Mä en jaksa lässytystä ja aikuisten "hassuttelua" ja tutustumisleikkejä!!!

En toki väitä, etteikö täällä joku yksittäinen henkilö kanidiscon puolustajissa olisi voinut myös suhtautua rakentavasti, mutta yleisvaikutelma on kyllä jotain ihan muuta. Mietin kyllä jo, että pitäisikö tästä tehdä jokin sisällönanalyysi, että saisi tarkemman kuvan asiasta :D Tässä olisi ainakin ihan mielenkiintoinen aihe jonka kautta voisi treenata tekstianalyysitaitojaan.

Puhun siis yleiskuvasta, jonka olen saanut. Erityistä painoarvoa saa tämän kanikouluttajan kommentit, sillä niistä saa käsitystä siitä mitä siellä kouluttajapäässä tästä ajatellaan. Toinen merkittävä asia on se, että kritisoivien esittämiin asiallisiin kysymyksiin ei ole tullut puolustajilta vastauksia, vaan puolustus kiertää sitä omaa kehäänsä.

Anonyymien keskustelujen sisällönanalyysi nyt olisi laadullista tutkimusta laadukkaimmillaan :D Ihmiset tulkitsevat näitä niin omasta näkökulmastaan, eivätkä välttämättä lukaise kuin pari kommenttia.

Huom: On selvästikin lukijasta kiinni, kuka on vastannut ja kuka ei. Minä taas katson puolustajilta tulleen ajatuksia herättäviä vastauksia, ja näen juuri siellä toisessa päässä lyhytnäköistä tiukkuutta. Esittettyihin hyviin pointteihin ei olla tartuttu, eikä keskustelu ole senkään vuoksi päässyt etenemään. Turhaa syyttää vain toista osapuolta. Jos itse muuttaa omaa toimintaansa, vaikuttaa se koko systeemiin.

Mutta nyt ainakin minä häippäsen tästä keskustelusta. Moro!

Pakko nostaa.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2011 klo 13:15"]

Minkälaiset asiat sitten olisivat niitä, joista voi puhua ja keskustella aktiivisesti?

[/quote]

No siis varmaan Xenian uudet housut ja muru ja julkkikset.

mutta entäpä jos jokainen leikkimistä dissannut pohtisi seuraavaksi, mitä hyötyä asiaan törmäämisestä on ollut.

Osa oivalluksista tapahtuu vasta ajan myötä, kun asiaa on ehtinyt miettiä tarpeeksi.

Ehkä tutkia omaa hiiltymistä ja sen syitä. Miksi leikkiminen saa aikaan näin voimakkaita reaktioita? Miksei asiaa voi ohittaa olankohautuksella, jos asiasta ei pidä? Olisiko takana sittenkin jotain vakavampaa?

Omat tunteet kannattaa hyväksyä ja ottaa vastaan. Itse ainakin opin itsestäni eniten juuri tilanteissa, joissa niskakarvat nousevat pystyyn. Tällaiset koen kuitenkin hyödyllisiksi ja eteenpäin vieviksi, en ahdistaviksi, vaikka varsinainen tilanne ei miellyttäisikään.

Tälläiset leikkitilanteet voivat oikeasti olla monelle hyvin ahdistavia, eivätkä ne sellaisia henkilöitä vapauta yhtään mihinkään. Tuohdun juurikin siksi, että itselleni ne olisivat ahdistavia, kyllä minä sen tiedän! Nämä ahdistuksen lähteet ovat syviä ja hankalia, enkä haluaisi niihin TYÖPAIKALLANI tuollatavoin törmätä. Ei se veisi minua millään tavalla eteenpäin.

Osalle taas syynä dissaamiseen voi olla jokin psyykkisesti "pinnallisempi" syy. Ei vain pidä tuollaisesta, on sen verran fiksu että ymmärtää ettei leikkimisestä ole mitään hyötyä töissä jne. Ei kaikki vastustaminen ole "hiiltymistä".

mutta entäpä jos jokainen leikkimistä dissannut pohtisi seuraavaksi, mitä hyötyä asiaan törmäämisestä on ollut.

Osa oivalluksista tapahtuu vasta ajan myötä, kun asiaa on ehtinyt miettiä tarpeeksi.

