Lue keskustelun säännöt.
Te jotka sanotte: "Tärkeintä, että vauva syntyy tterveenä ja elossa"
24.10.2011 |
Kyllä, olette oikeassa. Onhan se tietysti tärkeää, että vauva on terve ja elossa, mutta miksi vähättelette äoidin kokemaa?
Tässä oma tarinani, toivottavasti joku ymmmärtää, ettei terve ja elossa oleva vauva ole tae onnellisuudesta.
Synnytyksestäni on jo vuosia aikaa ja koin sen erittäin traumaattiseksi. Synnytys oli pitkä ja kivulias. Pahinta synnytyksessäni kuitenkin oli se, ettei minulle kerrottu mitään synnytyksen kulusta, kätilö teki kaiken omaan päänsä mukaan kysymättä minulta mitään. Mihinkään pyyntöihini ei susotuttu, vaan kätilö tyrmäsi kaikki toiveeni ja käskytti minua. Hän oli niin epaempaattinen kuin kätilö vain olla voi. Tunsin itseni esineeksi, jonka avulla saadaan uusi veronmaksaja.
Lapsen synnyttyä kaikki ei lähtenytkään ihan normaalisti liikkeelle. En kokenut vuoteen synnytykseni jälkeen olevani lapsen äiti. Tuntui, että joku olento on lähtenyt mukaani sairaalasta. Synnytys tuli painajaisina mieleeni ja se rajoitti myös tavallista arkielämää.
Usein kun olimme vauvan kannsa kahdestaan kotona, minä itkin. Vauva tietysti näki tämän kaiken. En osannut myöskään hymyillä vauvalle, tosin joskus muistan hymyilleeni velvollisuuden tunnosta.
Huomasin myös sen, että kun minulla oli paha olo, vauvakin oli toisenlainen. Kun minulla oli pahempi masennuskausi, vauvani nukkui huonommin kuin yleensä. Hän söi myös vähemmän ja jopa laihtui.
Pahimpina aikoina, kun mieheni tuli töistä kotiin, hän otti koko vastuun vavastamme, jotta minä saan levätä. Eipä ollut siis helppoa miehellänikään näinä aikoina. Hän oli erittäin väsynyt ja hänen työnsä myös kärsivät tästä tilanteestamme.
Olin ajatellut, että vauvamme on ehkä astetta totisempi kaveri kuin lapset yleensä. Totisuus johtui kuitenkin minun huonosta olostani. Lpaseni oireili siis käytöksestäni ja masennuksestani!
Lopulta päädyin omaksi, lapseni ja mieheni onneksi terapiaan. Terapia oli raskas kokemus, mutta lopulta kannattava. Pikku hiljaa minulta tippui joku käsittämättömän raskas taakka harteiltani. Pian pystyin jo hengittämään vapaasti ja jopa hymyilemään.
Kun aloin parnatua, huomasin myös vauvassame ihania uusia piirteitä. Hänkin oli alkanut hymyillä entistä enemmän ja pyöristyi ihanaksi taaperoksi. Aloin rakastaa häntä ihan huomaamatta. Hän antoi munlle iloa elämään!
Nyt mietinkin, mitä meille olisi tapahtunu, jos en oilisi koskaan päässyt tuonne terapiaan. Ja kuinka monta samassa tilanteessa olevaa äitiä onkaan olemassa vai sen takia, ettei kätilöt ja lääkärit kunnioita äitejä synnytyksissä ja kohtele heitä ihmisarvon mukaisesti. Suoraan sanottuna olen huolissani siitä, jos ihmisten käsitysten mukaan suomalaisessa synnytyskulttuurissa ei ole mitään parannettavaa.
Valitettavasti olen myös joutunut lukemaan ikävämpiäkin tarinoita äideistä ja lapsista. Paha olo on mennyt niin pitkälle, ettei äiti ole nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itsensä ja lapsensa.
Se, että äiti kokee hyvän synnytyksen ei ole pelkästään äidin etu. Se on myöskin lapsen, aviomiehen ja lopulta koko yhteiskunnan etu. Yhteiskunnan ei tarvitsisi kustantaa kalliita terapioita, koska niihin ei olisi tarvetta. Ja mikä tärkeintä, kaikki lapset saisivat hyvät lähtökohdat elämään, jos heidän äitinsä olisivat kunnossa.
Sairas ihminen ei voi huolehtia lapsesta, saatika antaa hänelle hellyyttä tai rakkautta.
