Lue keskustelun säännöt.
Te jotka sanotte: "Tärkeintä, että vauva syntyy tterveenä ja elossa"
24.10.2011 |
Kyllä, olette oikeassa. Onhan se tietysti tärkeää, että vauva on terve ja elossa, mutta miksi vähättelette äoidin kokemaa?
Tässä oma tarinani, toivottavasti joku ymmmärtää, ettei terve ja elossa oleva vauva ole tae onnellisuudesta.
Synnytyksestäni on jo vuosia aikaa ja koin sen erittäin traumaattiseksi. Synnytys oli pitkä ja kivulias. Pahinta synnytyksessäni kuitenkin oli se, ettei minulle kerrottu mitään synnytyksen kulusta, kätilö teki kaiken omaan päänsä mukaan kysymättä minulta mitään. Mihinkään pyyntöihini ei susotuttu, vaan kätilö tyrmäsi kaikki toiveeni ja käskytti minua. Hän oli niin epaempaattinen kuin kätilö vain olla voi. Tunsin itseni esineeksi, jonka avulla saadaan uusi veronmaksaja.
Lapsen synnyttyä kaikki ei lähtenytkään ihan normaalisti liikkeelle. En kokenut vuoteen synnytykseni jälkeen olevani lapsen äiti. Tuntui, että joku olento on lähtenyt mukaani sairaalasta. Synnytys tuli painajaisina mieleeni ja se rajoitti myös tavallista arkielämää.
Usein kun olimme vauvan kannsa kahdestaan kotona, minä itkin. Vauva tietysti näki tämän kaiken. En osannut myöskään hymyillä vauvalle, tosin joskus muistan hymyilleeni velvollisuuden tunnosta.
Huomasin myös sen, että kun minulla oli paha olo, vauvakin oli toisenlainen. Kun minulla oli pahempi masennuskausi, vauvani nukkui huonommin kuin yleensä. Hän söi myös vähemmän ja jopa laihtui.
Pahimpina aikoina, kun mieheni tuli töistä kotiin, hän otti koko vastuun vavastamme, jotta minä saan levätä. Eipä ollut siis helppoa miehellänikään näinä aikoina. Hän oli erittäin väsynyt ja hänen työnsä myös kärsivät tästä tilanteestamme.
Olin ajatellut, että vauvamme on ehkä astetta totisempi kaveri kuin lapset yleensä. Totisuus johtui kuitenkin minun huonosta olostani. Lpaseni oireili siis käytöksestäni ja masennuksestani!
Lopulta päädyin omaksi, lapseni ja mieheni onneksi terapiaan. Terapia oli raskas kokemus, mutta lopulta kannattava. Pikku hiljaa minulta tippui joku käsittämättömän raskas taakka harteiltani. Pian pystyin jo hengittämään vapaasti ja jopa hymyilemään.
Kun aloin parnatua, huomasin myös vauvassame ihania uusia piirteitä. Hänkin oli alkanut hymyillä entistä enemmän ja pyöristyi ihanaksi taaperoksi. Aloin rakastaa häntä ihan huomaamatta. Hän antoi munlle iloa elämään!
Nyt mietinkin, mitä meille olisi tapahtunu, jos en oilisi koskaan päässyt tuonne terapiaan. Ja kuinka monta samassa tilanteessa olevaa äitiä onkaan olemassa vai sen takia, ettei kätilöt ja lääkärit kunnioita äitejä synnytyksissä ja kohtele heitä ihmisarvon mukaisesti. Suoraan sanottuna olen huolissani siitä, jos ihmisten käsitysten mukaan suomalaisessa synnytyskulttuurissa ei ole mitään parannettavaa.
Valitettavasti olen myös joutunut lukemaan ikävämpiäkin tarinoita äideistä ja lapsista. Paha olo on mennyt niin pitkälle, ettei äiti ole nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itsensä ja lapsensa.
Se, että äiti kokee hyvän synnytyksen ei ole pelkästään äidin etu. Se on myöskin lapsen, aviomiehen ja lopulta koko yhteiskunnan etu. Yhteiskunnan ei tarvitsisi kustantaa kalliita terapioita, koska niihin ei olisi tarvetta. Ja mikä tärkeintä, kaikki lapset saisivat hyvät lähtökohdat elämään, jos heidän äitinsä olisivat kunnossa.
