Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Millainen on neljänkympin kriisi??? Kertokaa sen kokeneet!!!
08.12.2011 |
En itse kerro tilanteestani ennenkuin kuulen tuntemattoman ihmisen kertovan omasta neljänkympin kriisistään, koska
Nyt olen kahden vaiheilla: Joko kaikki tämä johtuu siitä että oma mielenterveyteni sanoo diibadaabaa tai sitten hormonit tekevät kaiken tämän..=/ Joten:
Mitä sinulle tapahtui n. 38- vuotiaana HENKISESTI/FYYSISESTI?
Aiheina vaikkapa: mies, lapset, ystävät, minäitse, työ, ajattelu, seksi, ulkonäkö, valinnainen aihe
Kommentit (131)
Kiitos tästä ketjusta.
Arttu Wiskari laulaa juuri radiossa "Nyt paremmin ymmärrän tarinan..."
Olen mies, jonka vaimo on neljänkympin kriisissä. Luulin pitkään, että vika oli minussa, mutta eihän se tietenkään niin ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hirveästi en ole kriiseillyt missään iässä.
Nyt oli nelikymppinen, ja olen kokenut jonkinlaista harmistusta omasta vanhenemisesta. Eniten tympii se kun iho alkaa löystymään ja kasvot muuttuu selvästi vanhemmiksi.
'Kriisini' näkyy ehkä sitä että olen alkanut enemmän liikkumaan ja syömään terveellisemmin. Ei nyt mitään sen isompaa ole tullut.
No minä olen aina ollut kauheen puuhakas ihminen, laittanut kasvimaata, lasten kans touhunnut ja rakastanut miestäni...
39 v tuli sellanen et ihastuin toiseen mieheen, viestittiin ja flirttailtiin, yms...molemmilla perhe, ihan pimeetä, en tuntenut enää itseäni.
No onneksi ei varsinaista pettämistä kuiteskaan...
Keskityin itseeni, bilettämiseen, omiin tarpeisiin, jumppaa+hoitoja yms...
Unohdin kaikki puutarha, koti, lapset mies haaveilin vaan tosta toisesta...onneksi lopetettiin se juttu ja nyt 41 v tuntuu tosi omituiselta et tolleen "sekosin"...
Jälkikäteen mun kriisistä ei tiennyt kun pari parasta ystävää, mies välistä kysyi mikä sun on mut pistin 40-kriisin piikkiin...onneksi meni ohi ilman vaurioita, ajatella miten oisin katunut kun oisin perheen rikkonut tollasen turhan kriisin takia!
Mut näitä nyt tulee, tsemppii!
[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:29"]
[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:13"]
[quote author="Vierailija" time="09.12.2011 klo 00:28"]
Nautin iästäni. Olen itsevarmempi kuin koskaan, seksi on hauskempaa kuin koskaan, kun mitään ei tarvitse jännittää tai hävetä. Ihan parasta aika tähän mennessä.
[/quote]
Mä en oikein tajua tätä, miten nelikymppiset on seksuaalisesti niin itsevarmoja eivätkä häpeile vartaloitaan yms yms. Millaisia olette sitten aiemmin olleet? Onko mussa jotain vikaa, kun en ymmärrä olla epävarma ja häpeilllä vartaloani?
N25
[/quote]
Häpeilyvaiheesi on vielä edessä, kun rupsahtaminen tuosta etenee. Siitten tulee oman vartalon hyväksyntä ja uusi nousu. Ajattele positiivisesti, parempaa on vielä luvassa.