Ehkä tutkia omaa hiiltymistä ja sen syitä. Miksi leikkiminen saa aikaan näin voimakkaita reaktioita? Miksei asiaa voi ohittaa olankohautuksella, jos asiasta ei pidä? Olisiko takana sittenkin jotain vakavampaa?

Omat tunteet kannattaa hyväksyä ja ottaa vastaan. Itse ainakin opin itsestäni eniten juuri tilanteissa, joissa niskakarvat nousevat pystyyn. Tällaiset koen kuitenkin hyödyllisiksi ja eteenpäin vieviksi, en ahdistaviksi, vaikka varsinainen tilanne ei miellyttäisikään.

Eiköhän jokaisella aikuisella ihmisellä ole tullut jo elämän mittaan aika paljon niskakarvoja pörhentäviä tai muuten haastavia tilanteita vastaan - ei niitä tarvitse erikseen alkaa luomaan. :)

mutta jos asiaa miettii työnantajan näkökulmasta, niin hänelle olisi ehkä hyödyllistä harkita seuraavaksi koulutusta, joka ei herätä aivan niin paljon inhoa. Tuostakin syystä minkä joku mainitsi, että joillain työntekijöillä voi olla esim. traumoja, joiden kanssa kuitenkin pärjää hyvin, ellei niitä erityisesti tökitä.

mutta entäpä jos jokainen leikkimistä dissannut pohtisi seuraavaksi, mitä hyötyä asiaan törmäämisestä on ollut.

Osa oivalluksista tapahtuu vasta ajan myötä, kun asiaa on ehtinyt miettiä tarpeeksi.

Ehkä tutkia omaa hiiltymistä ja sen syitä. Miksi leikkiminen saa aikaan näin voimakkaita reaktioita? Miksei asiaa voi ohittaa olankohautuksella, jos asiasta ei pidä? Olisiko takana sittenkin jotain vakavampaa?

Omat tunteet kannattaa hyväksyä ja ottaa vastaan. Itse ainakin opin itsestäni eniten juuri tilanteissa, joissa niskakarvat nousevat pystyyn. Tällaiset koen kuitenkin hyödyllisiksi ja eteenpäin vieviksi, en ahdistaviksi, vaikka varsinainen tilanne ei miellyttäisikään.

muutamaan minua askarruttavaan kysymykseen:



1) Onko kaikkien pakko olla samanlaisia ja tykätä samoista asioista? Jos joku on mukana tuollaisessa toiminnassa, mutta ei silti tykkää siitä niin onko hän huonompi ihminen kuin sinä ja kaltaisenne?



2) Miten tässä pitäisi mielestäsi huomioida kaikkiin ilmiöihin sisältyvä pimeä puoli? Eli se, että niin kuin muussakin toiminnassa, tässä voi olla mukana myös nöyryyttäviä, alistavia, häpäiseviä tai epäeettisiä elementtejä?



3) Pitääkö sinusta kaikki hyväksyä kritiikittömästi? Kritiikiton ajatteluhan on johtanut kauheuksiin historiassa....



4) Miten se eettinen puoli, että työntekijöitä ei voi pakottaa näissä asioissa vaitiolovelvollisuuteen? Jos joku oikeasti avautuu vaikeista asioistaan ja tunteistaan niin millä varmistetaan se, että kohta asiat eivät kulje kaikkien suussa? Vai olisiko se ok?



5) Miten huomioidaan esim. piilovammaiset ihmiset, jotka tekevät esim. henkistä työtä ihan normaalisti, mutta joutuvat tuollaisissa tilanteissa tekemään tehtäviä, joissa heidän fyysinen vammansa paljastuu? Onko ihan ok vai pitäisikö asia nostaa tapetille jotenkin?



6) Entä maahanmuuttajat, jos he eivät suostu? Onko ok vai "pakotetaanko" heidän samoin perustein kuin suomalaisetkin?

Miksi kirjanpitäjän ylipäänsä pitäisi olla jotenkin "luova"? Entä sitten jos uusi ja erilainen jännittää? Jos tämä ihminen viihtyy töissään ja suoriutuu niistä ok, niin miksi hänen pitäisi jotenkin "vapautua" juuri töissä?