Sairas ihminen ei voi huolehtia lapsesta, saatika antaa hänelle hellyyttä tai rakkautta.
Kommentit (126)
"tärkeintä on, että vauva syntyy elossa/terveenä", kun puhutaan synnytyksen ja sen hoidon laadusta tai synnytyskokemuksesta äidin kannalta! Oletko sinä, ap, tai joku muu vastaajista tosiaan kohdannut moista asennetta nimenomaan tällaisessa keskustelussa?
Sen sijaan tuo taitaa olla yleinen fraasi esim. tilanteissa, joissa kysellään toiveita tulevan lapsen sukupuolesta, eikö?
Traumaattinen synnytys voi varmasti laukaista tuoreen äidin masennuksen. Kaikki myös varmasti tietävät, ettei tällainen trauma ole välttämätön; monille ihan myönteisesti synnyttäneillekin tämä julma sairaus puhkeaa. Synnyksen jälkeinen masennus on kuitenkin nykyään yleisesti tunnistettu ja tunnustettu tila, johon onneksi suhtaudutaan neuvolassakin vakavasti. - Ei kai kukaan synnytyksen jälkeistä masennusta sairastavalle sanokaan, että "no, tärkeintähän on, että vauva syntyi elossa". Vai sanooko?
Voi kyllä sanoo. Tää av-paltsahan on niitä kommentteja täynnä. Avaa vaikka toi synnytystrauma-ketju.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihan mahdotonta tietää, olisiko se tullut joka tapauksessa, vaikka synnytyskin olisi mennyt ihan putkeen. Monet masentuvat synnytyskokemuksesta riippumatta, johtuen hormoneista tms. Mutta hyvä että sait apua masennukseesi.
No itseasiassa terapiassa tuli hyvin kyll äilmi se, että se paha oloni johtui nimenomaan synnytyskokemuksistani. Synnytys laukaisi siis minun kohdallani masennuksen. Terapeutti oli myös tätä mieltä.
avainsana on kuitenkin "laukaisi". Eli joku muukin asia olisi sen voinut yhtä lailla laukaista sen, jos tuo ei olisi ehtinyt ensin. Masennusalttiilla ihmisellä voi olla elämänsä aikana useita eri syitä mikä laukaisee kunkin masennuskauden.
No mutta eikö naisia silti voisi kohdella synnytyksessä hyvin?
eihän tässä nyt siitä puhutakaan. Toki kaikkia ihmisiä pitäisi KAIKKIALLA kohdella huomaavaisesti, kohteliaasti ja empaattisesti, ja erityisesti sairaita tai herkällä mielialalla olevia, kuten synnyttäjiä. Mutta ap tuntuu väittävän, että hänen synnytyksen jälkeinen masennuksensa olisi ollut vältettävissä jos ainoastaan synnytys olisi mennyt toisin, ja se on - näin jälkikäteen katsottuna ainakin - täysin mahdotonta sanoa varmaksi. Vaikka synnytys menisi 110% hienosti, osa äideistä masentuu (osa ihan psykoosiin asti) silti.
Tiedätkö mitä? Se synnytyksen jälkeinen masennus olisi vältetty hyvällä synnytyskokemuksella. Tästä on myös terapeutin lausunto olemassa. Miksi et voi sitä uskoa? ap
Synnytysmasennus nyt varsinkin on ihan muuta kuin jonkin yksittäisen traumaattisen kokemuksen syytä. Se on yhdistelmä hormonihäiriötä, pitkäaikaista altistusta masennukselle jnejne.
Mutta ap tuntuu väittävän, että hänen synnytyksen jälkeinen masennuksensa olisi ollut vältettävissä jos ainoastaan synnytys olisi mennyt toisin, ja se on - näin jälkikäteen katsottuna ainakin - täysin mahdotonta sanoa varmaksi. Vaikka synnytys menisi 110% hienosti, osa äideistä masentuu (osa ihan psykoosiin asti) silti.