[/quote]
No odotan kyllä innolla, koska nussiminen on helvetin hauskaa tämänkin ikäisenä :)
Hah, päädyin lukemaan tätä vanhaa ketjua, kun eilen illalla (lähes yöllä) ahdistuneena tajusin, mikä mua oikein vaivaa....Yhtäkkiä kirkastui, että tässä tuskassa on kyse neljänkympin kriisistä. Periaatteessa mullakin kaikki hyvin - hyvä mies ja 3 lasta, hyvä työpaikka (johon olen läpeensä kypsä....), kiva talo jne. Silti ahdistaa eikä mikään tunnu miltään. Yhtäkkiä tässä juhannuksen aikana mieleeni lävähti kuva nuoruusajan ihastuksesta, jota en ole ajatellut vuosikausiin. Juttu jäi silloin kesken, koska olin itse aivan pentu ja jätin miehen ison ikäeron vuoksi...Nyt sitten 20 vuoden jälkeen koen ahdistusta siitä, että en katsonut juttua loppuun :). Tän täytyy olla neljänkympin kriisin oire, onhan ? Tämä mies ei tosiaan ollut se ainoa nuoruuden ihastus eikä poikaystävä, joten miksi juuri hän ja miksi juuri nyt ? Onneksi ei ole mitään mahdollisuutta, että törmäisin häneen missään. Sitä ei ole näiden 20 vuoden kuluessa tapahtunut koskaan :). On tää silti vähän ärsyttävää...no, menee varmasti ohi, kunhan 40:n rajapyykki on saavutettu/ohitettu....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en tiedä mikämun on. Ikää 41 eikä mitään kilpirauhasvaivaa pahempaa sairautta. Olen vain turhautunut, väsynyt, kyllästynyt jne. Liekö masennusta vai mitä? Työnteko ei innosta, ei mikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.04.2012 klo 16:32"]
mutta olen 39 ja tosi kyllästynyt elämääni. Työni tuntuu lasten hommalta siitä huolimatta, että se on mukamas arvostettua. Avioliittoni tympii siitä huolimatta, ettei meillä ole mitään virallisesti hyväksyttäviä ongelmia kuten pettäminen tai väkivalta. En meinaisi jaksaa sinänsä ihania lapsianikaan - kaipaan hirveästi vauva-aikaa, jolloin mun tarvitsi vain imettää ja pitää sylissä lapsiani, ja kaikki oli onnellista jo siitä. Nyt pitäisi jaksaa tehdä ties mitä, ja lapset ovat silti koko ajan vähemmän mun pieniäni ja enemmän kiinnostuneita kaikesta muusta.
En jaksaisi enää oikein mitään. Mieluiten menisin suoraan eläkkeelle.
[/quote]
Allekirjoitan tästä joka sana. Paitsi iän joka vielä piirua vajaa 38. Laskeskelen vuosia eläkevuosiin tai odotan vain jonkinlaista MUUTOSTA, mitä vain. Työpaikkaakin vaihdoin jo mutta ei se oikein auttanut kuin hetkeksi näihin fiiliksiin.
[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:13"][quote author="Vierailija" time="09.12.2011 klo 00:28"]
Nautin iästäni. Olen itsevarmempi kuin koskaan, seksi on hauskempaa kuin koskaan, kun mitään ei tarvitse jännittää tai hävetä. Ihan parasta aika tähän mennessä.
[/quote]
Mä en oikein tajua tätä, miten nelikymppiset on seksuaalisesti niin itsevarmoja eivätkä häpeile vartaloitaan yms yms. Millaisia olette sitten aiemmin olleet? Onko mussa jotain vikaa, kun en ymmärrä olla epävarma ja häpeilllä vartaloani?
N25
[/quote]
Sä tiedät kun olet 40, me saadaan eniten orgasmejakin. Niin mä luulin sun iässä olevani
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.12.2011 klo 22:54"]En itse kerro tilanteestani ennenkuin kuulen tuntemattoman ihmisen kertovan omasta neljänkympin kriisistään, koska
Nyt olen kahden vaiheilla: Joko kaikki tämä johtuu siitä että oma mielenterveyteni sanoo diibadaabaa tai sitten hormonit tekevät kaiken tämän..=/ Joten:
Mitä sinulle tapahtui n. 38- vuotiaana HENKISESTI/FYYSISESTI?
Aiheina vaikkapa: mies, lapset, ystävät, minäitse, työ, ajattelu, seksi, ulkonäkö, valinnainen aihe
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm... n.38-vuotiaana sain ensimmäisen oikein kunnon työni, siis kahvila-kapakka-jne. hommista valtiolle virastotyöhön. 39v. sain toisen lapsen, laitoin avioeron vireille. Nyt sain uuden asunnon vanhasta kotikaupungistani, pian muutto ja virallinen avioero, yksin pienten lasten kanssa. Iho ja kroppa ovat roikkuneet aina, joten niistä nou hätä.