Luovuus ei tarkoita vain jotain taiteellista luomista, piirtämistä, säveltämistä. Luovuus on myös sitä, että kirjanpitäjä keksii jonkun uuden oivalluksen työhönsä tai työyhteisöönsä liittyen. Uusi juttu voi olla joku perusrutiinikin. Idea on siinä, että osaa nähdä asiat uudesta vinkkelistä ja kun ei ole pelkoa mokaamisesta, uskaltaa tuoda tämän uuden ajatuksen esiinkin. Näiden arkipäivän innovaatioiden kautta työtä voidaan kehittää, tehostaa, tehdä mielekkäämmäksi, turvallisemmaksi, joustavammaksi, poistaa byrokratiaa, parantaa viihtyvyyttä. Ei sen ihmeellisempää.

olisi reilua ilmoittaa, jos tätä käytetään yt-neuvottelujen perusteena. Tyyliin:

"Olemme järjestäneet teille nyt tällaista koulutusta. Siinä jyvät seulotaan akanoista. Jos et ole haluamamme kaltainen luova, estoton ihminen juuri MEIDÄN määrittelemällämme tavalla, katsomme sinun olevan pitkällä tähtäimellä sopimaton työyhteisöömme. Mieti siis reaktioitasi koulutukseen seuraavia yt-neuvotteluja ajatellen."

laskuvarjohyppyyn tai syvänmerensukellukseenkaan siitä huolimatta, että jonkun mielestä se hyppääminen antaa upean vapaudentunteen. Tai sukellus -- no, ihmisestähän on suurin osa vettä?

Tai joku ei pysty syömään vaikkapa kalaruokia ihan pelkän inhon takia. Ja useimmat suomalaiset kieltäytyisivät kissanlihasta? Tulisiko "elämys" vaan ottaa vastaan ja oppia siitä jotain, ja ajatella olevansa rajoitteinen hylkiö jos ei siihen kykene?

Niin... Miksi se leikkiminen saa aikaan näin voimakkaita reaktioita? Ihmisillä lienee olemassa joku käsitys siitä, ketä ja mitä he ovat, minkä ikäisiä he ovat ja mihin pystyvät. Useimmilla on eräänlainen työrooli, jos nyt niin voi sanoa. Aika harva haluaa alkaa pelleksi, vaikka se olisi jonkun "ammattilaisen" mielestä kuinka loistava ajatus tahansa. Emmehän me myöskään pidä kotona ikkunoita ja ovia auki ulkopuolisten näköhavainnoille, tai esittele (yleensä) vieraille/lähes tuntemattomille kaappiemme sisältöä...? Miksi siis pitäisi oikein kurssien kautta olla työyhteisön edessä jotain muuta kuin oikeasti on, vaikka sitten hampaat irvessä?

Peräänkuuluttaisin tässä yksilön oikeutta olla se, joka hän kokee olevansa työyhteisössään, ilman pelkoa joutua nolatuksi/katsoa muiden nolaavan itseään.

Ja joo, mulla on varmaan pipo ihan hemmetin kireällä. Ehkä kaulahuivikin ja silmälasien sangat.

mutta entäpä jos jokainen leikkimistä dissannut pohtisi seuraavaksi, mitä hyötyä asiaan törmäämisestä on ollut. Osa oivalluksista tapahtuu vasta ajan myötä, kun asiaa on ehtinyt miettiä tarpeeksi. Ehkä tutkia omaa hiiltymistä ja sen syitä. Miksi leikkiminen saa aikaan näin voimakkaita reaktioita? Miksei asiaa voi ohittaa olankohautuksella, jos asiasta ei pidä? Olisiko takana sittenkin jotain vakavampaa? Omat tunteet kannattaa hyväksyä ja ottaa vastaan. Itse ainakin opin itsestäni eniten juuri tilanteissa, joissa niskakarvat nousevat pystyyn. Tällaiset koen kuitenkin hyödyllisiksi ja eteenpäin vieviksi, en ahdistaviksi, vaikka varsinainen tilanne ei miellyttäisikään.

