Millainen on mielestäsi totaalisen pieleen mennyt elämä? Haluan tietää onko se minun elämäni.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011091214373271_uu.shtml

Voisi sanoa aikalailla elämän menneen pieleen, tai ainakin piloille.

Neljä pientä lasta, äidillä alkoholiongelma ja todennäköisesti syöpä mistä äiti ei uskalla puhua kellekään. Haluaisi pitää perheestä huolta ja saada perheen asiat kuntoon ennen kuin kuolee. Haluaa kuolla rauhassa ja niin ettei kukaan ole näkemässä, ei ainakaan rakkaimmista rakkaimmat lapset ja mies. Tietää jopa kuolemansa jälkeen ihmisten puhuvan, miehen ja lasten kärsivän. Rakastaa perhettään kuitenkin enemmän kuin mitään, alkoholi vain vei..vahingossa.. Tässä sinulle pieleen mennyttä elämää..En minä tätä halunnut..

Sulla ei ole todettu syöpää, jos olisikin, se voi parantua. Toisekseen alkoholi on korvike rakkaudelle, sille aidolle. Sin pitää lyötää rakkaus elämääsi, niin et korviketta tarvitse. Sä pystyt muuttumaan, usko!!!! Ala katsella TV7:n ohjelmia ja hae sielunhoitajalta apua! Paranet varmasti!

todellakaan ala katselemaan mitään herranjeesuskanavia, vaan etsi se sammunut järjenvalosi ja ala toimimaan normaalisti. Ensin ainakin otat selvää onko sulla syöpä vai ei, sit otat selvään voiko sen hoitaa vai ei, sit laitat pullonkorkin kiinni ja teet niinkun muutkin normaalit vastuulliset perheenäidit.

Mutta en sanoisi senkään olevan totaalisesti pieleen mennyt elämä, koska elämä on vielä kesken ja hyviä hetkiä saattaa olla edessä.

Anoppini mielestä ihminen on epäonnistunut elämässään, jos ei rakenna taloa. Mikään muu saavutus ei ole minkään arvoinen tämän asian rinnalla.

..jos sitä elää vain muille. Elää tuottaakseen elämää, jonka missio on taas tuottaa elämää jotta voisi tuottaa elämää.



Liian moni elää elämäntehtävänään vain tehdä lapsia ja kasvattaa niistä isoja. Oma elämä unohdetaan tyystin, se jätetään kertakaikkiaan elämättä. Ei poistuta naapurikaupunkia kauemmas, ei ammattia, ei ambitioita.

Tai narkkariksi, ja ei pysty lopettamaan käyttämistä.

- paskat vanhemmat, ei edes rahaa ollut korvaamaan muita puutteita

- koulukiusaus

- työpaikka oli aina vanhempien työleiri maaseudulla, eli ei työkokemusta

- kun täytin 18 ja muutin omilleni, sain jonkin hermoromahduksen, ja monta vuotta meni ihan sumussa, ennen kuin sain itseni koottua, eli ei edelleenkään työkokemusta

- en tule ihmisten kanssa toimeen, joten minusta ei ole hoitoalalle, joka olisi ainoa, jossa kuka vain pääsee töihin

- kouluttaudun tällä hetkellä, mutta ei ole työkokemusta edelleenkään, joten tulen olemaan loppuelämäni työtön

Olen elänyt helvetillisen lapsuuden ja nuoruuden. Kukaan ei ole ikinä _oikeasti_ rakastanut mua. En tiedä mitä kiintymys on.



Olen edelleen aikuisena tosi hajanainen persoona, enkä osaa elää niin kuin normaalit ihmiset. Eli en osaa harkita tekojani, teen hetken mielijohteesta asioita ja vasta jälkeenpäin suren. Olen 32-vuotias, ihmissuhteet on ollut lyhyitä ja niitä ei ole ollut elämäni aikana kuin alle neljä. Niistä on seurauksena kolme lasta, kaikki eri isälle. Kellään ei ole isää tai sukulaisia elämässä, olen heidän ainoansa. Itsellänikään ei ole vanhempia tai sukulaisia.



En osaa käyttää rahaa suunnitelmallisesti, vaan olen aina ns. kusessa ja mietin miten taas selviydyn. Teen siis myös taloudellisesti typeriä ratkaisuja. Asun vuokralla varmasti lopun ikäni, tosin kauniilla alueella.



Olen töissä, mutta ajoittain pois pahan uupumuksen ja masennuksen takia. Akateemiset opinnot ovat pahasti kesken. En kyllä tajua miten olen edes päässyt yliopistoon..



