Leena Lehtolainen: kuka äiti ei olisi halunnut joskus heittää lastansa seinään.

Mulle sanoi yksi lastenlääkäri samaa kerran: ei pidä pelästyä tällaisia ajatus. Niitä tulee lähes kaikille.



Ajatus on kuitenkin valovuosien päässä teosta.



Mua huvitti kanssa se yleisönosastokirjoitus, mitä kruunun kiillotusta.



Meillä kolme lasta, joista yksi kuollut ja yksi oli koliikkinen. Kyllä välillä ollaan oltu niin kovilla, että olen sanonut, että mä sahaan vaikka jalkani irti jos sillä saisin hetken rauhan.

Mä en nyt ihan tajua näitä, jotka kiihkeästi väittävät, että kaikki äidit tuntevat sellaisia tunteita.

Kyllä mullakin on kiihkeitä tunteita mutta ne kohdistuvat lähinnä omien lasten puolustamiseen ja niitä ihmisiä kohtaan, jotka koen uhkaaviksi itseäni tai lapsiani kohtaan.

Lapsiani mä hoidan ja puolustan vaikka kuinka väsyisin.

ohikiitävän hetken olen ajatellut että heitän tuon kohta seinään. En mä sitä näet ole koskaan seinään heittänyt, se oli vain ajatus joka tuli ja meni. Lapsi ei sitä tiennyt eikä siitä mitenkään kärsinyt. Ajatus on ajatus, ei muuta.

Tokikaan kaikilla ei käy mielessä niin rajuja ajatuksia, ja osalla taas käy. Miksi on niin vaikea tajuta että ihmiset on erilaisia, ilman että tarvitsee määritellä että toinen tapa reagoida on normaali ja toinen ei?

Ja toki sekin mahdollisuus on, että yhteys omiin tunteisiin puuttuu, ts niitä ei tiedosta. Mutta jos osalle tulee tunne että voisi heittää lapsen seinään, ja tämä on normaali tunnetason reaktio, jollain muulla tällaisen ajatuksen puuttuminen on ihan yhtä normaalia.

Tarve vääntää kaikki ihmiset samaan muottiin on ihmeen sitkaassa.

Olen siis tämä:

Kolmen äiti olen, eikä ole koskaan käynyt mielessä EDES ajatuksen tasolla

Vierailija - 28.09.11 12:03 (ID 13486548)

tehdä lapselle mitään pahaa.

Ja mulla on lapset jo niin isoja (12 - 21 v), että pelini on menetetty.

että voisin vaikka myydä markkinoilla.

Joskus kun olivat pienempiä nappasinkin jääräpäistä esikoista käsivarresta muutaman kerran ja kiikutin miettimään sohvalle.



Kyllä itketti ja suretti, vaikka lapsi ei edes itkenyt eikä näyttänyt säikähtäneeltä. Minä säikähdin. Olen ehdottomasti vastaan ruumiillista kuritusta, en ikinä ole näpännyt, lyönyt tai tukistanut. Mutta retuutus on myös väkivaltaa.



Ymmärrän Lehtolaisen kommentin. Kyllä noita agressiivisia ajatuksia taitaa valtaosalla äideistä olla vaikeimmilla hetkillä. Ja minulla sentään on avioliitto ja raha-asiat kunnossa, jos olisin noissa asioissa heikoilla niin huh huh!

niin tyttäreni kyllä, poikiani en ikinä! Kamalaa, huomasin juuri olevani sukupuolirasisti(?) :/

Toisaalta tyttäreni vaan osaa olla tosi ärsyttävä. Pojat osaavat olla vain tuhmia, ei ärsyttäviä.

Myyminen on myös käynyt mielessä.

Lapset ovat jo yli 20 vuotiaita ja onnellisesti hengissä.

Ja silti olen monet kerran ajatellut, että heitän seinään tai myyn ekalle vastaantulijalle. Pahimmat aggressiot ovat olleet pinnassa vauva-aikoina kun molemmat olivat todella huonoja nukkumaan.



Kuten moni edellä on kirjoittanut, ajatuksesta on vielä hyvin hyvin pitkä matka itse tekoon.

kaikkihan joskus ajattelevat pahoja ajatuksia lapsistaan ja vaikka puolisostaan. Oli se sitten seinään heittämistä tai mitä vaan. Siinä hetken suuttumuksessa ja raivossa voi vaikka toivoa toisen kuolevan, vähän aikaa.

JPahimmat aggressiot ovat olleet pinnassa vauva-aikoina

vauvaan, huutavaankin, koen vain hoitatunteita. Pikkupiruja niistä kasvaa sitten vähän alta kaksivuotiaina. Kouluiässä palautuvat suht ihmisiksi.

