Lue keskustelun säännöt.
Millainen on neljänkympin kriisi??? Kertokaa sen kokeneet!!!
08.12.2011 |
En itse kerro tilanteestani ennenkuin kuulen tuntemattoman ihmisen kertovan omasta neljänkympin kriisistään, koska
Nyt olen kahden vaiheilla: Joko kaikki tämä johtuu siitä että oma mielenterveyteni sanoo diibadaabaa tai sitten hormonit tekevät kaiken tämän..=/ Joten:
Mitä sinulle tapahtui n. 38- vuotiaana HENKISESTI/FYYSISESTI?
Aiheina vaikkapa: mies, lapset, ystävät, minäitse, työ, ajattelu, seksi, ulkonäkö, valinnainen aihe
Kommentit (131)
En ymmärrä näitä kriisejä. Mulla ei ole koskaan ollut, eikä nytkään vaikka täytän kohta 40 vuotta. Tuossahan vaihtuu vain numero edessä, mut muuten olen sama ihminen. Eikä elämässäkään tapahdu mitään muutosta, sama kuvio pyörii olin sit minkä ikäinen tahansa. Hyvinkin seesteinen ja hyvä olo on...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voidaanko vetää se johtopäätös, että ikäkriisi iskee niille jotka
a) Ovat suorittaneet elämäänsä, tyyliin "koulutus, työ, avioliitto, omakotitalo, lapset". Ja nyt kun on kaikki suoritettu, iskeekin tyhjyys. Huomataan, ettei onni tullutkaan seuraamalla raksiruutuun-listaa yhteiskunnan asettamien normien täyttämisestä.
b) Ovat nuorempana olleet poikkeuksellisen hyvännäköisiä ja perustaneet itsetuntonsa hyvin pitkälti ulkonäölleen.
Näin naisena, jonka perään miehet eivät ole koskaan katsoneet, ilmeisesti pääsee paljon vähemmällä kriiseilyllä. Ja ihmisenä, jonka arvo ei perustu saavutuksiin, ja joka ei elä sitkun -elämää, en osaa samaistua noihin "tässäkö urani oli" tai "lapset on jo kasvaneet" itkuihinkaan... Ei elämä voi perustua suorittamiseen ja päämääriin - elämä on se MATKA, ei ne päämäärät!
Hei, kaikki nelikymppiset. Omissa kriiseissäni googlettelin ja päädyin lukemaan tätä ketjua. Lohduttaa hieman huomata, etten ole ainoa, joka jonkinlaista välitilinpäätöstä tässä tekee. Ikää on kohta 43 ja ahdistaa. Kuka mä olen? Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Onko (näin vanhalla) mitään tulevaisuutta? Tässäkö tää nyt oli? Voi itku :(
Kolmenkympin kriisissä irtauduin huonosta parisuhteesta ja aloin elää omaa elämääni. Totesin, että maailma on täynnä ihania ihmisiä ja koska he näyttävät kovasti pitävän minusta, täytyy minunkin olla ihana (vaikka aviomies yritti koko ajan muuta minulle kertoa). Elämä oli mahtavaa ja ennen kaikkea tuntui siltä, että se oli vasta edessä. Vauhtia ja naurua ja ystäviä ja iloa ja onnea riitti. Tykkäsin itsestäni, tykkäsin elämästä, ihan kaikesta. Mutta nyt.. eipä tunnu enää siltä, että olisi elämä edessä. Vaan tuntuu siltä, että ihana elämä on eletty ja edessä on vain vanhuus.
Omat vanhemmat vanhenevat, ja muutamassa vuodessa heistä on tullut raihnaisia. Puhelimessa kuulen ensin heidän vaivansa, ja sen jälkeen heidän tuttujensa vaivat. Ahdistaa. Jopa omilla hieman minua vanhemmilla ystävillä ja työkavereilla alkaa olla kaikenlaista iän tuomaa kremppaa.
Elämän kohokohtia on miehen kanssa kotona nysvääminen, saunominen, kokkailu, ulkoileminen. Baariin ei jaksa lähteä, koska väsyttää jo klo 22 jälkeen ja krapula-aamut eivät enää jaksa innostaa. Otamme lähes joka päivä päiväunet. 37-vuotias ystäväni on alkanut kutsua minua tylsäksi. Ja sitä kai taidan ollakin.