Tässä unohdetaan koko ajan sellainen asia, että ei ole mitenkään itsestään selvää, että kaikki koulutukseen osallistujat (varsinkin jos työyhteisössä on jo konflikteja) ovat ehdottoman ystävällisiä, hyväntahtoisia, empaattisia ja ymmärtäväisiä toisiaan kohtaan. On siis väärin väittää, että ap:n kaltaiset harjoitukset vapauttavat luovuuden ja antavat uusia näkökulmia 100% varmuudella. Entä jos toisista puhutaankin pahaa selän takana ja ilkutaan heidän suorituksiaan?



On myös luovuuden aliarvioimista, jos oletetaan sen syntyvän vain lapsellisten leikkien tuloksena.

laskuvarjohyppyyn tai syvänmerensukellukseenkaan siitä huolimatta, että jonkun mielestä se hyppääminen antaa upean vapaudentunteen. Tai sukellus -- no, ihmisestähän on suurin osa vettä?

Tai joku ei pysty syömään vaikkapa kalaruokia ihan pelkän inhon takia. Ja useimmat suomalaiset kieltäytyisivät kissanlihasta? Tulisiko "elämys" vaan ottaa vastaan ja oppia siitä jotain, ja ajatella olevansa rajoitteinen hylkiö jos ei siihen kykene?

Niin... Miksi se leikkiminen saa aikaan näin voimakkaita reaktioita? Ihmisillä lienee olemassa joku käsitys siitä, ketä ja mitä he ovat, minkä ikäisiä he ovat ja mihin pystyvät. Useimmilla on eräänlainen työrooli, jos nyt niin voi sanoa. Aika harva haluaa alkaa pelleksi, vaikka se olisi jonkun "ammattilaisen" mielestä kuinka loistava ajatus tahansa. Emmehän me myöskään pidä kotona ikkunoita ja ovia auki ulkopuolisten näköhavainnoille, tai esittele (yleensä) vieraille/lähes tuntemattomille kaappiemme sisältöä...? Miksi siis pitäisi oikein kurssien kautta olla työyhteisön edessä jotain muuta kuin oikeasti on, vaikka sitten hampaat irvessä?

Peräänkuuluttaisin tässä yksilön oikeutta olla se, joka hän kokee olevansa työyhteisössään, ilman pelkoa joutua nolatuksi/katsoa muiden nolaavan itseään.

Ja joo, mulla on varmaan pipo ihan hemmetin kireällä. Ehkä kaulahuivikin ja silmälasien sangat.

mutta entäpä jos jokainen leikkimistä dissannut pohtisi seuraavaksi, mitä hyötyä asiaan törmäämisestä on ollut. Osa oivalluksista tapahtuu vasta ajan myötä, kun asiaa on ehtinyt miettiä tarpeeksi. Ehkä tutkia omaa hiiltymistä ja sen syitä. Miksi leikkiminen saa aikaan näin voimakkaita reaktioita? Miksei asiaa voi ohittaa olankohautuksella, jos asiasta ei pidä? Olisiko takana sittenkin jotain vakavampaa? Omat tunteet kannattaa hyväksyä ja ottaa vastaan. Itse ainakin opin itsestäni eniten juuri tilanteissa, joissa niskakarvat nousevat pystyyn. Tällaiset koen kuitenkin hyödyllisiksi ja eteenpäin vieviksi, en ahdistaviksi, vaikka varsinainen tilanne ei miellyttäisikään.

Todella hyvä kirjoitus!

Suomalaiset on niin kilttejä! Menee mukaan kaikkeen tuommoiseen ja sitten kärsii ja kihisee jälkeenpäin (tai luennoi toisilleen, mitä kaikkea siitä kärsimyksestä olisi pitänyt oppia...). :-D



Voin vain kuvitella, miten mun täkäläinen työyhteisöni (asun ulkomailla) reagoisi, jos joku tuollaista pupudiscoa edes yrittäisi saada aikaiseksi. En tosiaankaan haluaisi olla se kouluttaja...!



Laitanpa vielä lopuksi ihan käyttäytymistieteilijän hattuni päähän ja lisään, että kyllä työyhteisöä (kommunikointia, ilmapiiriä, ongelmanratkaisua, organisointia) on mun mielestä mahdollista kehittää paljonkin, ja hyvin relevanteilla ja aikuismaisilla (ja ihan hauskoillakin) tavoilla, ilman että kenenkään tarvitsee luopua tuossa määrin arvokkuudestaan.