Minusta taas ap ei tuntunut väittävän mitään tuollaista. Pointti oli selkeästi siinä miten tuota terveydenhuollon kulttuuria pitäisi muuttaa. Mutta aina kun siitä puhuu, joku kääntää sen asian juuri tuolla tavalla. Pois itse aiheesta ja asiasta... Ja onko sillä jotakin merkitystä, että onko 100% varmaa että masennus johtui traumaattisesta synnytyksestä? Minusta tuo on outoa sivuasioihin takertumista ja oleellisen pointin, synnytyksen traumatisoivuuden sivuuttamista. Tuskin kuitenkaan kehtaat väittää, että synnytys ei aiheuttanut traumaa vaan sekin oli jo valmiiksi jotenkin aloittajan päässä.
Luepa ketju uudelleen ja huolellisemmin.
Sen sijaan kukaan ei tässä ole sanonut, etteikö siinä synnytyksessä olisi mennyt paljon mönkään. varmasti meni! Toivottavasti ap jaksoi tehdä siitä valituksen, että ko. kätilö otti onkeensa.
Jälkikäteen ympäripyöreästi av-palstalla nariseminen taas ei johda yhtikäs mihinkään.
Johan se on varmasti muuttunut - mammat luulee että vieläkin ollaan kuin jossain 60-70 luvulla.
Itse tosiaan olen 4 lapsen kanssa saanut aina hyvää ja asiallista ja nykyaikaista, arvostavaa kohtelua, mutta oikeassa kohdassa tiukan paikan tullen tarpeeksi napakkaa, jotta homma hoituu.
Ja jos nyt ylipäätään LUIT kommenttiani, en ollenkaan kiistä, etteikö ap:llä varmasti ollut traumaattista synnytyskokemusta. Ja ap: nimenomaan, synnytys saattoi olla se laukaiseva tekijä, mutta sen kehittymässä olevan masennuksen olisi voinut seuraavalla viikolla laukaista vaikkapa ilkeäksi kokemasi anopin kommentti tai tympeä naapuri tai Siwan kassa... eli kyse totta tosiaan on pitkästä kehityksesta, ja masennusta ylläpitävistä tekijöistä. Ja vielä - jos synnytysmasennuksesta puhutaan - myös hormonaalisista syistä.
Tuo nyt on edelleen vain huomion viemistä pois itse asiasta. Siwan kassalla käyminen tuskin on yhtä emotionaalinen, intiimi ja herkkä kokemus kuin synnytys. Kehtaan väittää, että huono synnytyskokemus on vähän rankempi kokemus ja laukaisee masennuksen paljon herkemmin kuin nuo mainitsemasi asiat. Kyse on siitä, että synnytys (ja kaikki toimenpiteet ylipäänsä) on helposti pelottava ja stressaava tilanne jo muutenkin. Aina, kun joku kertoo traumatisoituneensa synnytyksestä tai vaikkapa jostakin toimenpiteestä, jossa häntä ei ole kuultu eikä huomioitu, käännetään keskustelu siihen että "kyllä sulla kuule on ongelmia jo ihan valmiiksi". Mistäköhän ne masennusalttiudet sitten alkujaan syntyy, jos traumaattisissa kokemuksissa syy löytyy yksilöstä itsestään?
Kun minä kumminkin vain kinaan siitä, mistä ap syyttää masennustaan.
Minulla on nimittäin miehellä diagnosoitu keskivaikea masennus. Hänellä on perhepiirissä ko. ongelmaa, kaikilla sisaruksilla masennus. Isänsä oli masentunut myös.
Silti mies - joka ei halua tarkastella asiaa tarkemmin tai pohtia esimerkiksi lapsuutensa merkitystä tai geneettistä alttiutta tuolle - tykkää mieluiten syyttää minua masennuksen aiheuttajaksi, koska olen kerran - vuosi sitten sanonut hänelle puolivittumaisen kommentin.
Olen jutellut tästä perheterapeutin kanssa, ja hän korosti, että pahan olon projisointi muihin ja syntipukin metsästys on aika tyypillistä osalle masentuneista. Eikä se ole kauhean hedelmällistä paranemisen kannalta.
Muusta en kinaa. Voi oikein hyvin olla, että ap:lla oli synnytys from hell, mutta miten ihmeessä sitä nyt voisi edes kauheasti kommentoida, koska ap ei ole siitä mitään paljastanut? Paha sanoa, voi olla tai olla olematta, kun ei siitä mitään kerrota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta ap tuntuu väittävän, että hänen synnytyksen jälkeinen masennuksensa olisi ollut vältettävissä jos ainoastaan synnytys olisi mennyt toisin, ja se on - näin jälkikäteen katsottuna ainakin - täysin mahdotonta sanoa varmaksi. Vaikka synnytys menisi 110% hienosti, osa äideistä masentuu (osa ihan psykoosiin asti) silti.
