Millainen on neljänkympin kriisi??? Kertokaa sen kokeneet!!!

[quote author="Vierailija" time="15.09.2014 klo 15:08"]

[quote author="Vierailija" time="15.09.2014 klo 10:58"]

Hei, olen tuo, joka toukokuussa kirjoitti nrolla 52. En oikein osaa lohduttaa, koska painin edelleen samojen kysymysten kanssa. Vanheneminen vituttaa ja pelottaa. Kaiholla katselen nuorempia naisia tietäen, että minulta nuo ajat ovat ikuisesti ohitse. Yritän kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä syön ja siihen, että jaksaisin liikkua tarpeeksi. Aina välillä tulee sellainen olo, että alkaisiko tämä jo muutaman vuoden kestänyt kriisi ja ahdistus helpottaa. En tiedä.

Sen olen huomannut, että 40-kriisi koskettaa enemmän naisia, kuin miehiä. Miehet varmaan valmistautuvat 50-villitykseen (jolloin viimeistään vaihtavat vanhan vaimonsa nuorempaan). Voi perse.

Tsemppiä muillekin ikäkriisin kanssa kipuileville.

[/quote]

Kiitos kun vastasit. Mun mies on onneksi sokea vanhenemisen tuomille muutoksille, eikä ainakaan myönnä millään, että minä olisin muuttunut kun olen hänellekin itkenyt näitä asioita. En halua menettää miestäni, mutta tosiaan on varmaan realistista, että hänelle iskee jossain vaiheessa oma kriisi, ehkä sitten viisikymppisenä. Toivottavasti olen käsitellyt oman paskan siihen mennessä, jos vaikka selvittäisiin yhdessä.

Luin vielä sun vastauksen 52 uudelleen, ja tuo on niin totta, että vielä muutama hetki sitten olin aina porukan nuorimman näköinen babyface, jolta kysyttiin alkossa paperit kolmekymppisenä ja jännitti ostaa siideri ruokaostosten mukana, jos ei ollut ajokorttia mukana... Totaalinen muutos ulkonäössä tapahtui suunnilleen kuudessa vuodessa ikävuosina 33-> tämä hetki. Niin, samaan aikaan alkoi muutos kun tulin äidiksi ekan kerran. Ttuntuu että nämä mustat silmänaluset ovat kuin tatuoidut minuun. En todellakaan jaksa pikkulapsiaikaa yhtä hyvin kuin nuoremmat äidit. Esikoisen kanssa jaksoin vielä ihan hyvin, mutta tosi tiukkaa tekee nyt. Tuntuu uskomattomalta, että miesten katseet olivat ennen itsestäänselvyys, johon ei juuri edes kiinnittänyt huomiota. Nyt kyllä kiinnitän huomiota siihen, että katseet hyppäävät aina ylitseni. Olen näkymätön, nyt jo! En halua mitään suhdetta (paitsi epärealistiseen ihiastukseeni mitä ei tapahdu koskaan) joten sinänsä se on yksi ja sama huomataanko minut, mutta ei kuitenkaan ole. Välinpitämättömyys sattuu. Olen vieläpä aika femakko ajatuksiltani, en halua olla miestä huonompi tai kasvattaa lapsiani perinteisiin sukupuolirooleihin. Silti / siksi tuntuu kauhealta, että joku harppaus on tässä huomaamatta tapahtunut enkä ole enää kiinnostava naisena tai oikein ihmisenäkään ulkopuolisten silmin. Kelailen näitä päivät pitkät. Illat ovat pahoja, kun on aikaa ajatuksille. Jatkuva itkeminenkin turvottaa tätä naamaa entisestään.

Eikä tässä ole kyse ulkonäöstä pelkästään tai edes juurikaan, vaan kaikesta. En halua vanheta, en halua että elämäni meni näin, en halua että en olekaan onnellinen ja tyytyväinen, en ole tyytyväinen äitiyteeni, kotiini, parisuhteeseeni, avioliittooni, mihinkään. Tunnen ärtmystä taustastani, ja olen vasta nyt alkanut miettiä miten surkeat olot minulla on monessa asiassa ollut. Rasittaa äidin soittelu ja tulee huono omatunto kun en jaksa heitäkään. En jaksa oikein ystäviänikään - heillä on omat kriisinsä eikä kukaan oikein jaksa ruuhkassaan kuunnella nyt toista. En ole ikinä ollut näin yksinäinen kuin keskellä tätä jatkuvaa kiirettä.

