muuten olen onnellinen. Mutta mitä tapahtui? En ole varma itsekään...

Neljänkympin kriisiä ei ollut, mutta kolmenkympin kriisi oli paha. Riippuu elämäntilanteesta ja paljolti puolison käyttäytymisestä.

Mies jätti mut, oltiin oltu yhdessä teineistä saakka. Hän jätti mut nuoremman naisen vuoksi, mua lähes 20 vuotta nuoremman ja vain muutaman vuoden omaa lastamme vanhemman naisen vuoksi.

Eromme ei ollut riitaisa, me olimme hyviä ystäviä ja miehelle se ei enää riittänyt. Seksiäkin oli, mutta olimme jo hyvin tuttuja, kaiken kokeneita ja kaiken kokeilleita. Mies rakastui nuoreen naiseen tulisesti ja nyt kokee elävänsä nuoruutta uudelleen.

Mulla on puolestaan sellainen olo, että nyt kaikki on ohi. Lapsi on jo opiskelemassa, asuu pois kotoa. Oon yksin, enkä varmasti enää tämänikäisenä tule tapaamaan ketään. Välillä on sellainen olo että voisin jo kuolla, miksi jäädä odottamaan vanhuutta? Työpaikan menetin yt-neuvotteluissa, miehen menetin nuorelle naiselle. Kukaan ei enää voi rakastua minuun. Lapsi on maailmalla. Miksi enää elää?

[quote author="Vierailija" time="15.09.2014 klo 22:39"]

Olenkin tavallinen tätiintyvä kahden lapsen äiti, josta ei koskaan tule mitään ihmeellistä. Omalla alallaan ponnistelun ja osaamisen yhdistelmänä jollain lailla merkittävä. Olen niin tavallinen että oksennan. Laiska. Hukannut potentiaalia valtavasti.

[/quote]

Kannattaa varmaan miettiä mistä tulee se ajatus, että pitää saavuttaa jotain. Pitää käyttää potentiaalinsa. Pitää olla merkittävä. Miksi? Miksi ajattelet että olisit onnellisempi kun olisit "merkittävä"? Kuka määrittelee, mikä on merkittävää? Miksi välittäisit niiden määrittelijöiden mielipiteestä? Jos saavuttaisit jotain, mitä tahansa mikä olisi parasta ikinä, niin entä sitten? Odottaako siellä palkinto, saatko siitä onnellisuuspisteitä loppuiäksesi? 

Suosittelen kaikkia teitä katsomaan ajatuksella tämän pätkän: 

Siitä, kuinka elämän tarkoitus on sen matka, ei mikään päämäärä.

[quote author="Vierailija" time="09.12.2011 klo 01:19"]

mutta 40 on mielestäni ihan huippuikä; en enää välitä muiden mielipiteistä vaan elän kuin haluan, arvostan itseäni sellaisena kuin olen, nuoruuden epävarmuudet ovat poissa, tunnen itseni naiselliseksi, olen sinut itseni ja seksuaalisuuteni suhteen, osaan monia asioita paremmin kuin nuorempana, olen päässyt ammatillisesti pitkälle... tää on mielestäni ihan paras ikä, en haluaisi olla nuorempi ja uskon että edessäkin on vielä mielenkiintoisia aikoja:)

[/quote] Aivan samoin kuin minulla. Täytän puolen vuoden kuluttua 40 ja tunnen olevani "parempi" kuin koskaan ennen. Aivan loistavaa! Kolmenkympin kriisiä en puolestaan halua muistella. Avioliittokin meinasi sen pyörteissä loppua. Onneksi ei sentään, läheltä piti.

Hieno ketju, kerrankin ihmiset puhuvat asiasta eivätkä hauku ja ilkeile toisilleen ohi aiheen. Itse sitä mieltä, että naishormonin notkahdus aiheuttaa ulkonäön romahtamisen lisäksi myös henkiset vaivat. Yksilöllistä on se, alkaako jurppia ennen/ jälkeen 40 ikävuoden ja missä määrin.