Minusta taas ap ei tuntunut väittävän mitään tuollaista. Pointti oli selkeästi siinä miten tuota terveydenhuollon kulttuuria pitäisi muuttaa. Mutta aina kun siitä puhuu, joku kääntää sen asian juuri tuolla tavalla. Pois itse aiheesta ja asiasta... Ja onko sillä jotakin merkitystä, että onko 100% varmaa että masennus johtui traumaattisesta synnytyksestä? Minusta tuo on outoa sivuasioihin takertumista ja oleellisen pointin, synnytyksen traumatisoivuuden sivuuttamista. Tuskin kuitenkaan kehtaat väittää, että synnytys ei aiheuttanut traumaa vaan sekin oli jo valmiiksi jotenkin aloittajan päässä.
Luepa ketju uudelleen ja huolellisemmin.Sen sijaan kukaan ei tässä ole sanonut, etteikö siinä synnytyksessä olisi mennyt paljon mönkään. varmasti meni! Toivottavasti ap jaksoi tehdä siitä valituksen, että ko. kätilö otti onkeensa.
Jälkikäteen ympäripyöreästi av-palstalla nariseminen taas ei johda yhtikäs mihinkään.
Mutta kyllähän ihmiset tarvitsevat foorumin ajatuksten vaihtamiselle! Ja meielstäni en ole kyllä narissut, vana puhunut ihan asiallisesti kokemuksistani. Sen sijaan sinun tyylisi kommentoida muita ihmisiä on ehkä lähempänä sitä narinaa. Valitettavasti nimittäin kirjoituksistasi paistaa asenne: "mitä minä olen ole kokenut, sitä ei ole olemassa". Et pysty millään asettumaan toisen ihmisen asemaan, etkä edes viitasi sivistää itseäsi sitä vertaa että tietäisit ongelman olevan todellinen.
ap
vain oman synnytyksensä perusteella. Itselläni yksi kaamea synnytys natsikätilön kanssa, sekä toinen ihana synnytys mukavan kätilön kanssa. Vaikka oman kokemuksen perusteella tilanne on 50-50, niin silti koen suomalaisen synnytyskulttuurin ehdottomasti positiiviseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koska olen kerran - vuosi sitten sanonut hänelle puolivittumaisen kommentin.
piti kirjoittaa että vuosiA. Itse asiassa tasan neljä vuotta sitten.
"tärkeintä on, että vauva syntyy elossa/terveenä", kun puhutaan synnytyksen ja sen hoidon laadusta tai synnytyskokemuksesta äidin kannalta! Oletko sinä, ap, tai joku muu vastaajista tosiaan kohdannut moista asennetta nimenomaan tällaisessa keskustelussa? Sen sijaan tuo taitaa olla yleinen fraasi esim. tilanteissa, joissa kysellään toiveita tulevan lapsen sukupuolesta, eikö? Traumaattinen synnytys voi varmasti laukaista tuoreen äidin masennuksen. Kaikki myös varmasti tietävät, ettei tällainen trauma ole välttämätön; monille ihan myönteisesti synnyttäneillekin tämä julma sairaus puhkeaa. Synnyksen jälkeinen masennus on kuitenkin nykyään yleisesti tunnistettu ja tunnustettu tila, johon onneksi suhtaudutaan neuvolassakin vakavasti. - Ei kai kukaan synnytyksen jälkeistä masennusta sairastavalle sanokaan, että "no, tärkeintähän on, että vauva syntyi elossa". Vai sanooko?
Voi kyllä sanoo. Tää av-paltsahan on niitä kommentteja täynnä. Avaa vaikka toi synnytystrauma-ketju.
siinä ketjussa puhutaan tuossa yhteydessä siitä, kumpi on tärkeämpää: se että synnytys menee _niinkuin äiti on suunnitellut etukäteen_, vai että lapsi on terve ja elossa.