Löysin kolmenkympin jälkeisinä vauhtivuosina uuden miehen ja meillä menee hyvin. Olemme edelleen rakastuneita ja viihdymme keskenämme. Kaksi tytärtäni ovat jo lähes täysi-ikäisiä, heillä on ihan omat teinikuvionsa menossa, onneksi sentään olemme säästyneet isommilta murrosiän ongelmilta. Minulla on hyvä työpaikka ja naiseksi mukava palkkakin. Kaikki ulkoiset puitteet ovat siis periaatteessa hyvin. Mistä siis kumpuaa tämä sisäinen epävarmuus ja ahdistus? Peilistä ei enää katso nuori tyttö, se, jota vielä joitakin vuosia sitten luultiin kymmenen vuotta nuoremmaksi. Peilistä katsoo nainen, joka tasan tarkkaan näyttää siltä, että kohti viittäkymppiä mennään. Voi itku.
Mites teillä muilla ikätovereilla? Tunnistatteko itsessänne mitään tästä, mitä itse koen?
Kivaa kevään jatkoa kaikille!
[quote author="Vierailija" time="15.09.2014 klo 16:00"]
Voidaanko vetää se johtopäätös, että ikäkriisi iskee niille jotka
a) Ovat suorittaneet elämäänsä, tyyliin "koulutus, työ, avioliitto, omakotitalo, lapset". Ja nyt kun on kaikki suoritettu, iskeekin tyhjyys. Huomataan, ettei onni tullutkaan seuraamalla raksiruutuun-listaa yhteiskunnan asettamien normien täyttämisestä.
b) Ovat nuorempana olleet poikkeuksellisen hyvännäköisiä ja perustaneet itsetuntonsa hyvin pitkälti ulkonäölleen.
[/quote]
Ehkä tuossa on ainakin osittain joku totuuden siemen. Tosin en ole koskaan "suorittanut" elämääni tai pyrkinyt täyttämään yhteiskunnan asettamia normeja. Asiat ovat edenneet omalla painollaan ja loksahdelleet kohdilleen siten, että olen saanut koulutuksen, lapset, perheen, omakotitalon jne. aika nuorena. Nyt lapset ovat lentämässä pesästä, mikä osaltaan vaikuttaa siihen, että tunnen olevani uudessa ja oudossa elämäntilanteessa.
Olen aiemmin ollut vauhdikas ja sosiaalinen persoona ja aika suosittu erilaisissa porukoissa. En mikään klassinen kaunotar, mutta sillä tavalla nätti, että olen miellyttänyt miesten silmää. En kuitenkaan koe perustaneeni itseluottamustani vain ulkonäkööni.
Elämä nyt vaan on kovasti erilaista kuin vielä esim. 5 vuotta sitten. Ehkä siksi tässä juuri tällä hetkellä on jokin tyhjiö. Tyhjiö on aika hyvä sana kuvaamaan tätä tunnetta. Olen kuitenkin suht onnellinen ja rakastan elämää, joten uskon siihen, että tämä on vain taarpeellinen välivaihe. T. 52
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä ketju tosiaan. Ihmeellisiä ajatuksia/oireita on minulla ollut viime aikoina ja sitten eilen sen diagnosoin, että mulla taitaa olla neljänkympin kriisi. Ikää tosin on jo sen yli eli olen 42-vuotias. Elämä kaikin puolin mallillaan. Rakastava ja kiltti aviomies, 5-vuotias ihanainen poika, kahden vuoden päästä maksettu asuntolaina omakotitalosta ja hyväpalkkainen mukava työ. Kaikki siis päällisin puolin hyvin. Mutta, mutta. Elämä on muuttunut jotenkin niin keskiluokkaisen tylsäksi. Kaipaisin jotain seikkailua. Matkustellaan ja tehdään paljon asioita perheenä ja miehen kanssa kahdestaa, mutta nekään ei tuo mulle enää oikein iloa elämään.