Lapset voivat hyvin, koska esitän heille vahvaa. Teemme paljon asioita yhdessä, enkä koskaan menetä malttia heidän kanssaan. Ulkoisesti näytänkin ihan joltain simpsakalta pikkurouvalta, eikä kukaan näe päältäpäin, että olen kävelevä katastrofi. Pikkurouvaa en ole nähnytkään, vaan lumppumaisen yh-ämmäkkeen, joka polttaa hermotupakoita lasten mentyä nukkumaan.



Jos ihmiset tietäisivät kuinka läpimätä olen, ei paljon hymyjä tulisi leikkipuistossa tai muuallakaan. Kärsin niin paljon itsestäni, että kipu tuntuu jo fyysisinä oireina, mm. rytmihäiriöinä.



En osaa muuttua, vaikka tahtoisin. Mielialat heittelee päivittäin syvästä epätoivosta jopa euforiseen positiivisuuteen. Lapsille osaan esittää normaalia ja tasapainoista ihmistä. Itken kuitenkin vessassa tai kun olen lapsiin selin. Itken kauppamatkat kun työnnän rattaita.



Noita lapsia rakastan, vaikken heitä ole ansainnutkaan. En luultavasti koskaan tule tällä historialla löytämään ihmistä, joka voisi minua rakastaa aidosti.



Miltä kuulostaa? Haluaisitko vaihtaa osia kanssani?



ap

Olet sitäpaitsi väärässä sen suhteen, että kukaan ei ole koskaan rakastanut sua oikeasti. Lapsesi ovat, olen siitä aivan varma. Kuulostaa siltä että olet heille kaikesta huolimatta rakastava äiti, joten tiedät itsekin, mitä kiintymys on. Et hakkaa kertomasi mukaan lapsiasi, edes huuda heille. Mulla olisi opittavaa sinulta, huusin omalleni tänäänkin kun hermo meni :((

Olet masentunut, se on sairaus. Hoidathan itseäsi? Sinä et ole sama kuin masennus, sinä olet muutakin.

Olen pahoillani siitä, että oma lapsuutesi ja nuoruutesi on ollut vaikea. Se on jättänyt jälkensä. On todella hienoa, että et toista noita virheitä omien lastesi kanssa, vaan annat heille oikean lapsuuden.

Sun pitäisi kuitenkin hoitaa itsesi ja pääkoppasi kuntoon myös - onko sulla kelan kuntoutuspäätös psykoterapeutille?

t. 2

Olen elänyt helvetillisen lapsuuden ja nuoruuden. Kukaan ei ole ikinä _oikeasti_ rakastanut mua. En tiedä mitä kiintymys on. Olen edelleen aikuisena tosi hajanainen persoona, enkä osaa elää niin kuin normaalit ihmiset. Eli en osaa harkita tekojani, teen hetken mielijohteesta asioita ja vasta jälkeenpäin suren. Olen 32-vuotias, ihmissuhteet on ollut lyhyitä ja niitä ei ole ollut elämäni aikana kuin alle neljä. Niistä on seurauksena kolme lasta, kaikki eri isälle. Kellään ei ole isää tai sukulaisia elämässä, olen heidän ainoansa. Itsellänikään ei ole vanhempia tai sukulaisia. En osaa käyttää rahaa suunnitelmallisesti, vaan olen aina ns. kusessa ja mietin miten taas selviydyn. Teen siis myös taloudellisesti typeriä ratkaisuja. Asun vuokralla varmasti lopun ikäni, tosin kauniilla alueella. Olen töissä, mutta ajoittain pois pahan uupumuksen ja masennuksen takia. Akateemiset opinnot ovat pahasti kesken. En kyllä tajua miten olen edes päässyt yliopistoon.. Lapset voivat hyvin, koska esitän heille vahvaa. Teemme paljon asioita yhdessä, enkä koskaan menetä malttia heidän kanssaan. Ulkoisesti näytänkin ihan joltain simpsakalta pikkurouvalta, eikä kukaan näe päältäpäin, että olen kävelevä katastrofi. Pikkurouvaa en ole nähnytkään, vaan lumppumaisen yh-ämmäkkeen, joka polttaa hermotupakoita lasten mentyä nukkumaan. Jos ihmiset tietäisivät kuinka läpimätä olen, ei paljon hymyjä tulisi leikkipuistossa tai muuallakaan. Kärsin niin paljon itsestäni, että kipu tuntuu jo fyysisinä oireina, mm. rytmihäiriöinä. En osaa muuttua, vaikka tahtoisin. Mielialat heittelee päivittäin syvästä epätoivosta jopa euforiseen positiivisuuteen. Lapsille osaan esittää normaalia ja tasapainoista ihmistä. Itken kuitenkin vessassa tai kun olen lapsiin selin. Itken kauppamatkat kun työnnän rattaita. Noita lapsia rakastan, vaikken heitä ole ansainnutkaan. En luultavasti koskaan tule tällä historialla löytämään ihmistä, joka voisi minua rakastaa aidosti. Miltä kuulostaa? Haluaisitko vaihtaa osia kanssani? ap

