Lue keskustelun säännöt.
Leena Lehtolainen: kuka äiti ei olisi halunnut joskus heittää lastansa seinään.
28.09.2011 |
Viime viikon Hesarissa dekkaristi oli sitä mieltä, että jokainen äiti on joskus halunnut heittä lapsensa seinään.
Oletko samaa mieltä?
Kommentit (207)
Ei edes sen kiivaan ja vaativan kohdalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotka sanotte, että "sairasta" ja "en minä ainakaan" on ollut hyvin nukkuvat lapset? Kyll ämuistan elävästi kun esikoinen oli 2,5 v ja kuopus vauva, niin useinkin aamupäivällä puistoon lähtiessä, itsellä silmät ristissä yövalvomisesta ja olisin vaan halunnut nukkumaan, molemmat huutaa ja pitäis isaada toppavaatteet päälle, se alkukantainen raivo mikä jostain syvätlä tulee. Se on oikeastaan pelottavaa, miten voi tuntea omaa lasta kohtaan. Mutta kuten moni edellä sanoi, AJATUS on hyvin kaukana TOTEUTUKSESTA.
Itse olen muuten hyvin tyyni ja rauhallinen, eikä varmaan kukaan tuttu uskoisi millaissa fiiliksissä yliväsyneenä voi olla!
on perheessä isä jakamassa vanhemmuutta, mutta eise äitiyslomalla auta kun sen isin pitää mennä päivällä töihin!
jotka sanotte, että "sairasta" ja "en minä ainakaan" on ollut hyvin nukkuvat lapset? Kyll ämuistan elävästi kun esikoinen oli 2,5 v ja kuopus vauva, niin useinkin aamupäivällä puistoon lähtiessä, itsellä silmät ristissä yövalvomisesta ja olisin vaan halunnut nukkumaan, molemmat huutaa ja pitäis isaada toppavaatteet päälle, se alkukantainen raivo mikä jostain syvätlä tulee. Se on oikeastaan pelottavaa, miten voi tuntea omaa lasta kohtaan. Mutta kuten moni edellä sanoi, AJATUS on hyvin kaukana TOTEUTUKSESTA.
Itse olen muuten hyvin tyyni ja rauhallinen, eikä varmaan kukaan tuttu uskoisi millaissa fiiliksissä yliväsyneenä voi olla!
Esikoinen valvotti mua koko ensimmäisen vuoden ja oli hyvin vaativa lapsi mutta en ikinä ajatellut moisia ajatuksia.
jotka sanotte, että "sairasta" ja "en minä ainakaan" on ollut hyvin nukkuvat lapset? Kyll ämuistan elävästi kun esikoinen oli 2,5 v ja kuopus vauva, niin useinkin aamupäivällä puistoon lähtiessä, itsellä silmät ristissä yövalvomisesta ja olisin vaan halunnut nukkumaan, molemmat huutaa ja pitäis isaada toppavaatteet päälle, se alkukantainen raivo mikä jostain syvätlä tulee. Se on oikeastaan pelottavaa, miten voi tuntea omaa lasta kohtaan. Mutta kuten moni edellä sanoi, AJATUS on hyvin kaukana TOTEUTUKSESTA.
Itse olen muuten hyvin tyyni ja rauhallinen, eikä varmaan kukaan tuttu uskoisi millaissa fiiliksissä yliväsyneenä voi olla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
edes ajatuksen tasolla heittää lasta seinään. En kyllä haaveile kenenkään muunkaan seinään heittämisestä tai hakkaamisesta tai pahoinpitelystä.
on typerää yleistää, että muka kaikki äidit kärsisivät sairaista ajatuksista.
Pojan kohdalla olen kyllä aika monta kertaa ajatellut, että myyn sen jollekin tai upotan ehkä suohon. :P
Jostain syystä tytöt on meillä olleet paljon helpompia tapauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei!
Itselläni kaksoset, jotka olivat pienenä todella huonoja nukkumaan. Edes päiväunia eivät kunnolla nukkuneet, ehkä 45 min päivässä. Olin ihan hajalla tuolloin. Ja kyllä ajattelin, että miten helppoa elämä olisi ilman noita kahta kiusankappaletta :). Mutta eihän ajatuksissa ole mitään pahaa. Siinä on, jos toteuttaa ne ajatuksensa. Luultavasti se on selvitymiskeino myös ajatella oikein mustia ajatuksia.
On tullut sellainen olo, useita kertoja. Ajatus ja tunne on ihan eri asia kuin teko. Itsellä ainakin se raju mielikuva toimii jonkinlaisena pysäyttimenä ja auttaa rauhoittumaan tilanteessa, ts huomaan sen avulla miten överinä omat tunteet tilanteessa käy ja keskityn rauhoittamaan itseni.
Psykologina sanoisin että huolestua pitää siinä vaiheessa, jos alkaa tuntua että voisi oikeasti tehdä lapselleen jotain, eli ajatus ja tunne muuttuu toiminnaksi, tai mielikuvat alkavat pyöriä mielessä jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tässä nyt puhutaan mielikuvasta tyylin "Annan tämän lapsen ekalle vastaantulevalle adoptioon hetipaikalla"
Eli tuo mielikuva ei ole mitenkään toteuttamiskelpoinen, mutta helpottaa paineita sillä sekunnilla. Ja nyt puhutaan juuri tollaisesta toteuttamiskelvottomasta paineenpurkaustavasta, ei ajatuksesta tehdä lapselle väkivaltaa ja sillä hekumointia.
vielä tähän. Se, että tunnistaa ja huomaa ne omat vaikeat tunteet, ajatukset ja mielikuvat ja uskaltaa myöntää että niitä on, on tärkeää. Mietin näitä äitejä joiden kirjoituksista kuuluu syvä paheksunta niitä kohtaan jotka myöntävät vaikeita tunteita lastaan kohtaan. Mitä jos niitä kammottuja fiiliksiä kuitenkin jonain päivänä tulisi, kuinka ahtaalle niistä seuraava syyllisyys äidin ajaisi?