T. 71

[/quote]

Niin totta. Vanhenevasta naisesta tulee näkymätön, tai läpinäkyvä. Olkoon pinnallista, mutta pahalta se tuntuu. Minulla on periaatteessa kaikki hyvin, ainoa asia mikä ahdistaa, on tämä oma keski-ikäistyminen. Elämästä on tullut (liian?) tylsää, ja siitä saa varmaan syyttää vain omaa itseään. Kun ei huvita eikä viitsi, niin ei huvita eikä viitsi! Ja samaa on havaittavissa kaveripiirissä, kaikki nysväävät omia juttujaan. Juhlat, joissa nauru raikasi aamuun saakka, ovat menneiden talvien lumia. Itsestähän se on kiinni, mitä lopulta tekee, ja sekös masentaa entisestään. Mitä minä tässä valitan, jos itse kerran olen hidastanut elämäni tahtia?

Kaipaan niitä vuosia, kun olin noin 35 v, nätti ja nuori ja rempseä ja vauhdikas. Osasinko edes arvostaa niitä silloin? Nyt olen täti. Tai siltä ainakin tuntuu.

Olen tehnyt periaatepäätöksen, että mun täytyy nauraa enemmän ja yrittää nähdä asioiden valoisat puolet. Luen itsehoito-oppaita ja blogeja, yritän elää hetkessä. Ehkä tämä on nyt joku välivaihe elämässä? Kriisi, jonka tarvitsen ja saan sen jälkeen kirkkaamman kruunun? Kuten sanoin, aina välillä näen jo valoa tunnelin päässä. T. 52

Olen 44 ja myös kai ikäkriisissä.Lapsista toinenkin jo kohta täysi-ikäinen. Pelkään, että paras aika elämästä on jo ohi. Olen kuitenkin terve ja yritän opetella arvostamaan sitä mitä minulla on ja saavuttaa vielä haaveitani mahdollisuuksien mukaan. Yritän siis oppia keskittymään hyvään ja ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistani, olen kuitenkin niin monesta asiasta kiitollinen.Kenenkään elämä ei ole täydellistä ja jokainen voi yrittää tehdä omastaan vähän parempaa. Voi myös joka päivä nauttia pienistä asioista, maailman kauneudesta, tuoksuista ja mauista, toisista ihmisistä lähellään. Ei kannata käpertyä vain omaan itsesääliin, Se on pirun itsekästä .

[quote author="Vierailija" time="15.09.2014 klo 15:18"]

Ihana ikä! Jos vielä vuosi sitten olisin lukenut tätå ketjua olisin kertonut kuinka masentunut olen, mies halveksii, seksiä ed kerran v. 2009. MUTTA nyt kerron että Olen onnellinen omasta salarakkaasta..masennus kaukana,..seksiä ed kerran 2vkoa sitten. .

[/quote]

Olen iloinen puolestasi. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat löytäneet oman salarakkaan ja ovat kovasti onnellisia elämässään, jopa näin nelikymppisenä.

T.52

[quote author="Vierailija" time="15.09.2014 klo 15:46"][quote author="Vierailija" time="15.09.2014 klo 15:18"]

Ihana ikä! Jos vielä vuosi sitten olisin lukenut tätå ketjua olisin kertonut kuinka masentunut olen, mies halveksii, seksiä ed kerran v. 2009. MUTTA nyt kerron että Olen onnellinen omasta salarakkaasta..masennus kaukana,..seksiä ed kerran 2vkoa sitten. .

[/quote]

Olen iloinen puolestasi. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat löytäneet oman salarakkaan ja ovat kovasti onnellisia elämässään, jopa näin nelikymppisenä.

T.52
[/quote]

Kiitos :) tää on ihanaa ...Ilman häntä en jaksaisi..ja olemme suht samassa tilanteessa omissa liitoissamme. Yhteen emme ole menossa vaan nämä varastetut hetket ovat meitä varten .:)

Googlasin ja löysin tämän ketjun. Olen 37- vuotias ja mietin onko kyse 40-kympin kriisistä vai mistä kun on taas vauvakuume.
Meillä on 3 lasta joista nuorin on 5v. Olin monta vuotta varma että 3 lasta riittää. Nyt on sitten mieli muuttunut.
Tunnistan itseni tuosta että haluan aina jotain lisää.
Mistä tiedän ettei kyse ole vain siitä? Nyt tuntuu että vielä yksi lapsi perheestämme puuttuukin.
Vähän aikaa sitten halusin koiran. Sitä ennen auto meni vaihtoon.
Kello tikittää ja olen tietoinen että päätös pitäisi tehdä melko pian. Sehän voi olla ettei lasta enää edes saisi vaikka miten toivoisi mutta kuka tietää jos ei saa mahdollisuutta koneilla...?

