Millainen on mielestäsi totaalisen pieleen mennyt elämä? Haluan tietää onko se minun elämäni.

mutta liian arkaluonteista kerrottavaksi. Voin vain todeta että harkitsen itsemurhaa, mietin erilaisia tapoja tehdä se. Yhtään ratkaisua tilanteeseen ei ole, sellaista jonka kanssa pystyisi elämään.

Minäkin olen joskus ollut tilanteessa, jossa on tuntunut ettei mitään ulospääsyä ja ratkaisua ole. Silti asiat ovat selkiintyneet myöhemmin aika odottamattomallakin tavalla.

jotain tällaista rohkaisua ehdottomasti tarvitsee. PAhinta on kun on enimmäkseen itse sössinyt hommat niin että on umpikujassa eikä kehtaa edes pyytää tai vastaanottaa apua kun on niin omaa vikaa kaikki.

Se voi olla että itsemurhaankaan ei löytyisi riittävästi puhtia, niin onneton olo.

Olen elänyt helvetillisen lapsuuden ja nuoruuden. Kukaan ei ole ikinä _oikeasti_ rakastanut mua. En tiedä mitä kiintymys on.

Olen edelleen aikuisena tosi hajanainen persoona, enkä osaa elää niin kuin normaalit ihmiset. Eli en osaa harkita tekojani, teen hetken mielijohteesta asioita ja vasta jälkeenpäin suren. Olen 32-vuotias, ihmissuhteet on ollut lyhyitä ja niitä ei ole ollut elämäni aikana kuin alle neljä. Niistä on seurauksena kolme lasta, kaikki eri isälle. Kellään ei ole isää tai sukulaisia elämässä, olen heidän ainoansa. Itsellänikään ei ole vanhempia tai sukulaisia.

En osaa käyttää rahaa suunnitelmallisesti, vaan olen aina ns. kusessa ja mietin miten taas selviydyn. Teen siis myös taloudellisesti typeriä ratkaisuja. Asun vuokralla varmasti lopun ikäni, tosin kauniilla alueella.

Olen töissä, mutta ajoittain pois pahan uupumuksen ja masennuksen takia. Akateemiset opinnot ovat pahasti kesken. En kyllä tajua miten olen edes päässyt yliopistoon..

Lapset voivat hyvin, koska esitän heille vahvaa. Teemme paljon asioita yhdessä, enkä koskaan menetä malttia heidän kanssaan. Ulkoisesti näytänkin ihan joltain simpsakalta pikkurouvalta, eikä kukaan näe päältäpäin, että olen kävelevä katastrofi. Pikkurouvaa en ole nähnytkään, vaan lumppumaisen yh-ämmäkkeen, joka polttaa hermotupakoita lasten mentyä nukkumaan.

Jos ihmiset tietäisivät kuinka läpimätä olen, ei paljon hymyjä tulisi leikkipuistossa tai muuallakaan. Kärsin niin paljon itsestäni, että kipu tuntuu jo fyysisinä oireina, mm. rytmihäiriöinä.

En osaa muuttua, vaikka tahtoisin. Mielialat heittelee päivittäin syvästä epätoivosta jopa euforiseen positiivisuuteen. Lapsille osaan esittää normaalia ja tasapainoista ihmistä. Itken kuitenkin vessassa tai kun olen lapsiin selin. Itken kauppamatkat kun työnnän rattaita.

Noita lapsia rakastan, vaikken heitä ole ansainnutkaan. En luultavasti koskaan tule tällä historialla löytämään ihmistä, joka voisi minua rakastaa aidosti.

Miltä kuulostaa? Haluaisitko vaihtaa osia kanssani?

ap

Todnäk masentunut tai sinulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö (tunteet vaihtelevat rajusti, rahankäyttö ei suju) - molempiin on diagnoosi/hoitoa/lääkitys etkä ole tosiaankaan ainoa. Olet jaksanut kasvattaa lapsesi totaalisen yksin; moni ei jaksa vaikka on mies, suku ym lähellä!!! Ole ylpeä itsestäsi! Monet vetävät niitä hermotupakoita vaunujen vieressä, mieti sitä. Vaadit itseltäsi aivan liikaa. Ei kenenkään elämä ole täydellistä eikä kukaan ole täydellinen. Asiat voisivat olla PALJON PALJON huonommin ja monella ne ovatkin, lapset heitteillä jne. Hanki sellainen varamummo tai varaisoveli joka joskus ottaa lapsia. Ei se, että on se isä kuvassa tai muu suku, ole tae siitä että asiat ovat hyvin. Isä tai suku voi olla joskus hyvinkin hankalaa puhumattakaan väkivallasta. Aivan varmasti löydät vielä ihmisen joka sinua rakastaa. Halit!!