diagnosoida mutta kuulostat vähän ihmiseltä jolla on tunne-elämältä epävakaa persoonallisuushäiriö. Siitä voi parantua terapian avulla ja saat elämäsi kuntoon. Ja vaikka kyse olisi jostain muusta niin kannattaa hakeutua terapiaan, koska ongelmasi johtuvat päästäsi ja niitä voi hoitaa.

hukkaan tai "pieleen" jos ei kasva sisältä päin. Ei ole mitään käsikirjoitusta varsinaisista tapahtumista. On vain sinun tapasi reagoida niihin. Minusta elämä onnistuu jos löytää polun jolla on merkitys henkisen kasvun kannalta.

Kukaan ei ole ikinä _oikeasti_ rakastanut mua. En tiedä mitä kiintymys on.

Sun kokemuksesi oli koskettava... tiivistettynä juuri tuohon minkä siteerasin. Haluaisin antaa sulle linkin pieneen, mutta koskettavaan videoon, jossa tuodaan esille juuri rakkautta, mistä kerroit jääneesi paitsi - uskon, että video voi puhutella suakin. Huom.: katso avoimella mielellä :) http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4

http://www.fathersloveletter.com/journey.html

Jos olet tyytyväinen elämääsi, niin mitä sen väliä millainen se on kenenkä hyvänsä mittapuiden mukaan.

Alkuperäisen kannattanee mennä psykologille sekä mielialansa että mahdollisen rajatila-diagnoosin takia.



Minä olen rajatila (eli tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö) ja sain elämäni parissa vuodessa hyvinkin sotkuun sen jälkeen, kun muutin pois lapsuudenkodista 19-vuotiaana. Miehet, asunnot ja opiskelut vaihtuivat aika tiheään, luottotiedot menivät, onnistuin aina tutustumaan jokseenkin törppöihin väkivaltaisiin miehiin. Sairastuin psykoosiinkin yhdessä vaiheessa ja myöhemmin vakavaan masennukseen (meni mm. yksi kesä 3kk kokonaan sängyn pohjalla maatessa). No, pohjalta pääsee vain ylöspäin ja sinne sitä nyt sitten ollaan menossa. Kun ydinongelma on häpeän tunne ja vakava impulssikontrollin häiriö, niin sotkuhan siitä tulee. Nyt on asiat jo paremmin, elelen sinkkuna ja uudet opinnotkin jotenkin handlaan.



Taustalla häiriössä on siis lapsuudenkodin kokemukset. Meillä ei vanhemmilla oikein ollut oma rooli hallussa, kun niillä kummallakin oli niin pahoja ongelmia oman lapsuutensa jäljiltä. Itse olen diagnosoinut ainakin isän rajatilaksi myös (itselläni on ihan psykiatrin ja psykologin lausunnot omasta häiriöstäni). Fyysistä väkivaltaa meillä ei koskaan ollut (sen uhka kylläkin), henkistä nitistämistä taas sitäkin enemmän. Minulla on kaksi sisarusta ja me kaikki kolme olemme käyneet vuosia psykoterapiassa. Onneksi on YTHS.



En minä ajattele oman elämäni ollut täysin pieleen mennyt, en suinkaan. Vähän toki ihmetyttää nyt, kun olen lähemmän 30v, että minkälaista "perheidylliä" olen tottunut pitämään normaalina. Onneksi itselläni ei ole omia lapsia vielä. Tämän häiriön kanssa painiskellessa menee vielä varmaan useampi vuosi. Terapiasta on kyllä oikeasti ollut apua, sillä kun tietämys omasta minästä paranee ja joku oman arvokkuuden tuntemus lisääntyy, niin impulssikontrolli paranee huomattavasti ja ns ongelmakäyttäytyminen (päihteet, miehet ja muutenkin ihmissuhteet, raha, ajelu, syöminen...) vähenee.



Kaikkea hyvää alkuperäiselle, toivottavasti hakeudut jollekin psykologille ja saat itsellesi apua! Parempaa tulevaisuutta sinulle!