Kukaan ei myöskään väitä etteikö hoitohenkilökunnan pitäisi käyttäytyä kohteliaasti ja empaattisesti synnyttäjää kohtaan, ja selittää hänelle mistä milloinkin on kyse. Mutta käsi sydämellä: teetkö niin myös omassa työssäsi kun tapaat muita ihmisiä, oli heidän tilanteensa mikä tahansa? Jos et, olisiko aika aloittaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja jos nyt ylipäätään LUIT kommenttiani, en ollenkaan kiistä, etteikö ap:llä varmasti ollut traumaattista synnytyskokemusta. Ja ap: nimenomaan, synnytys saattoi olla se laukaiseva tekijä, mutta sen kehittymässä olevan masennuksen olisi voinut seuraavalla viikolla laukaista vaikkapa ilkeäksi kokemasi anopin kommentti tai tympeä naapuri tai Siwan kassa... eli kyse totta tosiaan on pitkästä kehityksesta, ja masennusta ylläpitävistä tekijöistä. Ja vielä - jos synnytysmasennuksesta puhutaan - myös hormonaalisista syistä.
Tuo nyt on edelleen vain huomion viemistä pois itse asiasta. Siwan kassalla käyminen tuskin on yhtä emotionaalinen, intiimi ja herkkä kokemus kuin synnytys. Kehtaan väittää, että huono synnytyskokemus on vähän rankempi kokemus ja laukaisee masennuksen paljon herkemmin kuin nuo mainitsemasi asiat. Kyse on siitä, että synnytys (ja kaikki toimenpiteet ylipäänsä) on helposti pelottava ja stressaava tilanne jo muutenkin. Aina, kun joku kertoo traumatisoituneensa synnytyksestä tai vaikkapa jostakin toimenpiteestä, jossa häntä ei ole kuultu eikä huomioitu, käännetään keskustelu siihen että "kyllä sulla kuule on ongelmia jo ihan valmiiksi". Mistäköhän ne masennusalttiudet sitten alkujaan syntyy, jos traumaattisissa kokemuksissa syy löytyy yksilöstä itsestään?
Kun minä kumminkin vain kinaan siitä, mistä ap syyttää masennustaan.Minulla on nimittäin miehellä diagnosoitu keskivaikea masennus. Hänellä on perhepiirissä ko. ongelmaa, kaikilla sisaruksilla masennus. Isänsä oli masentunut myös.
Silti mies - joka ei halua tarkastella asiaa tarkemmin tai pohtia esimerkiksi lapsuutensa merkitystä tai geneettistä alttiutta tuolle - tykkää mieluiten syyttää minua masennuksen aiheuttajaksi, koska olen kerran - vuosi sitten sanonut hänelle puolivittumaisen kommentin.
Olen jutellut tästä perheterapeutin kanssa, ja hän korosti, että pahan olon projisointi muihin ja syntipukin metsästys on aika tyypillistä osalle masentuneista. Eikä se ole kauhean hedelmällistä paranemisen kannalta.
Muusta en kinaa. Voi oikein hyvin olla, että ap:lla oli synnytys from hell, mutta miten ihmeessä sitä nyt voisi edes kauheasti kommentoida, koska ap ei ole siitä mitään paljastanut? Paha sanoa, voi olla tai olla olematta, kun ei siitä mitään kerrota.
Tää on just tyypillisdtä, että aina kaikkea peilataan omiin kokemuksiin. Se, että sinun miehesi on ääliö ei tee apstä ääliötä. Ymmärrätkö, vai pitääkö vääntää rautalangasta? ;)
Mutta ap tuntuu väittävän, että hänen synnytyksen jälkeinen masennuksensa olisi ollut vältettävissä jos ainoastaan synnytys olisi mennyt toisin, ja se on - näin jälkikäteen katsottuna ainakin - täysin mahdotonta sanoa varmaksi. Vaikka synnytys menisi 110% hienosti, osa äideistä masentuu (osa ihan psykoosiin asti) silti.
Minusta taas ap ei tuntunut väittävän mitään tuollaista. Pointti oli selkeästi siinä miten tuota terveydenhuollon kulttuuria pitäisi muuttaa. Mutta aina kun siitä puhuu, joku kääntää sen asian juuri tuolla tavalla. Pois itse aiheesta ja asiasta... Ja onko sillä jotakin merkitystä, että onko 100% varmaa että masennus johtui traumaattisesta synnytyksestä? Minusta tuo on outoa sivuasioihin takertumista ja oleellisen pointin, synnytyksen traumatisoivuuden sivuuttamista. Tuskin kuitenkaan kehtaat väittää, että synnytys ei aiheuttanut traumaa vaan sekin oli jo valmiiksi jotenkin aloittajan päässä.