Ensimmäinen askel omien tunteiden rakentavaan käsittelyyn on niiden tunnistaminen. Paljon pahempi homma jos syyllistymisen pelossa ja äitimyytin varjossa jää hampaat irvessä väittämään, ettei meidän pilttimussukat koskaan mua hermostuta.
Kaikilla ei vaikeita tunteita ole, toisilla on. Ihmiset käsittelee tilanteita päässään erilaisilla tavoilla. Oikean ja väärän tavan kokea ja tuntea voi erottaa vain siinä tapauksessa, että mielikuvat muuttuvat todellisuudeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tässä nyt puhutaan mielikuvasta tyylin "Annan tämän lapsen ekalle vastaantulevalle adoptioon hetipaikalla"
Eli tuo mielikuva ei ole mitenkään toteuttamiskelpoinen, mutta helpottaa paineita sillä sekunnilla. Ja nyt puhutaan juuri tollaisesta toteuttamiskelvottomasta paineenpurkaustavasta, ei ajatuksesta tehdä lapselle väkivaltaa ja sillä hekumointia.
Mulla herää ennemminkin kysymys, onko aivan normaalia, jos ei koskaan salli itsensä edes ajattelevan mitään synkkiä aatoksia...
nyt puhutaan lihamyllyistä ja täydellisestä sadismista, mutta koskaan en ole lyönyt, antanut luunappia tai edes tukistanut.
Mulle penen psykologi (lapsella kehitysviiveitä) sanoi kerran, ettei luota kehenkään joka vastaa, että ei tietenkään. Silloin ihminen ei ole yhteydessä tunteisiinsa, eikä puhu ammattilaisille ihan totta vaan piilottaa jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en nyt ihan tajua näitä, jotka kiihkeästi väittävät, että kaikki äidit tuntevat sellaisia tunteita.
Kyllä mullakin on kiihkeitä tunteita mutta ne kohdistuvat lähinnä omien lasten puolustamiseen ja niitä ihmisiä kohtaan, jotka koen uhkaaviksi itseäni tai lapsiani kohtaan.
Lapsiani mä hoidan ja puolustan vaikka kuinka väsyisin.
nyt puhutaan lihamyllyistä ja täydellisestä sadismista, mutta koskaan en ole lyönyt, antanut luunappia tai edes tukistanut.
Mulle penen psykologi (lapsella kehitysviiveitä) sanoi kerran, ettei luota kehenkään joka vastaa, että ei tietenkään. Silloin ihminen ei ole yhteydessä tunteisiinsa, eikä puhu ammattilaisille ihan totta vaan piilottaa jotain.
Mä olen aivan samaa mieltä ton psykologin kanssa!!!
kiillottaa omaa sädekehäänsä taas; niillä joilla on helpot lapset, ei varmaan tule mieleen, että toisilla ei ole yhtä helppoa ja ajatuksissa käy varmasti pahempiakin kuin lapsen heittäminen seinään.
Itselläni on kaveripiirissä monia vaikeita tapauksia useampilapsisissa perheissä, he sanovat joskus ajatuksensa ääneenkin ja kevyimmästä päästä on halu myydä uhmaikäinen ensimmäiselle vastaantulijalle.
Hyviä vanhempia ovat silti, eivätkä tietenkään lastaan antaisi pois tai vahingoittaisi, seinään heittämisestä puhumattakaan.
Harvassa varmasti ovat ne äidit, jotka ovat todella avun tarpeessa synnytyksen jälkeisen masennuksen tai muun syyn vuoksi ja voisivat edetä sanoista ja ajatuksista pidemmälle.
Olen siis tämä:
Kolmen äiti olen, eikä ole koskaan käynyt mielessä EDES ajatuksen tasolla
Vierailija - 28.09.11 12:03 (ID 13486548)
tehdä lapselle mitään pahaa.
Ja mulla on lapset jo niin isoja (12 - 21 v), että pelini on menetetty.
valvoin, pitelin häntä sylissä ja tein sitä ainoaa liikettä mikä tuntui auttavan eli syvää kyykkyyn - ylös-liikettä ja ajattelin, että pudotan vauvan ikkunasta alas. En pudottanut.
Olen aika temperamenttinen ja uskon ymmärtäväni Leena Lehtolaisen kommentin niin kuin se oli tarkoitettu. Loputtoman rauhallisen luonteen saaneet ainokaisen jumaloijat eivät ehkä ymmärrä sitä sillä tavalla ja siitä sen porukan "minä en kyllä ikinä"- jeesustelu kumpuaa.
kiillottaa omaa sädekehäänsä taas; niillä joilla on helpot lapset, ei varmaan tule mieleen, että toisilla ei ole yhtä helppoa ja ajatuksissa käy varmasti pahempiakin kuin lapsen heittäminen seinään.
se et myöntääkö niiden olemassaolon on sitten eri asia.
Meillä lapsen pahin "fyysisin" rangaistus on jäähylle kantaminen. Ja kyllä sitä välillä on muutakin kuin täydellisen pullaäidin ajatuksia päässä ohikiitävän sekunnin, höyryjä on päästettävä vaikkei ikimaailmassa tekisi pahaa millekään. Luulen et itsepuolustuskin olisi minulle vaikeaa.