Se tosin kysyy kouluttajalta aika paljon enemmän asiantuntijuutta kuin vain leikkien leikittäminen.

tuollainen on ihan vaan ajantuhlausta!! Meillä näitä järkätään pari kertaa vuodessa ja sitten pääset lavalle laulamaan ja leikkimään koko firman eteen. jipii...



Yhteishenkeä saa parannettua ja estoja poistettua helpomalla ihan vaan tarjoamalla ilmaista viinaa, näin ainakin meillä ;)

Tässä unohdetaan koko ajan sellainen asia, että ei ole mitenkään itsestään selvää, että kaikki koulutukseen osallistujat (varsinkin jos työyhteisössä on jo konflikteja) ovat ehdottoman ystävällisiä, hyväntahtoisia, empaattisia ja ymmärtäväisiä toisiaan kohtaan. On siis väärin väittää, että ap:n kaltaiset harjoitukset vapauttavat luovuuden ja antavat uusia näkökulmia 100% varmuudella. Entä jos toisista puhutaankin pahaa selän takana ja ilkutaan heidän suorituksiaan?

On myös luovuuden aliarvioimista, jos oletetaan sen syntyvän vain lapsellisten leikkien tuloksena.

Työkaverina aivan loistava, on samalla aaltopituudella ja voimme keskustella mistä vaan. Tällä kurssilla on kuitenkin niin estoton ja niin mukana kaikessa, että näyttäytyy aivan erilaisena ihmisenä. Suorastaan pelottavan oudolta.

En nyt ala ruotia sitä, miten hän käyttäytyy ja missä tilanteessa, jos joku työyhteisöstäni sattuisi tätä viestiketjua lukemaan.

Mietin kuitenkin sitä, että ehkä joku hyvä työkaverini näkee minut nyt täysin uudessa valossa ja pohtii kuinka käsittämättömän estynyt ihminen olen "vapaalla". Työminä on erilainen kuin vapaa-ajan minä. En välttämättä haluaisikaan näyttää todellista minääni kaikille, enkä halua todellisen estyneen minäni näkyvän varsinkaan missään pupuleikissä.

ap

Ap, I feel your pain.

tuollainen on ihan vaan ajantuhlausta!! Meillä näitä järkätään pari kertaa vuodessa ja sitten pääset lavalle laulamaan ja leikkimään koko firman eteen. jipii...

Yhteishenkeä saa parannettua ja estoja poistettua helpomalla ihan vaan tarjoamalla ilmaista viinaa, näin ainakin meillä ;)

esiintymistilaisuuksia, jossa pitää esiintyä kaikille. Kidutusta minulle!

Ilmainen viina toimii Suomessa.

Miksi kirjanpitäjän ylipäänsä pitäisi olla jotenkin "luova"? Entä sitten jos uusi ja erilainen jännittää? Jos tämä ihminen viihtyy töissään ja suoriutuu niistä ok, niin miksi hänen pitäisi jotenkin "vapautua" juuri töissä?

Luovuus ei tarkoita vain jotain taiteellista luomista, piirtämistä, säveltämistä. Luovuus on myös sitä, että kirjanpitäjä keksii jonkun uuden oivalluksen työhönsä tai työyhteisöönsä liittyen. Uusi juttu voi olla joku perusrutiinikin. Idea on siinä, että osaa nähdä asiat uudesta vinkkelistä ja kun ei ole pelkoa mokaamisesta, uskaltaa tuoda tämän uuden ajatuksen esiinkin. Näiden arkipäivän innovaatioiden kautta työtä voidaan kehittää, tehostaa, tehdä mielekkäämmäksi, turvallisemmaksi, joustavammaksi, poistaa byrokratiaa, parantaa viihtyvyyttä. Ei sen ihmeellisempää.

En ymmärrä tätä logiikkaa, että leikkiminen poistaa pelon mokaamisesta. Eiköhän kirjanpitäjän mahdollisuuksissa vaikuttaa työhönsä ole kyse aivan jostain muusta kuin virkistysillan leikeillä hoidettavasta asiasta.