Kärsiessäni 28-vuotiaana 30-kriisistä isäni sanoi "älä huoli, 45:na on kaikista hauskinta": TUSKIN MALTAN ODOTTAA!!! :D
[quote author="Vierailija" time="28.06.2014 klo 21:28"]
[quote author="Vierailija" time="29.04.2012 klo 16:32"]
mutta olen 39 ja tosi kyllästynyt elämääni. Työni tuntuu lasten hommalta siitä huolimatta, että se on mukamas arvostettua. Avioliittoni tympii siitä huolimatta, ettei meillä ole mitään virallisesti hyväksyttäviä ongelmia kuten pettäminen tai väkivalta. En meinaisi jaksaa sinänsä ihania lapsianikaan - kaipaan hirveästi vauva-aikaa, jolloin mun tarvitsi vain imettää ja pitää sylissä lapsiani, ja kaikki oli onnellista jo siitä. Nyt pitäisi jaksaa tehdä ties mitä, ja lapset ovat silti koko ajan vähemmän mun pieniäni ja enemmän kiinnostuneita kaikesta muusta.
En jaksaisi enää oikein mitään. Mieluiten menisin suoraan eläkkeelle.
[/quote]
Allekirjoitan tästä joka sana. Paitsi iän joka vielä piirua vajaa 38. Laskeskelen vuosia eläkevuosiin tai odotan vain jonkinlaista MUUTOSTA, mitä vain. Työpaikkaakin vaihdoin jo mutta ei se oikein auttanut kuin hetkeksi näihin fiiliksiin.
[/quote]
..niin ja semmoinen outo juttu on ajautunut mun päähän että haluaisin ajaa itseni kaljuksi. Koska tukka vaan ohenee ja ohenee niin hittoako mä tolla lopullakaan. Sit vois hankkia jonkun tyylikkään peruukin tai pari ja mennä niillä ihan pokkana :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ruotsin Ricky Bruch heitti 38-vuotiaana parhaan tuloksensa kiekossa. Se on yhä maailman kymmenen pisimmän heiton joukossa ja tulos on 80-luvulta.
-Mies 29v-
[quote author="Vierailija" time="09.12.2011 klo 01:19"]
mutta 40 on mielestäni ihan huippuikä; en enää välitä muiden mielipiteistä vaan elän kuin haluan, arvostan itseäni sellaisena kuin olen, nuoruuden epävarmuudet ovat poissa, tunnen itseni naiselliseksi, olen sinut itseni ja seksuaalisuuteni suhteen, osaan monia asioita paremmin kuin nuorempana, olen päässyt ammatillisesti pitkälle... tää on mielestäni ihan paras ikä, en haluaisi olla nuorempi ja uskon että edessäkin on vielä mielenkiintoisia aikoja:)
[/quote]
Mahtavaa, juuri tällaiseksi olen aina kuvitellutkin nelikymppisyyden. :)
Googletin ahdistuksissani 40:n kriisistä ja löysin tämän. Nytkin ahdistaa niin, ettei meinaa henki kulkea. Ikää 38 v, pian 39 v ja kauheat tuskat koko ajan. En ole onnellinen, ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen aina ollut peruspositiivinen, joskin tunneherkkä ihminen, joten mielialat ovat kyllä vaihdelleet, mutta perusvire on ollut positiivinen. Nyt jäytää koko ajan. Tässäkö mun elämä on, kuolema on tod.näk. lähempänä kuin syntymä etenkin kun en ole kummoisessa fyysisessä kunnossa. Uravalinta kaduttaa, mutta tuntuu myöhäiseltä aloittaa alusta enkä edes tiedä, mitä haluaisin tai osaisin tehdä muuta kuin nykyistä hommaani. Olen hukannut ainakin 15 vuotta elämästäni ihan tyhjänpäiväisiin asioihin vailla huolta huomisesta. Kolmenkympin kriisiä ei todellakaan ollut, elämä tuntui olevan vasta alkumetreillä silloin.