En tiedä voinko puhua mistään kriisistä, kun näin lähes nelikypäsenä tunnen itseni tasapainoisemmaksi kuin koskaan. Vaikka en olekaan enää niin nätti kuin joskus nuorempana, olen tyytyväisempi itseeni nyt, ehkä ikä tuo armollisuutta tässäkin asiassa.

Olen ollut mieheni kanssa 13 vuotta (ei lapsia), ja olen onnellinen suhteessani, vaikka ihastunkin jatkuvasti varsinkin itseäni nuorempiin miehiin (joiden kanssa siis ei ole tapahtunut mitään, tyydyn vaan ihastelemaan etäältä). Ilahduttavaa on, että saan edelleen huomiota näiltä "junnuiltakin". Seksiä ajattelen / haluan nykyään jatkuvasti, tätä on jatkunut pari vuotta.

Jopa töissä viihdyn nykyään paremmin kuin aikaisemmin, olen yrittänyt tietoisesti muuttaa asennettani positivisemmaksi ja tulla kärsivällisemmäksi rasittavimpien työkavereideni kanssa. ILmeisesti tämä on tehonnut, kun enää ei niin pahasti ota pannuun.

Kolmenkympinkriisi mulla oli pahana 25-vuotiaana, silloin tuntui että olen vanha kurppa, ja elämä on ohi. Sääli sinänsä että aikaa tuhraantui silloin murehtimiseen.

up

Masentavaa katsoa peiliin, kun sieltä katsoo takaisin väsynyt ja ryppyinen naama, tunnen itseni näkymättömäksi. Kaipaisin vaihtelua elämääni, mutta en tiedä mitä. vanheneminen on syvältä.

[quote author="Vierailija" time="16.09.2014 klo 23:04"]

[quote author="Vierailija" time="16.09.2014 klo 09:19"]

[quote author="Vierailija" time="09.12.2011 klo 01:19"]

mutta 40 on mielestäni ihan huippuikä; en enää välitä muiden mielipiteistä vaan elän kuin haluan, arvostan itseäni sellaisena kuin olen, nuoruuden epävarmuudet ovat poissa, tunnen itseni naiselliseksi, olen sinut itseni ja seksuaalisuuteni suhteen, osaan monia asioita paremmin kuin nuorempana, olen päässyt ammatillisesti pitkälle... tää on mielestäni ihan paras ikä, en haluaisi olla nuorempi ja uskon että edessäkin on vielä mielenkiintoisia aikoja:)

[/quote] Aivan samoin kuin minulla. Täytän puolen vuoden kuluttua 40 ja tunnen olevani "parempi" kuin koskaan ennen. Aivan loistavaa! Kolmenkympin kriisiä en puolestaan halua muistella. Avioliittokin meinasi sen pyörteissä loppua. Onneksi ei sentään, läheltä piti.

[/quote]

Sinäkin olet kuitenkin jonkun kriisin käynyt läpi, joten luulisi että löytyisi vähän enemmän ymmärrystä niille, jotka nyt kamppailevat omansa kanssa. Todella hedelmällisiä nämä Ei mulla vaan, en tajua teitä -vastaukset..

[/quote]

EH? Missä kohdalla lainaamassasi kommentissa joku on sanonut, ettei tajua kriiseilijää? On sanonut vain, että toisinkin voi olla - ilman kriisiä, elämänsä huipulla...

Toisinaan fiilis on mahtava, ja tunnen itseni voittajaksi, ja seuraavana aamuna ajattelen olevani paskaakin paskempi. Jotain hormoonihommaa tämäkin kai. Olen 39 v, saa nähdä mitä tapahtuu kun 40 tulee virallisesti täyteen, tuntuhan se aika lopulliselta. Varsinkin kun tälläkin palstalla on niitä urpoja, jotka toitottavat että yli 35 vuotiaat naiset ovat muinaisjäänteitä.

up

Niinpä. Se oliskin mahtava juttu, että vois välillä heittäytyä pieniin seikkailuihin ja sitten palata taas tuttuun ja turvalliseen elämään. Mutta eihän se oikeessa elämässä niin toimi. Ja toisaalta tuntuisi väärältä kun on alttarilla vannonut uskollisuutta. Olen monesti miettinyt miten mun mies suhtautuisi pettämiseen ja luulen kyllä, että se olis kerrasta poikki. Välillä toivon, että mies tekis jotain sellaista, mutta se on niin perustyytyväinen tähän meidän juttuun että ei se tee.