Luepa ketju uudelleen ja huolellisemmin. Sen sijaan kukaan ei tässä ole sanonut, etteikö siinä synnytyksessä olisi mennyt paljon mönkään. varmasti meni! Toivottavasti ap jaksoi tehdä siitä valituksen, että ko. kätilö otti onkeensa. Jälkikäteen ympäripyöreästi av-palstalla nariseminen taas ei johda yhtikäs mihinkään.
Mutta kyllähän ihmiset tarvitsevat foorumin ajatuksten vaihtamiselle! Ja meielstäni en ole kyllä narissut, vana puhunut ihan asiallisesti kokemuksistani. Sen sijaan sinun tyylisi kommentoida muita ihmisiä on ehkä lähempänä sitä narinaa. Valitettavasti nimittäin kirjoituksistasi paistaa asenne: "mitä minä olen ole kokenut, sitä ei ole olemassa". Et pysty millään asettumaan toisen ihmisen asemaan, etkä edes viitasi sivistää itseäsi sitä vertaa että tietäisit ongelman olevan todellinen. ap
Ethän sinä ole kertonut siitä synnytyksestä juurikaan mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja jos nyt ylipäätään LUIT kommenttiani, en ollenkaan kiistä, etteikö ap:llä varmasti ollut traumaattista synnytyskokemusta. Ja ap: nimenomaan, synnytys saattoi olla se laukaiseva tekijä, mutta sen kehittymässä olevan masennuksen olisi voinut seuraavalla viikolla laukaista vaikkapa ilkeäksi kokemasi anopin kommentti tai tympeä naapuri tai Siwan kassa... eli kyse totta tosiaan on pitkästä kehityksesta, ja masennusta ylläpitävistä tekijöistä. Ja vielä - jos synnytysmasennuksesta puhutaan - myös hormonaalisista syistä.
Tuo nyt on edelleen vain huomion viemistä pois itse asiasta. Siwan kassalla käyminen tuskin on yhtä emotionaalinen, intiimi ja herkkä kokemus kuin synnytys. Kehtaan väittää, että huono synnytyskokemus on vähän rankempi kokemus ja laukaisee masennuksen paljon herkemmin kuin nuo mainitsemasi asiat. Kyse on siitä, että synnytys (ja kaikki toimenpiteet ylipäänsä) on helposti pelottava ja stressaava tilanne jo muutenkin. Aina, kun joku kertoo traumatisoituneensa synnytyksestä tai vaikkapa jostakin toimenpiteestä, jossa häntä ei ole kuultu eikä huomioitu, käännetään keskustelu siihen että "kyllä sulla kuule on ongelmia jo ihan valmiiksi". Mistäköhän ne masennusalttiudet sitten alkujaan syntyy, jos traumaattisissa kokemuksissa syy löytyy yksilöstä itsestään?
Kun minä kumminkin vain kinaan siitä, mistä ap syyttää masennustaan. Minulla on nimittäin miehellä diagnosoitu keskivaikea masennus. Hänellä on perhepiirissä ko. ongelmaa, kaikilla sisaruksilla masennus. Isänsä oli masentunut myös. Silti mies - joka ei halua tarkastella asiaa tarkemmin tai pohtia esimerkiksi lapsuutensa merkitystä tai geneettistä alttiutta tuolle - tykkää mieluiten syyttää minua masennuksen aiheuttajaksi, koska olen kerran - vuosi sitten sanonut hänelle puolivittumaisen kommentin. Olen jutellut tästä perheterapeutin kanssa, ja hän korosti, että pahan olon projisointi muihin ja syntipukin metsästys on aika tyypillistä osalle masentuneista. Eikä se ole kauhean hedelmällistä paranemisen kannalta. Muusta en kinaa. Voi oikein hyvin olla, että ap:lla oli synnytys from hell, mutta miten ihmeessä sitä nyt voisi edes kauheasti kommentoida, koska ap ei ole siitä mitään paljastanut? Paha sanoa, voi olla tai olla olematta, kun ei siitä mitään kerrota.