Tein lapsetkin aika pitkästi yli kolmekymppisenä, joten mulla on ihan pienet lapset jaloissa ja ahdistaa ahdistaa ahdistaa sekin koko ajan. Rakastan lapsiani, mutta rehellisesti sanoen en meinaa jaksaa heitä. Pinna on lyhyt ja itkettää, haluaisin vaan saada olla rauhassa. Muiden äitien sössötys vauvojensa ja pienten lastensa vaiheista ei voisi vähempää kiinnostaa (monet ystäväni ovat tehneet lapset lähempänä neljää- kuin kolmeakymppiä ja jotkut äitikerhot ovat ihan helvetin esikartanoita).
Olen myös toivottoman rakastunut ihmiseen, jonka olen tavannut vain muutamia kertoja ja johon minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Hän täyttää todella epäterveellä tavalla ajatukseni enkä edes millään tavalla yritä saada häntä omakseni, ja tajuan kyllä että ihastus on pakoa omasta elämästäni, mutta se ei auta vaan satuttaa lisää. Olen ihan hajalla. En jaksa ketään enkä mitään - haluaisin vaan olla ajatuksissani ja mietteissäni, paeta ihastuksen ajatteluun ja olla rauhassa. Perhe tuntuu häiriöltä ja pakkopullalta. Olen kauhea ihminen, lasteni lapsuushan tässä menee hukkaan ja tulen taatusti katumaan tätä vaihetta elämässäni.
Ulkonäön menetys kirpaisee yllättävän paljon, vaikken mikään varsinainen kaunotar ole koskaan ollutkaan. Ihan nätti ja meikkaamalla jopa kaunis. Nyt vaikka värkkäisi naamaa tunnin, näyttää kauhealta, naamasta ei vaan saa nättiä enää. Harkitsen kauneusleikkausta silmäluomiin ja botoxia pariin kohtaan sekä käsittämättömien uusien luomien poistattamista. Olen vaan kokonaisvaltaisen tyytymätön kaikkeen ja pelkään että pilaan tällä paitsi nämä muutamat vuodet ennen todellisen keski-ikäisyyden iskeytymistä, myös avioliittoni ja lasteni lapsuuden. Olen koko ajan poissaoleva tai äreä. Jotain muutosta on pakko tulla ja pian. Mistä oikeasti aloitan?? Tiedän, että ihastuksesta vieroittautuminen auttaisi jonkin verran, mutta kun ajattelen, että "menettäisin" senkin ilon elämästäni tuntuu kuin voisin ampua kuulan kalloon.
[quote author="Vierailija" time="15.09.2014 klo 16:00"]
Voidaanko vetää se johtopäätös, että ikäkriisi iskee niille jotka
a) Ovat suorittaneet elämäänsä, tyyliin "koulutus, työ, avioliitto, omakotitalo, lapset". Ja nyt kun on kaikki suoritettu, iskeekin tyhjyys. Huomataan, ettei onni tullutkaan seuraamalla raksiruutuun-listaa yhteiskunnan asettamien normien täyttämisestä.
b) Ovat nuorempana olleet poikkeuksellisen hyvännäköisiä ja perustaneet itsetuntonsa hyvin pitkälti ulkonäölleen.
Näin naisena, jonka perään miehet eivät ole koskaan katsoneet, ilmeisesti pääsee paljon vähemmällä kriiseilyllä. Ja ihmisenä, jonka arvo ei perustu saavutuksiin, ja joka ei elä sitkun -elämää, en osaa samaistua noihin "tässäkö urani oli" tai "lapset on jo kasvaneet" itkuihinkaan... Ei elämä voi perustua suorittamiseen ja päämääriin - elämä on se MATKA, ei ne päämäärät!
[/quote]
Varmaan tässä on jotain totuutta. Olisi ihanaa osata olla jonkin sortin "elämäntapaintiaani", joka aidosti nauttisi vaan siitä käsillä olevasta hetkestä. Vähän kuin lapsi. Sitä sisäisen lapsen hiljentymistä suren ihan erityisesti. En ole spontaani ja hauska enää, ihan kuin eri ihminen...
