Mä en jaksa lässytystä ja aikuisten "hassuttelua" ja tutustumisleikkejä!!!

Ihmisten kapasiteetti ja vastaanottokyky vaihtelee. Sitähän se erilaisuus on. Tasoja ja tavoitteita on monenlaisia...

Tosiaan, leikki on vain väline. Ethän takerru ajatukseen, että juuri jollakin yksittäisellä leikillä halutaan saavuttaa Pyhä Kehittyminen :)



Siitä ei siis suinkaan ole kyse. Ajattele asiaa kokonaisuutena.



On siis ihan ok olla saamatta noista mitään. Mutta sekin on tärkeä tieto!

Tosiaan, leikki on vain väline. Ethän takerru ajatukseen, että juuri jollakin yksittäisellä leikillä halutaan saavuttaa Pyhä Kehittyminen :)

Siitä ei siis suinkaan ole kyse. Ajattele asiaa kokonaisuutena.

On siis ihan ok olla saamatta noista mitään. Mutta sekin on tärkeä tieto!

Mutta jos tietää asian jo? Aina vaan pistetään ihmisiä samaan liemeen?

Lisäksi ainakin kun on tätä ketjua lukenut, niin hyvin monen mielestä ei ole ok olla saamatta siitä mitään, vaan on ilman muuta jotenkin huonompi (jäykkis, tosikko, estynyt,..)

ei tollenen kerro mulle mitään mitä en a) itse tietäisi ja b) mitä muut eivät jo tietäisi. Toi on vain nöyryyttävää. Arvatkaa lopettaisinko jännittäiseni ja heittäytymättömyyteni, jos vain voisin!



Olen joskus vastaavantapaisissa tilainteissa sitten yrittänyt esittää rentoa ja heittäytyvää ja pieleenhän se menee. Kaikki haistaa sen feikkiyden heti ja nolaan itseni entistä pahemmin.



Antakaan ihmisten olla erilaisia ja pitää kasvonsa.

- ohjaaja paukutti kehärumpua ja kun pauke lakkasi, kaikkien piti kiljua "apua, stressi iskee!" ja jähmettyä paikalleen kuin olisi todella uhattuna - ja kun tätä oli menty muutama kerta, piti vaihtaa huuto "minä olen vahva!" ja jähmettyä supermiesasentoon

- laulettiin Karhunpoika sairastaa ja samalla piti kävellä ympäri luokkaa ja paijata jokaisen vastaantulijan päätä

- istutiin piirissä ja kaikkien piti laittaa silmät kiinni. Kun ohjaaja alkoi hymistä, piti omaan tahtiin sanoa vahvalla äänellä "MINÄ olen mahtava ja tykkään itsestäni!"

- leikittiin vanhoja pihaleikkejä, joissa lauletaan jotain (en enää muista mitä) ja lyödään käsiä yhteen ja nopeutetaan koko ajan

- leikittiin, että on aamu ja yksi kerrallaan jokainen työntekijä lähetettiin ulos luokasta ja sen piti tulla takaisin ja sanoa 'huomenta' niin, että kaikille tulisi hyvä mieli. Siinä harjoiteltiin mukavaa tervehdystä, jota pitäisi jatkossa harjoitella työpaikalla, että aamu alkaisi kaikilla hyvin.

- piti mennä sellaisen työkaverin luokse, jonka tuntee huonoiten ja kertoa joku oma epäonnistuminen tai heikkous sille

- leikittiin pikkupupuja, jotka menee diskoon. Sai valita onko iso vai pieni pupu ja sitten mentiin ringin keskelle yksitellen tanssimaan isona tai pienenä pupuna ja tanssin jälkeen kaikkien piti taputtaa tanssijalle

Ei pysty. Ei millään. Mä en pysty heittäytymään, ENKÄ HALUAKAAN! Nämä ovat vain ja ainoastaan kiusallisia. Ehkä se sitten yhdistää, kun kaikki joudutaan ne käymään läpi. En tiedä, mutta tosi tuskallista mulle.

Ehkä murran huomenna jalkani ja jään pariksi kuukaudeksi sairaslomalle..