Terveisin

toinen rajatila

Olen elänyt helvetillisen lapsuuden ja nuoruuden. Kukaan ei ole ikinä _oikeasti_ rakastanut mua. En tiedä mitä kiintymys on. Olen edelleen aikuisena tosi hajanainen persoona, enkä osaa elää niin kuin normaalit ihmiset. Eli en osaa harkita tekojani, teen hetken mielijohteesta asioita ja vasta jälkeenpäin suren. Olen 32-vuotias, ihmissuhteet on ollut lyhyitä ja niitä ei ole ollut elämäni aikana kuin alle neljä. Niistä on seurauksena kolme lasta, kaikki eri isälle. Kellään ei ole isää tai sukulaisia elämässä, olen heidän ainoansa. Itsellänikään ei ole vanhempia tai sukulaisia. En osaa käyttää rahaa suunnitelmallisesti, vaan olen aina ns. kusessa ja mietin miten taas selviydyn. Teen siis myös taloudellisesti typeriä ratkaisuja. Asun vuokralla varmasti lopun ikäni, tosin kauniilla alueella. Olen töissä, mutta ajoittain pois pahan uupumuksen ja masennuksen takia. Akateemiset opinnot ovat pahasti kesken. En kyllä tajua miten olen edes päässyt yliopistoon.. Lapset voivat hyvin, koska esitän heille vahvaa. Teemme paljon asioita yhdessä, enkä koskaan menetä malttia heidän kanssaan. Ulkoisesti näytänkin ihan joltain simpsakalta pikkurouvalta, eikä kukaan näe päältäpäin, että olen kävelevä katastrofi. Pikkurouvaa en ole nähnytkään, vaan lumppumaisen yh-ämmäkkeen, joka polttaa hermotupakoita lasten mentyä nukkumaan. Jos ihmiset tietäisivät kuinka läpimätä olen, ei paljon hymyjä tulisi leikkipuistossa tai muuallakaan. Kärsin niin paljon itsestäni, että kipu tuntuu jo fyysisinä oireina, mm. rytmihäiriöinä. En osaa muuttua, vaikka tahtoisin. Mielialat heittelee päivittäin syvästä epätoivosta jopa euforiseen positiivisuuteen. Lapsille osaan esittää normaalia ja tasapainoista ihmistä. Itken kuitenkin vessassa tai kun olen lapsiin selin. Itken kauppamatkat kun työnnän rattaita. Noita lapsia rakastan, vaikken heitä ole ansainnutkaan. En luultavasti koskaan tule tällä historialla löytämään ihmistä, joka voisi minua rakastaa aidosti. Miltä kuulostaa? Haluaisitko vaihtaa osia kanssani? ap

Ansaitsisit apua, jolla pääset itsekunnioituksen rajan paremalle puolelle. MItään varsinaista ei ole menetetty, kaiken voi korjata pääsi sisällä.

mutta liian arkaluonteista kerrottavaksi.



Voin vain todeta että harkitsen itsemurhaa, mietin erilaisia tapoja tehdä se. Yhtään ratkaisua tilanteeseen ei ole, sellaista jonka kanssa pystyisi elämään.

Esimerkiksi netistä löytyy aika hyvin materiaalia tästä epävakaa persoonallisuushäiriö -diagnoosista.



http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_teos=epi



Eihän tämä välttämättä ole alkuperäisen kirjoittajan ongelma, mutta jos on, niin tiedosta on sinulle varmasti apua. Nykyään on kehitetty juuri rajatilapotilaiden hoitoon erityisen hyvin sopiva terapia, josta tietoa esimerkiksi seuraavassa kirjassa (olen itse lainannut sen kirjastosta):



http://verkkokauppa.duodecim.fi/PublishedService?file=page&pageID=9&ite…



Ystävällisin terveisin

äskeinen rajatila kirjoittaja

jos olisit kouluttamaton, narkkis, alkkis, kriminaali tai korvia myöten kaiken tuon lisäksi veloissa, niin ehkä sitten. Mutta nyt ei, sinulla on kohtalotovereita. Tunnen ainakin yhden samalaisessa tilaneessa elävän.

mutta liian arkaluonteista kerrottavaksi. Voin vain todeta että harkitsen itsemurhaa, mietin erilaisia tapoja tehdä se. Yhtään ratkaisua tilanteeseen ei ole, sellaista jonka kanssa pystyisi elämään.

Minäkin olen joskus ollut tilanteessa, jossa on tuntunut ettei mitään ulospääsyä ja ratkaisua ole. Silti asiat ovat selkiintyneet myöhemmin aika odottamattomallakin tavalla.

ei kunnon töitä, ei koulutusta, paniikinomaista ajelehtimista...