Viime viikonloppuna tapasin miehen entisen työkaverin baarissa. Olemme nähneet toisiamme viimeisen kymmenen vuoden aikana suurin piirtein kerran vuodessa ja tunnemme molemmin puolista fyysistä vetoa toisiimme. Emme ole koskaan tanssimista ja ja joitain hipaisuja pidemmälle menneet. Tunne on molemmin puolinen ja tästä viime viikonloppuna keskustelimmekin. Hän on pelimies ja jonkin verran minua nuorempi. Hänellä ovat siis tyttöystävät vaihtuneet enkä tiedä onko hän seurustellut vakavasti pidempään kenenkään kanssa. Hän ottaisi minut kuulemma koska vain vaimokseen. Nyt vain ajattelen tuota toista miestä, vaikka tiedän etten saisi. Kaiken lisäksi hän on hyvin erilainen ihmisenä kuin minä. Järki sanoo, että moinen mies pitäisi unohtaa, mutta tunteet taas sanovat, että minun pitäisi lähettää hänelle tekstiviesti. Mikä neuvoksi?
Itse olin tossa vaiheessa/olen edelleen toipumassa isosta traumasta, joten en osaa sanoa kunman piikkiin menevät.
Kroppa riippuu vaikka urheilen, kiloja tulee tein vaikka mitä. Naama riippuu.. mut arvet naamassa visdiin teki tuon riippumisen.
Olen yh joten ohan varmasti ranking listan kärjessä. Mutta ihanaa olla just minä, olen mitä olen vaikka olenkin jo ehtoo puolella.
Lapset pitää nuorekkaana, nuorin täytti 8 kesällä. Mut kyllä olen oppinut paheksumaan nuorisoakin ja oon ostanut leopardikuosiset housut kotihousuiksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihana ketju, saan hieman helpotusta omaan kriisiin. Itse olen 38-v, kolmen lapsen äiti (2 alle kouluikäistä). Viimeiset pari vuotta on menny sumussa. Meillä parisuhde on hiipunut. Taustalla lievä masennus miehen kohdalla. Hellyys ja välittäminen on loppunut kokonaan. Viimeisen neljän vuoden aikana on harrastettu seksiä neljä kertaa. Oon ihan hajalla. Kaipaan nyt "nelikymppisenä" seksiä ja sitä tunnetta enemmän kuin koskaan. Olen tavannut pari ihanaa miestä. Toise kanssa ei tapahtunut henkisen yhteyden lisäksi muuta, toisen kanssa olin kaksi yötä yhdessä, eikä kaduta yhtään. Toisaalta järkyttää omat fiilikset, miksi ei kaduta? Onko oma suhde siis kuollut?
Mies on nykyään todella ahistavaa seuraa. Räplää puhelinta kokoajan, ärähtää joka asiasta, lasten kasvatuksessa me ollaan eri maailmasta. Mues on aivan liian tiukka. Itseä ahdistaa hormoonien aiheuttamat tunnemyrskyt. Mietin eroa lähes päivittäin, en vain haluaisi viedä lapsilta perhettä.
Seksin puuttuminen lienee suurin ongelma. Oon yrittäny jutella, mutta mies väittää, että ei halua lapsia ennää ja kieltäytyy siksi seksistä. En vain voi uskoa sitä. Kaipaan läheisyyttä ja sitä ihanaa tunnetta, en sitten tiedä, että kuuluuko se tähän ikään vai mihin. N38
Kiitos tästä ketjusta! Täytän parin viikon päästä 40 ja jonkun aikaa on ahdistanut kaikki... monen kirjoittajan kanssa on yhteistä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei täällä yksi 40 v kriiseilijä. Vaikka ikää ei ole ihan vielä edes 38v.
Minulla kriisi liittyy selvästi vahvasti siihen, että "tässäkö tää nyt oli?" Lapset on tehty, emme ihan saaneet yhteisymmärrystä miehen kanssa lapsiluvusta, minä toivoin vielä lisääkin. Nyt odottelen kuin aikapommia sitä, että en ole enää hedelmällinen. Tämä on kidutusta.
Työelämäkin on lerpahtanut latteasti tähän pisteeseen, hienoa tilaisuuksia on ollut ja jossain vaiheessa kaikki ovet avoinna. Nyt tuntuu, että avoinna ei ole enää kuin takaovi. Edessä ei näy mitään kiinnostavaa tai tavoiteltavaa. Työurani ei päässyt koskaan alkuaan pidemmälle.
Ystävyyssuhteet junnaavat, onneksi on muutamia hyviä ystäviä, mutta lapsiperheen arki on tehnyt tehtävänsä ja ystäviä ei tule enää nähtyä juuri koskaan. Ehkä joskus sitten taas...