Mitä näistä pupudiskoilusta (ja pikkupupun ja isonpupun valinnasta), supermiesasennoista, kehärummun paukkeesta, karhunpoikalauluista ja muista lastenleikeistä saa sitten irti se "normaali" ihminen, joka uskaltaa heittäytyä ja leikkiä? Miten tämä kehittää kaikkien näiden ihmisten ihmissuhdetaitoja, jos he kerran jo ottavat nämä leikit luontevasti vastaan? Ovatko nämä leikit luotu vain niitä varten, jotka niitä vihaavat, jotta he voisivat päästä estoistaan? Miten nämä sitten auttavat sitä työyhteisöä? Miksi ihmeessä jokaisen pitäisi kyetä työyhteisönsä edessä nolaamaan itsensä? Miten se hyödyttää sitä työyhteisöä? Ne parjaajat saavat vain välineitä käsiinsä haukkuakseen lisää.

Ymmärrän, että jään rikkomiseen tarvitaan leikkimielisyyttä ja ripaus sitä koulutuksen aluksi on minusta ihan ok (joskaan en halua ikinä leikkiä pikkupupua discossa tai laulaa karhunpoika sairastaa ja paijata työkaverini päätä), mutta tämä koulutus koostuu toinen toistaan nöyryyttävimmistä leikeistä, joita ei edes itseään kunnioittava päiväkotilainen suostuisi leikkimään.

Kyllä minä tiedän, miksi en itse esim. kykenisi näihin leikkeihin. TAustalla on rankkaa koulukiusausta ja työpaikallani olen mahdollisimman hiirulainen, jotta työpaikan hyeenat eivät saisi syitä haukkua minua. MIksi haluaisin, että nämä haavat avattaisiin, kun ammattitaitonne ei niitä riitä millään tasolla korjaamaan? Onko koskaan tullut mieleen, että se sulkeutunut ihminen, joka ei kykene heittäytymään leikkeihin, piilottelee asioita, joita ei ole hyvä tuoda julkisesti kaikkien tietoisuuteen? Monet näistä ihmisistä ovat sosiaalisesti taitavia, juttelevat sujuvasti niitä näitä ja kykenevät loistavaan kahvipöytäkeskusteluun. Työpaikan ilmapiirin ongelmat ovat todella harvoin lähtöisin näistä. Ne työpaikan ivaajat ja pilkkaajat ovat usein niitä, jotka muutenkin uskaltavat heittäytyä ja puhua suunsa puhtaaksi kelle vaan ja jotka nauttivat siitä, että saavat olla suunapäänä, määräillä ja komentaa.

En käsitä tällaisen leikkimisen funktiota. En ymmärrä, miten kanikouluttajat luulevat voivansa hallita tilannetta, jossa pakotetaan todella vahvoja muureja alas. Onko teillä psykiatrin koulutusta? Vai pakotatteko muurit alas ja ohjaatte sen jälkeen eteenpäin kätenne asiasta pesten?

Mutta jos tietää asian jo? Aina vaan pistetään ihmisiä samaan liemeen?

Lisäksi ainakin kun on tätä ketjua lukenut, niin hyvin monen mielestä ei ole ok olla saamatta siitä mitään, vaan on ilman muuta jotenkin huonompi (jäykkis, tosikko, estynyt,..)

yhteisössä ei ole tiedetty, koska tällaista ohjelmaa on syystä tai toisesta kuitenkin päädytty hankkimaan. Jos ajatellaan esimerkiksi työyhteisöä, kuinka monessa lopulta tunnetaan osapuolten elämänhistoria? Onko tavoitteenakaan, että ne tunnetaan? Yleensä yrityksiä kiinnostaa työntekijöidensä kehitysmyönteisyys sekä se, katsovatko he ennemmin menneisyyteen vai tulevaisuuteen.

Jos tuntee olevansa jäykkis, tosikko tai estynyt, on silti vapaa tekemään valinnan. Hyväksyykö olevansa sellainen, vai säilyttääkö mahdollisuuden laajentaa tyyliään? Ja taas molemmat valinnat ovat ok.

Luulenpa, että usein ongelmia aiheuttaa se, etteivät leikkiin osallistettavat ole täysin selvillä siitä, mitä leikillä lopulta halutaan ja mikä valitun toiminnan tarkoitus on. Tässä on vetäjillä kehittämisen paikka. He eivät ehkä asiaa hoksaa, jollei joku tästä informaatiota pyydä. Kannattaa siis antaa palautetta.