Koko elämäni on mennyt pieleen alusta lähtien. Kaikki on aivan perseestä ja ihan turhaa. Ei mitään syytä ajatella positiivisesti.

yh, pitkäaikaistyötön/varhaiseläke mt-ongelmien takia / alkoholismia / muu päihdeongelma jonka myötä hankittu esim. c-hepatiitti, asuu kaupungin vuokrataloissa huonolla alueella ja vuokrarahat tulevat kelalta tai sossusta? Lapsella ongelmia koulussa / lapsi huostaanotettu jne.? Jos nuo kaikki asiat täyttyvät niin onhan siinä elämässä mennyt moni asia pieleen. Tuo lapsen huostaanotto olisi itselleni sellainen niitti että olivat muut ongelmani sitten mitä vain, niin ne hankkisin kuntoon jotta saisin lapsen takaisin luokseni. Huomaathan ap kuitenkin, että näennäisesti rikkeetön ja virheetön elämä voi olla ihan helvettiä ja monta korttitaloa pidetään pystyssä ihan vain kulissien takia, ja eletään perhehelvettiä siellä kauniiden istutusten takana. Kaikki ei todellakaan ole siltä miltä näyttää. T. 2

minkälaista elämää ihmiset yleensä pitävät epäonnistuneena ja epätoivottavana. Mielestäni elämäni on sellaista mitä kukaan ei halua itselleen. Haluan tietää olenko juuri sellainen epäonnistunut, jota muut säälii ja kauhistelee. Kerron vaikka myöhemmin olenko halveksimanne ihminen. Ensin toivoisin ajatuksia. ap

vahingoksi itselleen, esim suurin osa teini-ikäisistä. Eikä siinä vaiheessa ole kauhean järkevää yrittää purkaa huostaanottoa ja alkanutta hoitoa. Eivätkä nuo muutkaan välttämättä ole huonon elämän merkkejä.Minä esimerkiksi tunne mt-syistä sairaseläkkeellä olevan naisen, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa. Hänellä on puutarhapalsta, lapsenlapsia ja yhteisö johon kuuluu. On valoisin tuntemani ihminen, ystävällinen ja viisas.

Olen elänyt helvetillisen lapsuuden ja nuoruuden. Kukaan ei ole ikinä _oikeasti_ rakastanut mua. En tiedä mitä kiintymys on. Olen edelleen aikuisena tosi hajanainen persoona, enkä osaa elää niin kuin normaalit ihmiset. Eli en osaa harkita tekojani, teen hetken mielijohteesta asioita ja vasta jälkeenpäin suren. Olen 32-vuotias, ihmissuhteet on ollut lyhyitä ja niitä ei ole ollut elämäni aikana kuin alle neljä. Niistä on seurauksena kolme lasta, kaikki eri isälle. Kellään ei ole isää tai sukulaisia elämässä, olen heidän ainoansa. Itsellänikään ei ole vanhempia tai sukulaisia. En osaa käyttää rahaa suunnitelmallisesti, vaan olen aina ns. kusessa ja mietin miten taas selviydyn. Teen siis myös taloudellisesti typeriä ratkaisuja. Asun vuokralla varmasti lopun ikäni, tosin kauniilla alueella. Olen töissä, mutta ajoittain pois pahan uupumuksen ja masennuksen takia. Akateemiset opinnot ovat pahasti kesken. En kyllä tajua miten olen edes päässyt yliopistoon.. Lapset voivat hyvin, koska esitän heille vahvaa. Teemme paljon asioita yhdessä, enkä koskaan menetä malttia heidän kanssaan. Ulkoisesti näytänkin ihan joltain simpsakalta pikkurouvalta, eikä kukaan näe päältäpäin, että olen kävelevä katastrofi. Pikkurouvaa en ole nähnytkään, vaan lumppumaisen yh-ämmäkkeen, joka polttaa hermotupakoita lasten mentyä nukkumaan. Jos ihmiset tietäisivät kuinka läpimätä olen, ei paljon hymyjä tulisi leikkipuistossa tai muuallakaan. Kärsin niin paljon itsestäni, että kipu tuntuu jo fyysisinä oireina, mm. rytmihäiriöinä. En osaa muuttua, vaikka tahtoisin. Mielialat heittelee päivittäin syvästä epätoivosta jopa euforiseen positiivisuuteen. Lapsille osaan esittää normaalia ja tasapainoista ihmistä. Itken kuitenkin vessassa tai kun olen lapsiin selin. Itken kauppamatkat kun työnnän rattaita. Noita lapsia rakastan, vaikken heitä ole ansainnutkaan. En luultavasti koskaan tule tällä historialla löytämään ihmistä, joka voisi minua rakastaa aidosti. Miltä kuulostaa? Haluaisitko vaihtaa osia kanssani? ap