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:13"][quote author="Vierailija" time="09.12.2011 klo 00:28"]

Nautin iästäni. Olen itsevarmempi kuin koskaan, seksi on hauskempaa kuin koskaan, kun mitään ei tarvitse jännittää tai hävetä. Ihan parasta aika tähän mennessä.

[/quote]

Mä en oikein tajua tätä, miten nelikymppiset on seksuaalisesti niin itsevarmoja eivätkä häpeile vartaloitaan yms yms. Millaisia olette sitten aiemmin olleet? Onko mussa jotain vikaa, kun en ymmärrä olla epävarma ja häpeilllä vartaloani?

N25
[/quote]

Nuorena sitä antoi antamisen ilosta, vanhempana sitä harrastetaan puhtaasta nautinnon ilosta.

up

Minulla kriisi alkoi 38-vuotiaana, ja tuntuisi päättyneen nyt 40-vuotiaana. Meni koti ja pitkä parisuhde. Kriisi alkoi epämääräisenä tyytymättömyytenä, kasvoi kaaokseksi jota ei voinut pysäyttää ja päättyi eron kautta masennukseen ja pitkään sairauslomaan.
Nyt olen onnellinen, että kävin sen kaiken läpi! Olen asettunut elämään, joka näyttää enemmän itseltäni. kiinnostuneita miehiäkin on, vaikka en koe itseäni kauniiksi tai haluttavaksi! Mulla oli vielä vuosi sitten just noita ajatuksia, että ei kukaan mua enää halua kun olen tällainen ja tällainen. Eiköhän mullekin se oikea löydy!
Pohjamutien kautta tulin siis tähän, enkä missään tapauksessa haluaisi enää siihen elämään, jossa olin ennen kriisiä. Exmies on onneksi säilynyt rinnalla "veljenä". Kovan kriisin kävi hänkin läpi saman ikäinen kun on.

kaikki tylsistyttää. Työ, mies, perhe-elämä, auto... haluaa vain muutosta, mutta ei oikein tiedä mihin.

Löysin tämän ketjun kun olen juuri täyttänyt 40 ja oma kroppa on alkanut vi..ttaa.. Peilistä katsoo väsynyt täti-ihminen, jonka kasvot ovat valahtaneet alaspäin hiusten leikkaamisesta huolimatta. Baarissa ei kukaan katso perään ja varmaan vaan katsovat säälivästi, että mitä tuonkin ikäinen täällä pyörii. Seksi olisi oman miehen kanssa hyvää, mutta kuivat limakalvot ovat kivuliaat. Kaikenlaista kremppaa on kropassa muutenkin. Vatsan läskit eivät lähde mihinkään ilman himotreenausta ja dieettiä, mihin ei minusta ole. Omien vanhemimpien vanheneminen huolettaa jne. Ahdistaa...

Tää on hyvä ketju. Samaistun.

Totta joka sana. Kolmenkympin kriisin (?) pyörteissä jätin kaiken oman säätämisen (=pettäminen, mega-ahdistus) päätteeksi pitkän, perushyvän parisuhteen, mutta se ei ole kyllä päivääkään kaduttanut.

Kuukauden päästä 40v. Viimeinen vuosi ollut ihan omituista settiä. Terveys on alkanut huolettaa ja sen tajuaminen, että tilastojen mukaan loppu alkaa olla lähempänä kuin alku. Ulkonäkö rapistuu. Vanhemmat vanhenevat, en tahdo hyväksyä.

4 v. mittainen parisuhde sen sijaan on parempi kuin mikään aiemmin. Meillä ei ole lapsia, mutta biologisen kellon hiipuminen ei (ehkä?) ahdista. Roikkuvat luomet sitäkin enemmän. Opiskelen tällä hetkellä ja puolen vuoden päästä saan tehdä yrittäjänä unelmaduuniani jos tahdon. Vakkariduuni, oma talo, oikeasti ihana mies + pitkäaikaiset ystävät ja elukat löytyy.. silti ahdistaa aika ajoin?