Mitä näistä pupudiskoilusta (ja pikkupupun ja isonpupun valinnasta), supermiesasennoista, kehärummun paukkeesta, karhunpoikalauluista ja muista lastenleikeistä saa sitten irti se "normaali" ihminen, joka uskaltaa heittäytyä ja leikkiä? Miten tämä kehittää kaikkien näiden ihmisten ihmissuhdetaitoja, jos he kerran jo ottavat nämä leikit luontevasti vastaan? Ovatko nämä leikit luotu vain niitä varten, jotka niitä vihaavat, jotta he voisivat päästä estoistaan? Miten nämä sitten auttavat sitä työyhteisöä? Miksi ihmeessä jokaisen pitäisi kyetä työyhteisönsä edessä nolaamaan itsensä? Miten se hyödyttää sitä työyhteisöä? Ne parjaajat saavat vain välineitä käsiinsä haukkuakseen lisää.

Ymmärrän, että jään rikkomiseen tarvitaan leikkimielisyyttä ja ripaus sitä koulutuksen aluksi on minusta ihan ok (joskaan en halua ikinä leikkiä pikkupupua discossa tai laulaa karhunpoika sairastaa ja paijata työkaverini päätä), mutta tämä koulutus koostuu toinen toistaan nöyryyttävimmistä leikeistä, joita ei edes itseään kunnioittava päiväkotilainen suostuisi leikkimään.

Kyllä minä tiedän, miksi en itse esim. kykenisi näihin leikkeihin. TAustalla on rankkaa koulukiusausta ja työpaikallani olen mahdollisimman hiirulainen, jotta työpaikan hyeenat eivät saisi syitä haukkua minua. MIksi haluaisin, että nämä haavat avattaisiin, kun ammattitaitonne ei niitä riitä millään tasolla korjaamaan? Onko koskaan tullut mieleen, että se sulkeutunut ihminen, joka ei kykene heittäytymään leikkeihin, piilottelee asioita, joita ei ole hyvä tuoda julkisesti kaikkien tietoisuuteen? Monet näistä ihmisistä ovat sosiaalisesti taitavia, juttelevat sujuvasti niitä näitä ja kykenevät loistavaan kahvipöytäkeskusteluun. Työpaikan ilmapiirin ongelmat ovat todella harvoin lähtöisin näistä. Ne työpaikan ivaajat ja pilkkaajat ovat usein niitä, jotka muutenkin uskaltavat heittäytyä ja puhua suunsa puhtaaksi kelle vaan ja jotka nauttivat siitä, että saavat olla suunapäänä, määräillä ja komentaa.

En käsitä tällaisen leikkimisen funktiota. En ymmärrä, miten kanikouluttajat luulevat voivansa hallita tilannetta, jossa pakotetaan todella vahvoja muureja alas. Onko teillä psykiatrin koulutusta? Vai pakotatteko muurit alas ja ohjaatte sen jälkeen eteenpäin kätenne asiasta pesten?

Siis tämä on NIIN asiaa ja erittäin mielelläni haluaisin minäkin kuulla vastauksen noihin kysymyksiin.

Mun estoisuuden ja jännittämisen taustalla on lapsuuden sairauden takia tehdyt inhottavat toimepiteet lääkärissä. Vieraitten ihmisten iholle tuleminen on erittäin ahdistavaa. Suostun siihen, mutta voisitte kouluttajat vähän antaa armoa, jos en ole aivan innoissani siitä että joudun tällaisiin tilanteisiin. Ja tämä koskee myös gynekologeja ja kätilöitä jne.

ei tollenen kerro mulle mitään mitä en a) itse tietäisi ja b) mitä muut eivät jo tietäisi. Toi on vain nöyryyttävää. Arvatkaa lopettaisinko jännittäiseni ja heittäytymättömyyteni, jos vain voisin!

Olen joskus vastaavantapaisissa tilainteissa sitten yrittänyt esittää rentoa ja heittäytyvää ja pieleenhän se menee. Kaikki haistaa sen feikkiyden heti ja nolaan itseni entistä pahemmin.

Antakaan ihmisten olla erilaisia ja pitää kasvonsa.

mikään toiminta ei milloinkaan vastaa kaikkien tarpeisiin. Siloittelu ei tee hyvää, vaikka kompromissit ovatkin kannattavia. Silti joidenkin on vain sinniteltävä arkuuden kanssa, ja joidenkin ristinä on jokin muu asia. Pitää vain opetella olemaan itselleen armollinen, vaikka se veisi vuosia.