Mut siihen mä oon tässä neljänkympin kriisissäni tyytyväinen, että mulla on lähtenyt paino laskemaan. Ylipainoa on ollut 15 kiloa ja 5 on jo lähtenyt. Ei vaan tee mieli enää syödä samaan malliin kuin ennen. Ja kai siinä on takana sitä ajatusta, että haluaisi päästä samoihin mittoihin kuin nuorena.

miksi jotkut pitävät itseään jo nelikymppisenä vanhana. Herran jestas, siitähän se elämä vasta kunnolla alkaa!

Kriisi on jonkinlainen muutos. Itselläni oli aika raju 3-kympin kriisi, sitä seurannut ei niinkään. Halusin vain ohittaa numeron huomaamatta. Sain neljännen lapseni 43-vuotiaana, muutkin vielä pieniä, että itsensä on joutunut laittamaan syrjään. Avioonkin astelin vasta 36-vuotiaana.



Rouva 47 iloitsee: tasaista ei ole, vaan välillä on hillittömiä euforian hetkiä ja sitten taas syvimpiä rotkoja.



Työ on nyt sattuneesta syystä kausiluontoista ja siitä olen kiitollinen, kun saan tehdä. Avioliitto kukoistaa olosuhteisiin nähden, mies jäi sairastumisen vuoksi pois työelämästä.



Ulkonäkö, no joo, ei niitä nuoren tytön rooleja enää tuu. Onneksi Suosalo vetää ne :-) Ai niin, lempiohjelmia, Ten years yonger etc.

Olenko ainoa, jolla neljänkympin kriisi? Huhuuu... ketään kohtalotoveria?

Itse olen kolmekymppinen ja mietityttää kovasti millainen itse olen nelikymppisenä. Tuttavapiirissä on muutamia 40-50 vuotiaita naisia, joista selkeästi näkyy tyytymättömyys omaan ulkonäköön ja huono itsetunto. Puhuvat kun, ei enää tämän ikäisenä kannata sitä ja tätä... ja kun olen tällainen vanha akka ja ... Saman ilmiön lievempänä olen huomannut nuoremmissakin. Jo alle kaksvitosina osa tutuista alkoi surkutella kun ovat niin vanhoja, ja perustella iällään, ettei enää voi hullutella samalla tavalla tai ei jaksa sitä ja tätä. Mihin on ihmisten elämänilo ja lapsenmielisyys kadonneet? Ei rypyt tee kenestäkään henkisesti vanhaa. Ja elämänilo on se nuorekkuuden salaisuus. Hymyilkää :)

Nelikymppisenä ei tapahtunut muuta kuin että huomasin olotilani olevan huomattavasti parempi kuin kolmekymppisenä.

Hormonitasoissa ainakin tapahtuu muutoksia 40 ikävuoden paikkeilla, osa kriiseilystä selittyy sillä. Liikuntaa, hyvää ruokaa ja muutenkin terveellisiä elämäntapoja suosittelen kriisinhallintakeinona.

Kolmenkympin kriisi oli äidiksi tulo. 4-kympin kriisi on rankka. Vaakalaidalla parisuhde, ammatti ja kaikki muut isot asiat. Sairastumisen ja kuolemanpelko iskee monesti, onneksi ei kuitenkaan ota liian isoa otetta minusta. Omat vanhemmatkaan eivät ole nuoria, joten heistä luopuminenkin käy ajoittain mielessä.

Naama rupsahtaa vauhdilla. Onneksi olen fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan. Kai urheilu"hulluuskin" on jonkinlaista 4-kympinkriisiä.

Mielialat vaihtelee todella paljon. Itsetunto on huono. Kaikki v*ttaa. Kriisi on tähänastisista kaikkein rankin!