-kolmen äiti-

ne on samanlaisia kuin tuo 15. Korostaa sitä ikäänsä ja äitiytensä ja elämänsä täydellisyyttä. Yäk.

ne on samanlaisia kuin tuo 15. Korostaa sitä ikäänsä ja äitiytensä ja elämänsä täydellisyyttä. Yäk.

onhan se totta että ikääntyessään ihminen kypsyy, myös henkisestikin. Itse olen ns. keski-ikäinen äitiydessäni. Oletko itse kovin nuori äiti kun reagoit noin?

mutta silti en ole halunnut vauvoja heitellä seiniin. En edes ajatuksentasolla.

Olen ajatellut, että voi kun jaksaisin tämän siihen asti, että hellittää. Mutta kertaakaan ei tullut mieleen, että heittäisin lasta seinään tai pahoinpitelisin häntä tai tappaisin yms.

Hassua väittää, että kaikki äidit näin ajattelee jos itse ajattelee. Kerron pienen salaisuuden, että ihan tosi, jos joku Lehtolainen näin väittää niin ei ne kaikki äidit ihan oikeasti halua nakella vauvojaan seiniin.

kiillottaa omaa sädekehäänsä taas; niillä joilla on helpot lapset, ei varmaan tule mieleen, että toisilla ei ole yhtä helppoa ja ajatuksissa käy varmasti pahempiakin kuin lapsen heittäminen seinään.

Itselläni on kaveripiirissä monia vaikeita tapauksia useampilapsisissa perheissä, he sanovat joskus ajatuksensa ääneenkin ja kevyimmästä päästä on halu myydä uhmaikäinen ensimmäiselle vastaantulijalle.

Hyviä vanhempia ovat silti, eivätkä tietenkään lastaan antaisi pois tai vahingoittaisi, seinään heittämisestä puhumattakaan.

Harvassa varmasti ovat ne äidit, jotka ovat todella avun tarpeessa synnytyksen jälkeisen masennuksen tai muun syyn vuoksi ja voisivat edetä sanoista ja ajatuksista pidemmälle.

ja ajatuksia juuri siksi, että olin vähän vanhempi kun sain lapset ja lapset eivät olleet minulle mikään päivänselvä juttu, joita olisi tupsahtanut, vaikka ei olisi halunnut.

mutta silti en ole halunnut vauvoja heitellä seiniin. En edes ajatuksentasolla.

Olen ajatellut, että voi kun jaksaisin tämän siihen asti, että hellittää. Mutta kertaakaan ei tullut mieleen, että heittäisin lasta seinään tai pahoinpitelisin häntä tai tappaisin yms.

Hassua väittää, että kaikki äidit näin ajattelee jos itse ajattelee. Kerron pienen salaisuuden, että ihan tosi, jos joku Lehtolainen näin väittää niin ei ne kaikki äidit ihan oikeasti halua nakella vauvojaan seiniin.

kiillottaa omaa sädekehäänsä taas; niillä joilla on helpot lapset, ei varmaan tule mieleen, että toisilla ei ole yhtä helppoa ja ajatuksissa käy varmasti pahempiakin kuin lapsen heittäminen seinään.

Itselläni on kaveripiirissä monia vaikeita tapauksia useampilapsisissa perheissä, he sanovat joskus ajatuksensa ääneenkin ja kevyimmästä päästä on halu myydä uhmaikäinen ensimmäiselle vastaantulijalle.

Hyviä vanhempia ovat silti, eivätkä tietenkään lastaan antaisi pois tai vahingoittaisi, seinään heittämisestä puhumattakaan.

Harvassa varmasti ovat ne äidit, jotka ovat todella avun tarpeessa synnytyksen jälkeisen masennuksen tai muun syyn vuoksi ja voisivat edetä sanoista ja ajatuksista pidemmälle.

Tuossa nro 15 viestissä oli muutenkin sellaista paremmuutta - ei masennusta voi itse päättää, eikä vauvamasennus johdu siitä etteikö lasta olisi toivonut .

Kapeaa ja epäempaattista - ja kuvastaa myös ko ihmisen uskoa siihen, että Hän osaa elää Aina oikein, eikä mitää pahaa siksi satukaan. Koskaan.

Good for You.



Itse olen vielä vanhempi äiti ja jo äidiksi tullessani 40.

Ja olemme lapsnei kanssa eläneet kaksi koko ajan.

Mutta - vaikka olin aika väsy - ja vailla toisen vanhemman ja lähiverkon tukea - ei mulla lasta kohtaan ole tuollaisia tunteita ja ajatuksiakaan tullut. Itseäni olen ruoskinut kyllä...

Minunkin lapseni on aika helppo tapaus - luulen ...