Mitä näistä pupudiskoilusta (ja pikkupupun ja isonpupun valinnasta), supermiesasennoista, kehärummun paukkeesta, karhunpoikalauluista ja muista lastenleikeistä saa sitten irti se "normaali" ihminen, joka uskaltaa heittäytyä ja leikkiä? Miten tämä kehittää kaikkien näiden ihmisten ihmissuhdetaitoja, jos he kerran jo ottavat nämä leikit luontevasti vastaan? Ovatko nämä leikit luotu vain niitä varten, jotka niitä vihaavat, jotta he voisivat päästä estoistaan? Miten nämä sitten auttavat sitä työyhteisöä? Miksi ihmeessä jokaisen pitäisi kyetä työyhteisönsä edessä nolaamaan itsensä? Miten se hyödyttää sitä työyhteisöä? Ne parjaajat saavat vain välineitä käsiinsä haukkuakseen lisää.

Ymmärrän, että jään rikkomiseen tarvitaan leikkimielisyyttä ja ripaus sitä koulutuksen aluksi on minusta ihan ok (joskaan en halua ikinä leikkiä pikkupupua discossa tai laulaa karhunpoika sairastaa ja paijata työkaverini päätä), mutta tämä koulutus koostuu toinen toistaan nöyryyttävimmistä leikeistä, joita ei edes itseään kunnioittava päiväkotilainen suostuisi leikkimään.

Kyllä minä tiedän, miksi en itse esim. kykenisi näihin leikkeihin. TAustalla on rankkaa koulukiusausta ja työpaikallani olen mahdollisimman hiirulainen, jotta työpaikan hyeenat eivät saisi syitä haukkua minua. MIksi haluaisin, että nämä haavat avattaisiin, kun ammattitaitonne ei niitä riitä millään tasolla korjaamaan? Onko koskaan tullut mieleen, että se sulkeutunut ihminen, joka ei kykene heittäytymään leikkeihin, piilottelee asioita, joita ei ole hyvä tuoda julkisesti kaikkien tietoisuuteen? Monet näistä ihmisistä ovat sosiaalisesti taitavia, juttelevat sujuvasti niitä näitä ja kykenevät loistavaan kahvipöytäkeskusteluun. Työpaikan ilmapiirin ongelmat ovat todella harvoin lähtöisin näistä. Ne työpaikan ivaajat ja pilkkaajat ovat usein niitä, jotka muutenkin uskaltavat heittäytyä ja puhua suunsa puhtaaksi kelle vaan ja jotka nauttivat siitä, että saavat olla suunapäänä, määräillä ja komentaa.

En käsitä tällaisen leikkimisen funktiota. En ymmärrä, miten kanikouluttajat luulevat voivansa hallita tilannetta, jossa pakotetaan todella vahvoja muureja alas. Onko teillä psykiatrin koulutusta? Vai pakotatteko muurit alas ja ohjaatte sen jälkeen eteenpäin kätenne asiasta pesten?

Edelleen painotan, että kyse on kevyistä leikeistä. Jos jollakin osallistujalla on vakavia psyykkisiä ongelmia, joita hän ei halua tuoda esiin, ei asialle tietenkään voida tehdä mitään niistä tietämättä.

Ohjelmaa on hyvin vaikea suunnitella kaikki mahdolliset fobiat huomioiden. Sen varmasti jokainen ymmärtää. Kyse on valinnoista. Jos valitaan leikki, on huomattavasti todennäköisempää, että siihen tosiaan suhtaudutaan kepeästi kuin että toiminta avaa syvät haavat.

Jos henkilö huomaa, että hänessä nousee tällaisia reaktioita, ja hän kyseenalaistaa leikittäjän ammattitaidon (jolla ei siis välttämättä todellakaan tarvitse olla valmiuksia hoitaa kenenkään traumoja), kannattaa hänen varmasti itse hakeutua asiantuntevaksi katsomaansa paikkaan keskustelemaan ongelmasta. Keskusteltavaa varmasti siis on, mikäli leikki tällaisen reaktion laukaisee.

Mitä tulee siihen, mitä heittäytyjät saavat: no sitä lämmittelyä. Ihmiset saatetaan vuorovaikutukseen. Aloitetaan jostain.

Hmm... jos työpaikan ilmapiiri on todella niin tulehtunut, että täytyy miettiä nolaamista, kiusaamista jne. niin näihinhän juuri päästään käsiksi kun huomataan, että pikkuleikki on kyseisessä työyhteisössä jotain aivan muuta. Edelleen, leikki on toiminut välineenä, joka käynnistää yhteisössä prosessin ja tuo uutta ymmärrystä.