Parisuhdekin voi huonommin kuin koskaan. Mitään erityistä ei ole käynyt, mielenkiintomme on mieheni kanssa vain suunnattu eri asioihin. Minä kaipaisin lisää perhettä tai jos ei lisää, niin ainakin aikaa tämän perheen kanssa. Mieheni taas haaveilee siitä kun lapset lentää pesästä ja saa tehdä mitä haluaa. Olemme ikään kuin kasvanut erilleen.
Ja se ulkonäkö, nyt se on vain fakta, että ulkonökö rapistuu. Minulla on ollut aina rautainen itsetunto, olen ollut tosi hyvän näköinen. On hassua kun miesten katseet ei enää käänny perään. On hassua, kun toiset naiset ei enää katso ihaillen. Tässä on totuttelemista. Tuntuu hassulta, kun vanhemmat miehet osoittaa huomiotaan....enhän minä ole noin vanha. Enhän?
Ainoa asia, mikä on nyt hyvin on oma mielenkiintoinen harrastukseni. Se pitää minut pinnalla. Löysin muutama vuosi sitten nuoruuden lajini uudelleen ja on aivan ihanaa haastaa itseään urheilun saralla pitkästä aikaa. Onneksi löysin harrastukseni uudelleen.
Neljänkympin kriisin tunnistaa siitä
Ettei ryppyvoiteet enää mihinkään riitä
Näyttää keskisormee Onnelassa nuorille
Ja kiipee joogaretriitille ylös vuorille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihastuin nuorempaan mieheen. Olen se, joka ei ole voinut ymmärtää vastaavaa. Se, joka sanoi, ettei käy minulle, no way.
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="09.12.2011 klo 00:28"]Nautin iästäni. Olen itsevarmempi kuin koskaan, seksi on hauskempaa kuin koskaan, kun mitään ei tarvitse jännittää tai hävetä. Ihan parasta aika tähän mennessä.
Mä en oikein tajua tätä, miten nelikymppiset on seksuaalisesti niin itsevarmoja eivätkä häpeile vartaloitaan yms yms. Millaisia olette sitten aiemmin olleet? Onko mussa jotain vikaa, kun en ymmärrä olla epävarma ja häpeilllä vartaloani?
N25
Tuo kriittisyys sai itselläni ja monilla ystävilläni vallan vähän myöhemmin, lähempänä kolmeakymppiä. Loikkaa sen yli. Täysin tuhaa. N46
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etsin tietoa neljänkympin kriisistä ja tietenkin päädyin tänne 😂
Olen vasta 37 mutta ihan sekaisin siitä mitä pitäisi tehdä. Haluaisin töitä mutta en tiedä mitä töitä, opiskella mutta mitä. Haluaisin matkustaa ja siihen tarvitaan rahaa jota ei ole. Haluaisin vielä lapsen mutta haluaisin töitä.
Ja koko ajan kuuluu tik-tak-tik-tak kun aika kuluu, mä vanhenen ja kohta kuolen.
Välillä tulevaisuudenusko on luja ja maailma avoin, joskus haluan vain itkeä.
Onko muilla tälläistä?
Vierailija kirjoitti:
Etsin tietoa neljänkympin kriisistä ja tietenkin päädyin tänne 😂
Olen vasta 37 mutta ihan sekaisin siitä mitä pitäisi tehdä. Haluaisin töitä mutta en tiedä mitä töitä, opiskella mutta mitä. Haluaisin matkustaa ja siihen tarvitaan rahaa jota ei ole. Haluaisin vielä lapsen mutta haluaisin töitä.
Ja koko ajan kuuluu tik-tak-tik-tak kun aika kuluu, mä vanhenen ja kohta kuolen.Välillä tulevaisuudenusko on luja ja maailma avoin, joskus haluan vain itkeä.
Onko muilla tälläistä?
On!
Haluaisin myös lapsen, mutta ilman työtä ja miestä ei voi, eikä miestä voi saadakaan, koska olen nyt läpinäkyvä, eikä työtäkään, koska olen siihenkin liian vanha. Omatkin vanhemmat ovat yhtäkkiä vanhuksia. Se on pelottavaa.
Myöhemmin keväällä 38 mittarissa, ja elämä on nyt ihan oikeasti parempaa kuin koskaan. Pitkä parisuhde on läheinen, lapsen murrosikä alkaa vihdoin hellittää, talous kondiksessa, terveys siedettävä ja mielenrauha ja elämänilo löytynyt. Jopa gradun teko sujuu. Olen hävyttömän onnellinen pienistäkin asioista.