Totta joka sana. Kolmenkympin kriisin (?) pyörteissä jätin kaiken oman säätämisen (=pettäminen, mega-ahdistus) päätteeksi pitkän, perushyvän parisuhteen, mutta se ei ole kyllä päivääkään kaduttanut.

Kuukauden päästä 40v. Viimeinen vuosi ollut ihan omituista settiä. Terveys on alkanut huolettaa ja sen tajuaminen, että tilastojen mukaan loppu alkaa olla lähempänä kuin alku. Ulkonäkö rapistuu. Vanhemmat vanhenevat, en tahdo hyväksyä.

4 v. mittainen parisuhde sen sijaan on parempi kuin mikään aiemmin. Meillä ei ole lapsia, mutta biologisen kellon hiipuminen ei (ehkä?) ahdista. Roikkuvat luomet sitäkin enemmän. Opiskelen tällä hetkellä ja puolen vuoden päästä saan tehdä yrittäjänä unelmaduuniani jos tahdon. Vakkariduuni, oma talo, oikeasti ihana mies + pitkäaikaiset ystävät ja elukat löytyy.. silti ahdistaa aika ajoin?

^minkä huomaa mm. siitä, että fiilistelee vanhoja biisejä, valokuvia, keskusteluketjuja jnejnejne.. + googlettaa "40-kriisi" :D kuuluuko tämä kenties asiaan?

Mä olen alkanut kriiseilemääm jo 37v, hormonit heittää. Aloitin liikuntaharrastuksen, että saisi jäntevyyttä mikä meni lasten myötä. Mulla kriisi kumpuaa siitä, että lapset tehty ja pieninkin jo taapero, työelämässä on taas kaista auki - ei tarvitse miettiä äitiyslomia jne. Mihin siis nyt? En siis koe, että kaikki on tässä vaan päinvastoin, mihin 'keskityn' nyt? Perhe-elämä joo, mutta työambitiot.

Ikää 41. Kuukautiset lähes koko ajan. Parin viikon breikistä saa olla hyvillään. Välillä täysin voimaton ja vetämätön olo, luulisin olotilan muistuttavan masennusta. Tyhjä olo. Epävarma olo. Nämä tuntemukset korostuvat vapaa-ajalla ja yksin ollessa. Työskentelen murrosikäisten nuorten parissa ja jotenkin pystyn hiljaa mielessäni samaistumaan heidän hormooniheittelyihinsä aiempaa paremmin. Tunnen itseni aika vanhaksi heidän seurassaan mutta se ei haittaa.

Auttaa: liikunta (jota en ole ennen juuri harrastanut). Pyöräilen nyt kesällä ja työmatkatkin olen jo pari vuotta kävellyt tai pyöräillyt. Bonuksena noin viiden kilon laihtuminen, joka on tietysti itsetunnolle plussaa. Ruokavalioon olen koettanut lisätä kasviksia, soijaa, vihreää teetä. Oletan olotilan menevän ohi jossain vaiheessa ja jotenkin seestyvän hyvällä tavalla. Muutamia vuosia vanhempi mieheni on hyvin tukena.

Hyvä ketju, kiitos! Täällä 38-v tätihenkilö lukee hyvin kiinnostuneena. Oman jättikriisini kävin läpi hieman yli 30-v. Meni pitkä parisuhde, asunto yms. ja jäin pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Mutta se oli näin jälkikäteen ajateltuna parasta, mitä elämässäni on sattunut. Sain itseni ja elämäni takaisin. Sain myös uuden parisuhteen, mikä vuosienkin jälkeen tuntuu hyvältä ja oikealta. Meillä ei ole yhteistä asuntoa eikä lapsia, mikä varmaankin on koko jutun suola. Ei kannata siis hirmuisella kiireellä pukata uuteen liittoon, jos eroajatuksissa sitä suunnittelette. Samaa paskaa se lopulta kuitenkin on. Tsemppiä kaikille, olette ihania!

niin, että päätin tehdä lapsen. Siihen asti en ollut suonut ajatustakaan asialle. Enemmän olin ollut lapsikielteinen ihminen. Joten onnekas asia oli minulle tuo kriisi. Sen jälkeen en ole ehtinyt kriisejä miettiä, kun lapsi pitää kiireisenä ja pirteänä.

minua ainakin lapsen saanti nuorensi.

sain 4. lapsen, kävin töissä ja elettiin perhe-elämää niinkuin ennenkin. ei kriisejä vieläkään, vaikka täytyn kohta 50 v.