Viimeinen kysymys siitä, onko leikittäjällä psykiatrin koulutusta, on oikeastaan jo aika absurdi. Eikö saisi leikittää ja tehdä kevyitä asioita muutoin?

Se, että jollakin on ongelmia, ei tarkoita että muun maailman pitäisi kuitenkaan ottaa tätä kaikessa huomioon. Sopeutumista täytyy tehdä puolin ja toisin.

On siis ihan ok olla saamatta noista mitään. Mutta sekin on tärkeä tieto!

Onko kanikouluttajien näkemys "koulutettavista" noin pessimistinen... siis koulutettavien itsetuntemusko on niin huonolla tolalla, että tarvitaan kanidisco jotta koulutettava voi oivaltaa jotakin itsestään? Mitä uutta oivallettavaa kanidisco voi tuoda, kun ihminen erittäin todennäköisesti jo valmiiksi tietää ettei pidä kyseisestä jutusta? Kun ihan oikeasti en usko noiden kanileikkien pohjautuvan oikein mihinkään sen järkevämpään ja syvällisempään ideaan kuin että tuollainen nyt vaan joskus on keksitty ja joku on saanut päähänsä, että se voisi vaikka olla vapauttavaa tai jotain. Vai onko ajatus tuosta "tärkeästä tiedosta" se, että ihminen ymmärtää että "jotain on vialla" jos ei pidä siitä ja täytyy alkaa poistaa omia estoja? Mistä lähtien tarve (tai ainakin välinpitämättömyys) itsensä nolaamiseen ja merkityksettömään päiväkotitasoiseen pelleilyyn on ollut tavoiteltava hyve?

Lukisin mielelläni, jos jollakulla olisi heittää jotain tieteellistä faktaa pöytään näiden menetelmien hedelmällisyydestä.

Tarkoitus oli simuloida oppilaaksi tulevan sokean lapsen maailmaa. Nuo opettajat kertoivat, että voi ällötyksen taivas sitä tyyppiä. Kaikkia leikkejä ja sitten liikkumista "sokeana". Hei, sekö tekee opettajista ymmärtäjiä sokean ongelmille, kun kerran kävelevät opettajahuoneen läpi "sokeana". Ei se nyt tosiaan ole sama juttu.

Mitä näistä pupudiskoilusta (ja pikkupupun ja isonpupun valinnasta), supermiesasennoista, kehärummun paukkeesta, karhunpoikalauluista ja muista lastenleikeistä saa sitten irti se "normaali" ihminen, joka uskaltaa heittäytyä ja leikkiä? Miten tämä kehittää kaikkien näiden ihmisten ihmissuhdetaitoja, jos he kerran jo ottavat nämä leikit luontevasti vastaan? Ovatko nämä leikit luotu vain niitä varten, jotka niitä vihaavat, jotta he voisivat päästä estoistaan? Miten nämä sitten auttavat sitä työyhteisöä? Miksi ihmeessä jokaisen pitäisi kyetä työyhteisönsä edessä nolaamaan itsensä? Miten se hyödyttää sitä työyhteisöä? Ne parjaajat saavat vain välineitä käsiinsä haukkuakseen lisää.

Ymmärrän, että jään rikkomiseen tarvitaan leikkimielisyyttä ja ripaus sitä koulutuksen aluksi on minusta ihan ok (joskaan en halua ikinä leikkiä pikkupupua discossa tai laulaa karhunpoika sairastaa ja paijata työkaverini päätä), mutta tämä koulutus koostuu toinen toistaan nöyryyttävimmistä leikeistä, joita ei edes itseään kunnioittava päiväkotilainen suostuisi leikkimään.

Kyllä minä tiedän, miksi en itse esim. kykenisi näihin leikkeihin. TAustalla on rankkaa koulukiusausta ja työpaikallani olen mahdollisimman hiirulainen, jotta työpaikan hyeenat eivät saisi syitä haukkua minua. MIksi haluaisin, että nämä haavat avattaisiin, kun ammattitaitonne ei niitä riitä millään tasolla korjaamaan? Onko koskaan tullut mieleen, että se sulkeutunut ihminen, joka ei kykene heittäytymään leikkeihin, piilottelee asioita, joita ei ole hyvä tuoda julkisesti kaikkien tietoisuuteen? Monet näistä ihmisistä ovat sosiaalisesti taitavia, juttelevat sujuvasti niitä näitä ja kykenevät loistavaan kahvipöytäkeskusteluun. Työpaikan ilmapiirin ongelmat ovat todella harvoin lähtöisin näistä. Ne työpaikan ivaajat ja pilkkaajat ovat usein niitä, jotka muutenkin uskaltavat heittäytyä ja puhua suunsa puhtaaksi kelle vaan ja jotka nauttivat siitä, että saavat olla suunapäänä, määräillä ja komentaa.