Tää on just tyypillisdtä, että aina kaikkea peilataan omiin kokemuksiin. Se, että sinun miehesi on ääliö ei tee apstä ääliötä. Ymmärrätkö, vai pitääkö vääntää rautalangasta? ;)
ollut huono synnytys ja haluat siitä syyttää kaikkea sen jälkeen tapahtunutta ei tarkoita, että ap:n masennus olisi oikeasti vain synnytyksestä johtuvaa. Ymmärrätkö, vai pitääkö vääntää rautalangasta?
Sinä itse peilaat ihan yhtä lailla itseesi tätä asiaa.
Voitaisiin keskustella siitä synnytyksestä, jos ap nyt viimein avaisi sanaisen arkkunsa ja kertoisi, mitä oikeasti tapahtui.
Muuten tämä menee ihmeelliseksi varjonyrkkeilyksi, joka ei oikeasti johda mihinkään parannusehdotuksiin.
Se pointti oli synnytyskulttuurin muuttaminen parempaan suuntaan, ei mun kokemusten vähättely tai niiden vääntäminen vääriksi.
Ymmärtäkää, että tää ei ole keneltäkään mitään pois. Ainut asia mitä haluan on se, että jokaisella naisella olisi samanlaiset lähtökohdat synnytykseen Suomessa. Se on aika vähän, mutta sillä saataisiin niin plajon.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja empaattinen. Ymmärtävä ja ap olisi itse saanut fiilistensä mukaan olla ja mennä ja tehdä.
Lapsi olisi ollut ahdingossa ja olisi pitänyt toimia kiireesti mutta olisi kuunneltu äitiä ja ei tehty epparia eikä puudutettu eikä leikattu, menty vaan luomuna kuten äiti tahtoo, hiljaisesti kynttilän valossa, eikä ainakaan tiukasti kommennettu että nyt ponnistat ja työnnät, hiljaa vaan hengitelty lasta ulos.
Ja sitten lapsi ei olisi ollut terve tai elävä... oiskohan tullut vielä pahempi masennus sitten?
Joskus siis on vaan pakko mennä vähän äidin toiveiden yli.
MUTTA - voihan olla että ap:lle tosiaan ON sattuntu harvinaisuus - asiaton huono kätilö, jolloin asiasta toivon mukaan reklamoitu eteenpäin.
Mutta tosiaan kun ap ei tästä kerro, mitä siellä synnytyksessä sitten tarkemmin sattui.
Se ei ole mielestäni oleellsta vaan se, miten minua siellä kohdeltiin. Ja mielestäni aloituksestani tulee hyvin esille tuo seikka
ap
ja empaattinen. Ymmärtävä ja ap olisi itse saanut fiilistensä mukaan olla ja mennä ja tehdä.
Lapsi olisi ollut ahdingossa ja olisi pitänyt toimia kiireesti mutta olisi kuunneltu äitiä ja ei tehty epparia eikä puudutettu eikä leikattu, menty vaan luomuna kuten äiti tahtoo, hiljaisesti kynttilän valossa, eikä ainakaan tiukasti kommennettu että nyt ponnistat ja työnnät, hiljaa vaan hengitelty lasta ulos.
Ja sitten lapsi ei olisi ollut terve tai elävä... oiskohan tullut vielä pahempi masennus sitten?
Joskus siis on vaan pakko mennä vähän äidin toiveiden yli.
MUTTA - voihan olla että ap:lle tosiaan ON sattuntu harvinaisuus - asiaton huono kätilö, jolloin asiasta toivon mukaan reklamoitu eteenpäin.
Mutta tosiaan kun ap ei tästä kerro, mitä siellä synnytyksessä sitten tarkemmin sattui.
hohhoijaa. empä edes jaksa kommentoida tätä.
ap
sen verran, että lienee kuitenkin onneksi harvinaista sellainen todellinen "tyly ja ihmisarvoa alentava" kohtelu. Itse en ainakaan tällaiseen ole vuosien työurani aikana törmännyt kätilöiden, kollegoiden tai oman työntekoni yhteydessä.