Suomalaiset on niin kilttejä! Menee mukaan kaikkeen tuommoiseen ja sitten kärsii ja kihisee jälkeenpäin (tai luennoi toisilleen, mitä kaikkea siitä kärsimyksestä olisi pitänyt oppia...). :-D

Voin vain kuvitella, miten mun täkäläinen työyhteisöni (asun ulkomailla) reagoisi, jos joku tuollaista pupudiscoa edes yrittäisi saada aikaiseksi. En tosiaankaan haluaisi olla se kouluttaja...!

Laitanpa vielä lopuksi ihan käyttäytymistieteilijän hattuni päähän ja lisään, että kyllä työyhteisöä (kommunikointia, ilmapiiriä, ongelmanratkaisua, organisointia) on mun mielestä mahdollista kehittää paljonkin, ja hyvin relevanteilla ja aikuismaisilla (ja ihan hauskoillakin) tavoilla, ilman että kenenkään tarvitsee luopua tuossa määrin arvokkuudestaan.

Se tosin kysyy kouluttajalta aika paljon enemmän asiantuntijuutta kuin vain leikkien leikittäminen.

Kiitos tästä todella hyvästä puheenvuorosta. Olen kanssasi 100%:sti samaa mieltä. Asun myös ulkomailla, jossa tällaisesta koulutuksesta voisi vain "haaveilla" (not ;).

Mustavalkoinen vastakkaanasettelu estoiset kaiken dissaajat / vapautuneet avoimet uskaltajat on ollut tämän keskustelun vastenmielisintä osaa.

Kuten tämän lainaamani puheenvuoron kirjoittaja oivalsi, myös aikuismaisilla tavoilla voi pyrkiä kehittämään työyhteisöä ja uskallan väittää, että paljon tehokkaammin ja sen jäsenet laajemmin tavoittaen kuin ketjun avauksen tehneen nöyryyttävät ja ahdistavat pupudiscot ja tamburiinileikit naukuvine kissoineen ja supermiehineen.

Tänään

- ohjaaja paukutti kehärumpua ja kun pauke lakkasi, kaikkien piti kiljua "apua, stressi iskee!" ja jähmettyä paikalleen kuin olisi todella uhattuna - ja kun tätä oli menty muutama kerta, piti vaihtaa huuto "minä olen vahva!" ja jähmettyä supermiesasentoon

- laulettiin Karhunpoika sairastaa ja samalla piti kävellä ympäri luokkaa ja paijata jokaisen vastaantulijan päätä

- istutiin piirissä ja kaikkien piti laittaa silmät kiinni. Kun ohjaaja alkoi hymistä, piti omaan tahtiin sanoa vahvalla äänellä "MINÄ olen mahtava ja tykkään itsestäni!"

- leikittiin vanhoja pihaleikkejä, joissa lauletaan jotain (en enää muista mitä) ja lyödään käsiä yhteen ja nopeutetaan koko ajan

- leikittiin, että on aamu ja yksi kerrallaan jokainen työntekijä lähetettiin ulos luokasta ja sen piti tulla takaisin ja sanoa 'huomenta' niin, että kaikille tulisi hyvä mieli. Siinä harjoiteltiin mukavaa tervehdystä, jota pitäisi jatkossa harjoitella työpaikalla, että aamu alkaisi kaikilla hyvin.

- piti mennä sellaisen työkaverin luokse, jonka tuntee huonoiten ja kertoa joku oma epäonnistuminen tai heikkous sille

- leikittiin pikkupupuja, jotka menee diskoon. Sai valita onko iso vai pieni pupu ja sitten mentiin ringin keskelle yksitellen tanssimaan isona tai pienenä pupuna ja tanssin jälkeen kaikkien piti taputtaa tanssijalle

Ei pysty. Ei millään. Mä en pysty heittäytymään, ENKÄ HALUAKAAN! Nämä ovat vain ja ainoastaan kiusallisia. Ehkä se sitten yhdistää, kun kaikki joudutaan ne käymään läpi. En tiedä, mutta tosi tuskallista mulle.

Ehkä murran huomenna jalkani ja jään pariksi kuukaudeksi sairaslomalle..

Nää on niin upeita :) Näen ne sieluni silmin (silmät naurusta vettä valuen).