En käsitä tällaisen leikkimisen funktiota. En ymmärrä, miten kanikouluttajat luulevat voivansa hallita tilannetta, jossa pakotetaan todella vahvoja muureja alas. Onko teillä psykiatrin koulutusta? Vai pakotatteko muurit alas ja ohjaatte sen jälkeen eteenpäin kätenne asiasta pesten?

Edelleen painotan, että kyse on kevyistä leikeistä. Jos jollakin osallistujalla on vakavia psyykkisiä ongelmia, joita hän ei halua tuoda esiin, ei asialle tietenkään voida tehdä mitään niistä tietämättä.

Ohjelmaa on hyvin vaikea suunnitella kaikki mahdolliset fobiat huomioiden. Sen varmasti jokainen ymmärtää. Kyse on valinnoista. Jos valitaan leikki, on huomattavasti todennäköisempää, että siihen tosiaan suhtaudutaan kepeästi kuin että toiminta avaa syvät haavat.

Jos henkilö huomaa, että hänessä nousee tällaisia reaktioita, ja hän kyseenalaistaa leikittäjän ammattitaidon (jolla ei siis välttämättä todellakaan tarvitse olla valmiuksia hoitaa kenenkään traumoja), kannattaa hänen varmasti itse hakeutua asiantuntevaksi katsomaansa paikkaan keskustelemaan ongelmasta. Keskusteltavaa varmasti siis on, mikäli leikki tällaisen reaktion laukaisee.

Mitä tulee siihen, mitä heittäytyjät saavat: no sitä lämmittelyä. Ihmiset saatetaan vuorovaikutukseen. Aloitetaan jostain.

Hmm... jos työpaikan ilmapiiri on todella niin tulehtunut, että täytyy miettiä nolaamista, kiusaamista jne. niin näihinhän juuri päästään käsiksi kun huomataan, että pikkuleikki on kyseisessä työyhteisössä jotain aivan muuta. Edelleen, leikki on toiminut välineenä, joka käynnistää yhteisössä prosessin ja tuo uutta ymmärrystä.

Viimeinen kysymys siitä, onko leikittäjällä psykiatrin koulutusta, on oikeastaan jo aika absurdi. Eikö saisi leikittää ja tehdä kevyitä asioita muutoin?

Se, että jollakin on ongelmia, ei tarkoita että muun maailman pitäisi kuitenkaan ottaa tätä kaikessa huomioon. Sopeutumista täytyy tehdä puolin ja toisin.

En ole tuon viestin kirjoittaja mutta nyt on pakko sanoa, että tuossa taas vastaaja tarpeettomasti vetää jutun överiksi. Ihmiselle on täysin luonnollista haluta säilyttää kasvonsa, lisäksi erilaisuus on ihan hyvä juttu eikä kaikkien tarvitse pitää noista asioista. Kokeakseen nuo leikit epämukavina ei todellakaan tarvitse olla _vakavia_psyykkisiä_ongelmia_. Ihan kuin jotkut ilmeisen nöyryyttävät leikit olisivat jotakin, josta jokaisen normaalin ihmisen tulee pitää ja jos ei pidä niin on ammattiavun tarpeessa.

Aivan takuulla on ihmisiä, joilla ei ole vakavia psyykkisiä ongelmia, mutta joilla tausta ja persoona eivät ole myöskään sellaisia, että kanidiscot antaisivat mitään. Ihan normaalia ihmistä voi nöyryyttää nuo leikit ja siinä ei tosiaan ole kyse mistään vakavista psyykkisistä ongelmista...

vaan toimia ja jatkaa eteenpäin. Kauhea märehtiminen ja vatvonta jostain leikistä!



Move on.



Kaikkea ei ihan oikeasti tarvitse analysoida ja ottaa kuolemanvakavasti.

ja sitten seuraavaksi jotain muuta. Elämää ei kannata tehdä niin vaikeaksi.

vaan toimia ja jatkaa eteenpäin. Kauhea märehtiminen ja vatvonta jostain leikistä!

Move on.