Sen sijaan jälkeenpäin synnytyksen läpikäynti on varmasti tärkeää, koska varsinkin herkempi äiti tulkitsee asioita helposti negatiivisiksi. Synnytyksen aikaiset tapahtumat on vaikea asettaa muistissaan aikajärjestykseen ja monesti asioita unohtuu täysin äidiltä.
Keskustelin kerran imukuppisynytyksestä synnyttäjän kanssa parin päivän kuluttua, ja hän sanoi, että "olisit voinut kyllä kertoa mitä ja miksi teet, ja sattui ihan kamalasti." Kävin läpi tapahtumat ja kerroin, että AINA poikkeuksetta kerron äidille miksi toimenpide tehdään ja selostan mitä teen. Kerroin, että hän huusi koko ajan "ottakaa se pois, ottakaa se pois, en jaksa enää" ja koitimme kauniisti rauhoitella häntä, minkä jälkeen selitimme mitä tapahtuu. Oli pakko toimia, koska vauvan syke laski. Selitin myös, että vaikka puudutus on, lapsen ulostulo sattuu aina jonkin verran riippumatta siitä, onko imukuppi käytössä vai ei. Keskustelu rauhoitti äitiä huomattavasti, tosin hän teki vielä myöhemmin valituksen episiotomian leikkaamisesta, vaikka sekin hänelle perusteltiin.
Korostaisin äidin omaa asennetta edelleen. Jos uskoo tulevansa julmien kiduttajien kynsiin, on varmasti paha olla.
Ja vaikka olin masentunut, diagnoosini ei ollut synntyksen jälkeinen amsennus vaan posttraumaattinen tressioireyhtymä. Ja tuohon häiriöön tarvitaan aina joku trauma. Joten puheet siitä, että vika on pääni sisällä voitte loepttaa saman tien
ap
Se ei ole mielestäni oleellsta vaan se, miten minua siellä kohdeltiin. Ja mielestäni aloituksestani tulee hyvin esille tuo seikka ap
Kerrot vain näin
Synnytys oli pitkä ja kivulias.
- niin, niin ne todella yleensä on - mitenköhän tätä voisi muuttaa?
ettei minulle kerrottu mitään synnytyksen kulusta,
- mitä siitä olisi pitänyt kertoa? sen kestoa ei voi kukaan arvata? kysyitkö esim. "paljonko on auki kohdunsuu?" ei sen kulusta niin hirveästi yleensä kerrotakaan, kun ei ole kerrottavaa
kätilö teki kaiken omaan päänsä mukaan kysymättä minulta mitään.
- ikävää toki, mutta voitko tarkentaa. Mitä hän teki? Monet asiat on tarpeen tehdä ilman kyselyä äidiltä, yleensäkin ilmoitetaan vain "nyt voitaisiin laittaa pinni vauvan päähän" tms. Toki ON nykyaikaista, että neuvotellaan äidin kanssa esim. siitä puhkaistaanko kalvot vai ei, jos se ei ole ehdottoman tarpeen, mutta voisi olla jollain tapaa hyödyllistä.
Mihinkään pyyntöihini ei susotuttu, vaan kätilö tyrmäsi kaikki toiveeni ja käskytti minua.
- mihin pyyntöihin, voitko tarkentaa? Ja käskytys on ponnistusvaiheessa ihan hyvä asia, kun äidiltä meinaa loppua usko ja voimat kesken. Missä kohtaa ja miten sinua käskytettiin?
Sinun pitäisi kuvailla nämä kohdat paljon tarkemmin, jotta oikeasti voitaisiin saada jotain ideaa ja lähtökohtaa siihen, MITEN synntyyskulttuuria voisi muuttaa.
Minusta taas ap ei tuntunut väittävän mitään tuollaista. Pointti oli selkeästi siinä miten tuota terveydenhuollon kulttuuria pitäisi muuttaa. Mutta aina kun siitä puhuu, joku kääntää sen asian juuri tuolla tavalla. Pois itse aiheesta ja asiasta... Ja onko sillä jotakin merkitystä, että onko 100% varmaa että masennus johtui traumaattisesta synnytyksestä? Minusta tuo on outoa sivuasioihin takertumista ja oleellisen pointin, synnytyksen traumatisoivuuden sivuuttamista. Tuskin kuitenkaan kehtaat väittää, että synnytys ei aiheuttanut traumaa vaan sekin oli jo valmiiksi jotenkin aloittajan päässä.