MUTTA, olen rypenyt jo vähän aiemmin ja tehnyt jonkinlaista surutyötä vanhempien vanhenemiseen ja oman lapsen aikuistumiseen liittyen. Ajan kuluminen ja kaiken katoavaisuus on oli paljon mielessä, ja tietysti se hämmennys, kun tuntui, että lähes kaikesta on 20 vuotta aikaa. Jotain katumusharjoituksiakin oli meneillään; välillä tuli jopa yläasteaikaisia välähdyksiä menneistä tekemisistä tai sanomista, ja hirveä häpeä niiden kanssa :D
Myös "mitä jos olisin valinnut toisin" -mietintöjä. Jonkinlainen välitilinpäätös siis, paljon taaksepäin katselua.
Kävin myös mittaustamassa hormonini varhaisten vaihtareiden pelossa (perusasioiden ja lääkitys altistavat), väärä hälytys, hikoilin kilpirauhasen ylikierroksia.
Muutama harmaa hius on löytynyt jo pari vuotta sitten, niihin suhtaudun kuin kunniamerkkeihin. Ylipäänsä sentään peilikuvani kanssa olen ollut koko ajan sovussa, hyväksyn sen, vaikken siitä erityisesti iloitsekaan. Pahuksen painovoima. ;) Pään kanssa oli enemmän tekemistä, tosin minullakin taustalla trauma, joka alkaa nyt vasta olla käsitelty ja luotto elämään palannut.
Tämä vanha ketju löytyi googlettamalla, ihanaa huomata, että en taidakaan olla ihan hullu :-D
Ikää mittarissa tasan 40, elän uusperheessä ja lapsia on sekä minun, että miehen mutta ei yhteisiä. Elämä sujuu hyvin, mulla on hyvä työ ja paljon harrastuksia ja pintapuolin on kaikki ok mutta sisälläni kuplii. En osaa iloita siitä hyvästä elämästä mitä minulla on, mies vaikuttaa megatylsältä ja seksi (hänen kanssaan) ei innosta. Mies tekisi kaikkensa minun eteen ja minua vain lähinnä kuvottaa. Ajatus, että elämä oli nyt tässä eikä muuksi muutu, tuntuu niin ahdistavalta.
Haluaisin kokea, elää, iloita, olla vapaa.... Jos lapsia ei olisi, olisin varmasti jo lähtenyt. Mutta kerran aiemmin jo eronneena en halua aiheuttaa lapsille erosta aiheutuvia muutoksia, jos tämä onkin vain lyhyt, ohimenevä kriisi.
"Tässäkö tämä nyt oli"-tunne kuulostaa tutulta. Lapset kasvatettu, ura ei enää kiinnosta, asuinpaikka saisi vaihtua ja vieraat miehet herättävät tunteita. Hukassa?
40 -kriisiä ei koettu, hiukan pänni tuntemissani ihmisissä se kun he jauhoivat kliseitä ja tahtoivat ujuttaa kaikki muutkin niihin. Olemme tosiaan erilaisia. Ehkä siinä ikävaiheessa alkaa ajatella paljonko todella on tehnyt juttuja omasta tahdostaan vai ollut toisten talutusnuorassa.
Nuoruus oli kauheaa aikaa, köyhyys ei niinkään haitannut vaan alituinen pelkääminen. Joka paikassa oli aina joukon johtaja jota muut seurasivat kyselemättä eikä eriävää mielipidettä kestetty.
Oma rauha ja vapaus tuntuivat tärkeiltä, vaikka monet sitkeästi yrittivät neuvoa, kannattaisi roikkua porukassa.
Ei aavistustakaan. Kolmekymppiä otti lujille, mutta sit kun alkoi olla 36 lasissa, elämä alkoi taas olla mielekästä...Nyt olen 41. Olen mielestäni ihan ok näköinen, eikä mulla ole minkään maailman kremppaa, kuntokin parempi kuin nuorena.
Elämäni on ollut aika tasaista, enkä ole koskaan ollut naimisissa/avoliitossa tai tehnyt lapsia, joten uskoisin, että mun siirtymä keski-iästä vanhuuteen tulee olemaan aika tasainen. Ei tule mitään isoja luopumisia...kait...