Tai sitten kun olen näin vanhana äitynyt , olen antanut lapselleni aikaa ja muutakin hyvin anteliaasti.

Lapseni oppi puhumaan aikaisin - jostain luin että sekin auttaa uhmis iässä - kun osaa jo sanoilla ilmaista asioita ?

Muuten uskon kovastikin etä olen yhetydessä tunteisiini - ja niitä muuten piisaakin :) Tämän lapseni myötä nimittäin mulla oli/on hyvinkin voimakkkaita negatiivisia tunteita - omaa lähisukua kohtaan(luulin perheeksikin, äitiäni eli lapseni mummoa ja sisareni perhettä) . Tähän on mainot syyt - jäin vallan vaille tukea - konkreettista sekä myös henkistä...

Mielstäni olen kohdistanut kiukun sinne , minne se kuuluu - en lapseeni ...



Varmaan joskus tuo kiukku olisikin muualle kohdistettavaa, jopa nuo ajatukset ?

Liika vastuu ja kuorma itsellä tms ?

Mutta kun nuo isommat oli pieniä, niin varsinkin tuon keskimmäisen kanssa meinas tosiaan palaa käämi aika usein. Silloin varmasti ajattelin vaikka mitä hirveyksiä.



Tän pienimmän kanssa ei ole tullut sellaisia ajatuksia. Ehkä on oma ikäkin tehnyt tehtävänsä. Pinnaa riiiiitttttäääää paremmin. Tosin edelleen tuo keskimmäinen (12-v.) aiheuttaa pientä takakireyttä satunnaisesti :-)

Monet tuomistevat tällaisen "halun". Eihän kukaan äiti ihan tosissaan _halua_ satuttaa lastaan (siis kukaan terve), mutta arjessa eri syistä tällainen _ajatus_ voi käydä hetken mielessä. Ja on tekopyhää sanoa, ettei koskaan olisi ajatellut hetkenkään näin (esim. pikkuvauva vaiheessa, kun vauva ei nuku ja vain huutaa). Minun mielestä ihan sallittua ajatella hetken mielessään näin ja sitten nollata tilanne ja jatkaa arkitodellisuudessa. Nämä ovat juuri näit äitiyden "kiellettyjä" tunteita, joista ei saisi puhua ja joita ei tietenkään saisi olla olemassa. Mutta siitä huolimatta niitä on.

nyt puhutaan lihamyllyistä ja täydellisestä sadismista, mutta koskaan en ole lyönyt, antanut luunappia tai edes tukistanut.

Mulle penen psykologi (lapsella kehitysviiveitä) sanoi kerran, ettei luota kehenkään joka vastaa, että ei tietenkään. Silloin ihminen ei ole yhteydessä tunteisiinsa, eikä puhu ammattilaisille ihan totta vaan piilottaa jotain.

Mä olen aivan samaa mieltä ton psykologin kanssa!!!

osaa vielä odottaakaan, mitä kaikkia tunteita heidän lapsensa heissä vielä saa aikaan. En nyt tarkoita, että kaikista alkaisi jossain vaiheessa tuntua siltä, että haluavat heittää lapsensa seinään, mutta kyllä negatiiviset tunteetkin kuuluvat äitiyteen ja niitä pitää osata käsitellä.



Mielestäni esikoinen oli ehkä kaikkein hankalimmassa iässä n. 3-vuotiaana kun uhma oli pahaa ja samaan aikaan syntyi kuopus. Joskus sitä oli niin väsynyt huonosti nukutuista öistä ja oman ajan puutteesta, että huh huh. Lastani en kyllä halunnut heittää seinään, mutta olisi ollut kiva saada olla vaikka 10 minuuttia ns. rauhassa välillä (mies teki pitkää päivää).



Kuopus lähestyy nyt kahden vuoden ikää ja uhmaa on alkanut tulla. Tällä hetkellä koen tämän ekan uhman vielä aika helppona, kun kiukut unohtuvat usein nopeasti ja huomion saa käännettyä helpohkosti muualle. 5-vuotias taas on helppo kuin mikä, ymmärtää asioita paljon ja hänelle voi selittää paljon asioita ja vedota jo ihan järkeen.

Mulla ei ole pitkää kokemusta terkkarina, mutta kaikilta kysyn miten heillä menee ja miten äiti jaksaa. Yleensähän kaikki sanoo, että "ihan hyvin". Sitten kun siihen sanoo, että onpas mukava kuulla, mutta onhan niitä päiviä varmasti sinullakin, että tekis mieli heittää mukula hankeen parvekkeelta. Tässä vaiheessa osa purskahtaa suoraan itkuun ja osa vetää henkeä ja antaa tulla täydeltä laidalta. Kaikilla on tunteita, että lapsi ärsyttää. Jos ei ole, niin jotain on vialla.