Kommentit (126)
"kuten minä, klassinen laulaj" HAHAHAHAHA
Tuli mieleen se suomalainen sarja HARVOIN TARJOLLA vuosien takaa, jossa oli se KLASSINEN LAULAJA, jolla oli aina kaikki jotenkin pielessä :D:D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ainakin muistan ekasta synnytyksestäni, kun kätilö "käski" välillä eri asentoihin, eikä minulle kyllä tullut mieleenkään kyseenalaistaa asiaa tai loukkaantua tai tehdä siitä numeroa. Ei ne kätilöt sitä vittuillessaan tee, vaan siksi, että vauvan sydänäänet tai hapensaanti on sillä hetkellä parempi juuri siinä asennossa, tai että vauvan pää kiertyy oikeaan asentoon, tai että vauva laskeutuu paremmin kanavaan. Normaalisti synnyttäjät varmaan ymmärtävät tämän ilman muuta.
Muistan senkin, kun kätilö mainitsi jossain vaiheessa, että mitäs jos pitää leikata episiotomia, mitä tuumin asiasta, ja kertoi, että hän tekee sen vain, jos on tosiaan tarvis. Siihen vastasin, että en halua edes tietää hänen tekevän, vaan hän on ammattilainen ja tekee juuri sen mitä tarvitsee, ja parempi kun ei kerro koko toimenpiteestä. Kuten ei kertonutkaan sitten, kun aika tuli, enkä edes huomannut toimenpidettä.
Mielestäni synnyttäessä ollaan tekemässä sitä vauvaa, ja se on se ykkösasia. Aikuinen ihminen kyllä pärjää, tai ainakin pitäisi, mutta se pieni ei välttämättä pärjää. Joten kyllä sen vauvan hyvinvointi ja tarkkailu tuleekin olla se juttu, miksi siellä ollaan.
Väittäisin, että urheilua ohjauksessa harrastavat (voimistelijat, tanssijat tms.) tai kuten minä, joka harrastan klassista laulua, ovat tottuneet ottamaan ohjeita vastaan ja tekemään kuten käsketään, kyseenalaistamatta joka asiaa tai ottamatta itseensä, vaikka saakin kritiikkiä ja ohjeita. Sellaisilla ihmisillä ei varmaan synnytyksessä tule mieleenkään kyseenalaistaa tapahtuman kulkua.
Hyvä, että sinä olet saanut avun ongelmaasi. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että kaiken taustalla ei ollut pelkkä traumaattiseksi kokemasi synnytys.
Mutta hän sentään kysyi sinulta siitä välilihan leikkauksesta. Kaikilta ei kysytä
työni puolesta kuulemaan paljon kritiikkiä ja käskyjäkin. Silti jäi synnytystrauma. Että ei se nyt ole noin mustavalkoista
Aina löytyy joku jolla on mennyt kaikki vielä huonommin. Minä jouduin hätäsektioon josta jäi sekavat ja helvetilliset muistot ja terapiassa jouduin käymään 1,5v. kunnes sain muistoni puretuksi.
En syytä enää henkilökuntaa mistään(vaikka tilanteeni olisi ollut estettävissä etukäteen) enkä itseänikään, enkä miestänikään.
Ehkä nyt vihdoin olen selvinnyt, kun lapsi on 5v.
Aina löytyy joku jolla on mennyt kaikki vielä huonommin. Minä jouduin hätäsektioon josta jäi sekavat ja helvetilliset muistot ja terapiassa jouduin käymään 1,5v. kunnes sain muistoni puretuksi.
En syytä enää henkilökuntaa mistään(vaikka tilanteeni olisi ollut estettävissä etukäteen) enkä itseänikään, enkä miestänikään.
Ehkä nyt vihdoin olen selvinnyt, kun lapsi on 5v.
Aina löytyy joku jolla on mennyt kaikki vielä huonommin. Minä jouduin hätäsektioon josta jäi sekavat ja helvetilliset muistot ja terapiassa jouduin käymään 1,5v. kunnes sain muistoni puretuksi.
En syytä enää henkilökuntaa mistään(vaikka tilanteeni olisi ollut estettävissä etukäteen) enkä itseänikään, enkä miestänikään.
Ehkä nyt vihdoin olen selvinnyt, kun lapsi on 5v.
Mutta hyvä että menit sinne terapiaan. Muuten voisit olla katkera vieläkin.
Harmi kun kaikki ei ymmärrä mennä terapiaan :( Ja harmi kun kaikki ihmiset ei tajua, että synnytys voi olla traumaattinen.
Tsemppejä!
neuvot nyt raavasta karvaista ukkoa (joka on siis ap)... Lue ketju.