Minullakin on lapsia kolmen miehen kanssa ja ei minuakaan kukaan rakastanut lapsena. Tässä on erona vaan se että minä en itke, olen tyytyväinen ja tasapainoinen. Kuka sinulle on selittänyt että nuo asiat ovat kakkosluokan kansalaisen merkkejä? Eivät ne ole. Opettele ensin rakastamaan itseäsi, et sinä muuten voi ottaa vastaan minkäänlaista rakkautta muilta. Ja mikä perkeleen juttu tuo on että vuokralla asujat ovat huonompaa sakkia? Mistä tämä käsitys on tullut? Pääkaupunkiseudulla 25% lapsiperheistä asuu kaupungin vuokra-asunnoissa, ihan tavallisia töissäkäyviä ihmisiä laidasta laitaan. Luetko liikaa tätä palstaa? Otatko käsityksesi täältä? Tämä ei ole normaali ympäristö, muista se. Oikeassa elämässä ei ikinä tapaa näin pahoja ihmisiä.

Se on elämän haaskausta ja siten pieleen mennyt.

hukkaan tai "pieleen" jos ei kasva sisältä päin.

Kerrankin joku aito ihminen täällä joka on funtsinut jotain. Samaa mieltä tuosta. Elämän tarkoitus ovat osaltaan ihmissuhteet, mutta ei vain puoliso ja lapset, vaan laajemminkin. Sekä omien taipumusten jalostaminen ja kehittäminen. Juuri noin.

Kuvauksesi perusteella olen lähes varma siitä, että sinulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Hae siihen apua! Se on hoidettavissa ainakin jossain määrin. Tsemppiä!

ei sun elämäsi kuulosta epäonnituneelta, varsinkin kun 32-vuotiaana sen elämä ei ole edes puolessa välissä. Sullahan on "koko elämä" vielä aikaa.



Et selvästikään voi hyvin ja sun pitää saada hoitoa ja apua ja tukea, mutta sen elämä ei sinänsä ole mitenkään piloilla. Päinvastoin. Sulla on kaksi (?) lasta ja opiskelupaikka. Paljon enemmän kuin monella muulla.

Kun tulevaisuudessa saat sun mielen kokonaiseksi, niin huomaat miten hyvin sulla on elämä monelta näkökulmalta.

Etkä sä ole yksin! Ja sua rakastaa täysin varauksetta jo ainakin sun lapset! Se vasta on aitoa rakkautta, ne rakastaa sua vaikka tekisit mitä.

Kyllä lasten edessä voi itkeä. Tiedätkö miten paljon se lohduttaa kun pienet kädet halöaa silloin kun on vaikea olla?

Ei lasten päälle saa kaataa murheitaan, mutta olen itsekin itkenyt lasten edessä. Kyllä nekin ymmärtävät että äidillä on paha olla.



En osaa enemmän nauvoa, muuta kuin että hakeudu lääkärille, joka osaisi ohjata sua eteenpäin. Soita vaikka yksityiselle ja pyydä aika sellaiselle lääkärille joka osaa kuunnella ja ohjata sut eteenpäin asiantuntijalle.