Suurin osa ihmisistä on kuitenkin jollain lailla päämääräorientoituneita, niin minäkin (olin) - opiskelin, menestyin helposti opinnoissa, hyvät paperit aika pienin ponnistuksin, kiva työpaikka, jossa voisi viihtyä jonkin aikaa samalla kun eli sitä Elämää ja tuli ja meni oman mielen mukaan, no meni 10 vuotta siinä työpaikassa ja aikaa tuntui olevan ikuisesti. Nyt ollaan siinä, että on se 40 v. melkein mittarissa ja tuntuu että aika on ajanut minusta ohi. En ollutkaan kunnianhimoinen urakiipijä, hyvä ehkä niin, mutta kaihertaa monet menetetyt mahdollisuudet. Jämähdin. Mies ilmaantui kuvioihin, lapsikin tuli, no okei toinenkin sitten. Onnellista, tavallista. En tietoisesti ruksannut mitään listoja, miten kuuluisi elää. Miksi sitten ahdistaa? En tiedä itsekään. En vaan osaa nauttia siitä matkasta, vaan haikailen kai jotain entisajan lapsekkaita haaveita.
Tulee huono omatunto omasta kriiseilystä, mitä oikein valitan? Mutta jos itken joka päivä ja poissaolevana lasken päiviä johonkin asiaan x, niin jotain on kai vialla.
Luulin, etten ole ulkonäköorientoitunut. Enhän edes ollut mikään kaunotar, vaan sellainen perusnätti. Mutta se riitti aina miesten mielenkiintoon. Nyt kun olen siirtynyt kuin taikasauvalla heilautettuna johonkin epämieluisaan tätikastiin, tuntuukin ikävältä. Se yllättää, siis oma reaktioni tähän.
Yksi iso asia tässä mun kriiseilyssäni onkin ehkä se, että olen kuvitellut olevani erilainen ihminen kuin tämä tämän hetken todellisuus paljastaa. Välitin sittenkin ulkonäöstä. Maailma on sittenkin epäreilu ja olen vähemmän kiinnostava ihminen nyt monelle kuin kimmoisana parikymppisenä, vaikka olin ihan idiootti silloin. INhottaa, että maailma on sittenkin sellainen, mitä vastaan olen taistellut. Ja ura: olisin sittenkin halunnut ison toimiston ja uraputken. Olenkin tavallinen tätiintyvä kahden lapsen äiti, josta ei koskaan tule mitään ihmeellistä. Omalla alallaan ponnistelun ja osaamisen yhdistelmänä jollain lailla merkittävä. Olen niin tavallinen että oksennan. Laiska. Hukannut potentiaalia valtavasti.
Elämän lyhyys on iskenyt pahasti. Olen nyt sen ikäinen, kun vanhempani olivat erotessaan. Olen nyt itse se sukupolvi, joka pilaa seuraavan. Vastuu painaa tässä keskinkertaisessa elämässäni ja huolettomuuden kuolema.
En osannut nimetä tätä neljänkympin kriisiksi, tai sellaista keksinyt tilata, mutta sellaiseksi tämän olotilan olen itse nyt "diagnosoinut", kun ikä täsmää ja niin monella on samanlaisia paniikkiajatuksia elämän hallitsemattomasta kulusta ja oman elämän ja valintojen riittämättömyydestä.
T. 71
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:13"]
[quote author="Vierailija" time="09.12.2011 klo 00:28"]
Nautin iästäni. Olen itsevarmempi kuin koskaan, seksi on hauskempaa kuin koskaan, kun mitään ei tarvitse jännittää tai hävetä. Ihan parasta aika tähän mennessä.
[/quote]
Mä en oikein tajua tätä, miten nelikymppiset on seksuaalisesti niin itsevarmoja eivätkä häpeile vartaloitaan yms yms. Millaisia olette sitten aiemmin olleet? Onko mussa jotain vikaa, kun en ymmärrä olla epävarma ja häpeilllä vartaloani?
N25
[/quote]
Häpeilyvaiheesi on vielä edessä, kun rupsahtaminen tuosta etenee. Siitten tulee oman vartalon hyväksyntä ja uusi nousu. Ajattele positiivisesti, parempaa on vielä luvassa.