Kaikkea ei ihan oikeasti tarvitse analysoida ja ottaa kuolemanvakavasti.

No mutta mites me sitten siitä KEHITYTÄÄN jos ei saa edes analysoida? ;) Tavoiteko on vain robottina tehdä jotain täysin järjettömältä tuntuvaa asiaa siksi että joku käskee? Terve kriittisyys on mielestäni ihan hyvä juttu ihmisellä noin yleensä. Jos nuo leikit herättävät kriittisiä ajatuksia, niin on aivan ok niitä pohtia. Ei sinun tarvitse.

Aivan. Vois vaan olla että "aha, nyt tehdään tällasta" ja sitten seuraavaksi jotain muuta. Elämää ei kannata tehdä niin vaikeaksi.

Niin, yleensä kai ihminen pyrkii löytämään jonkinlaista mieltä toiminnastaan. On ihan normaalia, että kriittisyys herää jos käsketään tekemään jotain täysin järjetöntä.

ihmiset tekevät tällaista työkseen? Mikä koulutus näillä leikittäjillä on?

kuvaa hyvin sitä, mikä näissä ahdistaa: kaikki on niin ehdottoman ja kyseenalaistamattoman HYVÄÄ ja jos jotakuta ei miellytä, joko henk. koht. ominaisuuksien takia tai laajempien työyhteisön ongelmien takia, niin hänestä voidaan löytää vikaa ja estymiä ja mitä tahansa negatiivista. Asetutaan toisten yläpuolelle ja sitten arvostellaan.



Leikkejäkin on monenlaisia, ja mielestäni työyhteisössä pitäisi olla todella varovainen siinä, että mihin pakottaa ihmiset ja millaisen väkijoukon edessä. Joillekin se heittäytyminen ja itsensä nolaaminen varmasti sopii, mutta ihan yhtä paljon on niitä, joille se ei sovi. Mikä sitten estäisi käyttämästä niitä leikkejä, joissa tuo nolaamisen osuus olisi pienempi? Miksi taustalla on jokin ajatus, että ihminen on pakko saada murrettua, jotta voidaan sanoa että nyt oli hyvät tutustumisleikit!



On aika tekopyhää puhua siitä, että miten näissä leikeissä saadaan esiin toisten henkilöhistoriaa ja opitaan tuntemaan toisia paremmin, vaikka todellisuudessa siihen ei TYÖpaikalla ole tarvetta. Moni haluaa nimenomaan pitää nämä asiat itsellään, mikäli ne eivät yksi yhteen vaikuta työn tulokseen. Henkilöhistoria voi jopa vaikuttaa siihen, että tuleeko seuraavissa yt-neuvotteluissa potkut, joten töissä ollaan vähän vakavampien asioiden äärellä kuin jossain harrastusryhmässä.



Ainoastaan pienen yksikön, joka tekee töitä tiiviisti ryhmässä, ja joka töiden myötä oppii väkisin tuntemaan tiiminsä jäsenet paljon paremmin kuin keskimääräisen työpaikan, voisi kuvitella hyötyvän tällaisesta. Silloin ihmisjoukko on pieni ja kaikilla on pakko olla yhteinen motivaatio siihen, että heidän ryhmänsä tuottaa parhaita mahdollisia tuloksia, ja että tällaiset leikit voivat auttaa ryhmän toimintaa ja ongelmanratkaisukykyä.

että ne, jotka nauttivat pupuleikeistä yms. ovat jo niin estottomia, että eivät tarvitse mitään ylimääräistä lämmittelyä tai vuorovaikutukseen saattamista. Ne estoiset taas eivät siedä koko leikkiä ja pelkäävät traumojensa esiin nostamista. Näitä neutraaleja ja asiasta hyötyviä on vain pieni osa koko porukasta.



Kuka siis sopeutuu? Kenen tarpeisiin nämä leikit räätälöidään? Jos kyse on kevyistä leikeistä, joiden tarkoitus on saada aikaan vuorovaikutusta, miksi ihmeessä niitä leikitään monen tunnin sessiona. Mitä kevyttä niissä on? Mikä on monen tunnin rupeaman tarkoitus? Eikö se vuorovaikutus synny, jos on syntyäkseen, jo ihan ensimmäisen 15 minuutin aikana?



Miten käsittelette tilannetta, kun leikkien yhteydessä nauretaan jonkun työntekijän pupudiscoilulle ja siitä tehdään työpaikan yleinen naurunaihe? Ettehän te enää ole siellä työpaikalla tilannetta tarkkailemassa. Te vain laitatte lumipallon vyörymään.



Kyllä, olen sitä mieltä, että leikit käynnistävät prosesseja ja tuovat uutta ymmärrystä, mutta se, mikä se prosessi on, on teiltä täysin hukassa. Jo tässä ketjussa haukuttiin kovin sanoin niitä, jotka eivät kyenneet heittäytymään. Itsekin vähättelet ja hymähtelet ongelmille ja annat rivien välistä ymmärtää, että ongelmat ovat tuon yksilön oma asia. Ei ole, jos niitä sörkitään. Tuo yksilö on valinnut työnsä ja työyhteisön siten, että selviytyy tehtävistään eikä kukaan hänen ongelmastaan joudu kärsimään, ei edes hän itse. Mikä oikeus teillä on ihan vain kevyesti näitä asioita sorkkia? On selvää jo tämän ketjun perusteella, että meitä ongelmaisia on monen sorttisia ja teillä ei ammattitaito riitä meidän auttamiseen. Olettaisin, että jokaisella työpaikalla on meitä useampia, tiedän, että omalla työpaikallani ainakin on. Miksi siis ongelmaisten on vain sopeutuduttava ja teidän on porskutettava eteenpäin kaavalla, joka ei toimi, koska ne avoimet heittäytyjät osaavat vuorovaikutuksen ilman kanidiskojakin ja ongelmaisia taas kanidiskot vain ahdistavat ja saattavat avata haavoja, joita ammattitaitonne ei riitä lääkitsemään?



Kerrotko siis vielä, miksi pupuleikkejä on leikittävä tuntitolkulla ja miksi väität, että näillä löydetään työstettäviä asioita, kun kukaan pupuleikittäjä ei ole työpaikalla katsomassa niitä seurauksia? Miksi ihmeessä tarvitaan vuorovaikutuslämmittelyä, jos mielestäsi suurin osa on niitä, jotka näistä leikeistä nauttivat jo valmiiksikin? Miksi nämä vuorovaikutusleikit eivät ole vain tilanteen avaus, 15-30 minuuttia jään murtamista ja loppuaika sitten itse asiaa? MIksi vuorovaikutusleikit eivät oikeasti ole tavoitteellisia? Esim. pupudiskot, lastenlaulujen laulamiset ja paijaamiset eivät auta työyhteisön vuorovaikutusta millään muulla tasolla kuin tekemällä kaikki naurettaviksi ja aiheuttamalla jännitystä ja ahdistusta niille, jotka eivät haluaisi tehdä itseään naurettaviksi muiden silmissä ja joilla on esiintymis- tai läheisyysvaikeuksia. OIkeanlainen lämmittely voisi olla tervehtimistä ja itsestään jonkin asian kertomista vierustoverille. Tai 2-3 hengen ryhmissä voitaisiin kartoittaa ryhmän jäsenten vahvuuksia ja heikkouksia. Nämä johtaisivat itse asian käsittelyyn, työilmapiirin ja me-hengen parantamiseen eivätkä jäisi irrallisina leijumaan ilmaan ja antamaan aseita toisten pilkkaamiselle.



Leikittäminen ja kevyiden asioiden teettäminen työyhteisössä on ihan ok, jos niillä on jokin selkeä funktio, mutta jos tavoitteena on saada ihmiset avoimiksi ja rennoiksi, olisi varmaan syytä miettiä, miksi sen työkaverin edessä pitäisi olla avoin ja ketä se hyödyttää. En käsitä, miten nämä leikittäjät eivät tajua ennen leikittämisiään kartoittaa sitä työyhteisön tilannetta ja tarvetta, ja vasta sitten valita juuri siihen työyhteisöön sopivia leikkejä lämmittelyksi. Kenen tarpeita monen tunnin leikittäminen ihan oikeasti palvelee?



Ja sanon edelleenkin, että jos ei ole ammattitaitoa avata ihmisten solmuja, ei sellaista saa sitten edes yrittää. Jos tietää, että leikit eivät sovi kaikille, on tärkeää tietää etukäteen tai ennen varsinaisia leikkejä, ketkä näistä voivat ahdistua. Ihan hyvä olisi pakoreittikin näille ahdistuneille tarjota.



Jos ei tiedä, minkä prosessin siellä yhteisössä käynnistää, on koko koulutus huuhaata. Jos käynnistää prosessin, on myös vastuussa sen saattamisesta loppuun asti.