Onnea sinulle!

puhuin kahdesta lapsesta, anteeksi. Nyt luin että sulla oli kolme.

löytyy ap:n tapauksessa korvien välistä. Ulkoisesti et ole sen kummempi kuin muutkaan. Ongelmasi ovat tunne-elämän tasolla. Todellisuus luodaan itse. Oma elämäni ei ulkoisesti ole sinun elämääsi kummempaa. Minulla on lapsia kahdelle eri miehelle, en ole saanut pysyvää parisuhdetta aikaiseksi, opinnot kesken, rahavaikeudet... Silti olen erittäin onnellinen ihminen. Koin pitkään kuten sinä, kunnes tajusin että onni on oma valintani. Ulkoisia olosuhteita voi aina syyttää, ne eivät koskaan ole tarpeeksi hyvät, jos mieli ei ole kunnossa. Toisaalta ne eivät koskaan voi lannistaa ihmistä, joka löytää onnen ja tasapainon sisältään. Kukaan ei tee sinua onnelliseksi puolestasi. Ittes nostat ei kukaan muu, kuten Dave Lindholmkin biisissään sanoo.

sulla todellakin on jokin mielenterveyden häiriö. Olet selkeästi älykäs ihminen. Älää pilaa itsesi ja lastesi tulevaisuutta. Hae apua, heti. Tsemppiä!

Jos sinulla on noin paha olla, saat apua HETI kun soitat mielenterveystoimistoon. Kerro puhelimessa se, mitä kerroit täällä, ja voit saada jopa kriisiajan.



Ei sinun tarvitse esittää mitään muuta kuin olet. Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Juuri nyt et vain näe sitä. Sinä tarvitset muiden ihmisten apua nähdäksesi asiat selkeämmin.



Tsemppiä kovasti, nyt vaan alat vaatimaan apua; siksi ne tuhannet ihmiset terveydenhuollossa toimii mt-puolella, että sinun kaltaisesi ihmiset saavat apua ja elämänsä järjestykseen. Sulle tekis oikein hyvää saada tavata kohtalotovereita jotka ovat kärsineet paljon ja voineet tosi huonosti, mutta saaneet apua ja selvinneet siitä.

Kaikesta huolimatta olet pystynyt lapsesi pitämään kurissa ja antanut heille rakkautta, olet saanut opiskelupaikan ja opiskelet edelleen. Et ole luisunut päihteiden maailmaan, vaikka moni tilanteessasi olisi.



minä näin monta todella postitiivista asiaa kirjoituksessasi ja älykkään henkilön kirjoituksen takana. Ennemminkin ajattelin, että hienoa, tämä kirjoittaja on todella selviytynyt ja vahva henkilö. Itse en välttämättä olisi selvinnyt samalla tavalla. Hoida mielenterveytesi kuntoon ja elämäsi pitäisi hymyillä vielä sinullekin.

Ihailen enemmän katutason juoppoakin joka elää 70v.

Tallaiset juopot saavat nautintonsa joka päivä pullosta eivät he ole surullisia tai epäonnistuneita vaan nonnistuneita omalla urallaan.

elämässä olisikin vaikeita aikoja, se ei tarkoita että koko ellämä olisi pilalla. Paljon hyvää saa jo pelkästään siitä, että oppii näkemään asiat haasteina, ei esteinä ja nauttii pienistäkin hetkistä, hengittää syvään ja tekee mitä on tehtävä. Tiedän, että mt ongelmat ovat vaikea asia päästä yli, itsekin niiden kanssa pinineena, mutta se pieni positiivisuus lähtee itsestä ja siitä ettei ota paineita ihan kaikesta.



Yritä tehdä sioita, joista oikeasti nautit, niin sat energiaa aksaa myös ankeimmissa tilantessa.

elämässä olisikin vaikeita aikoja, se ei tarkoita että koko ellämä olisi pilalla. Paljon hyvää saa jo pelkästään siitä, että oppii näkemään asiat haasteina, ei esteinä ja nauttii pienistäkin hetkistä, hengittää syvään ja tekee mitä on tehtävä. Tiedän, että mt ongelmat ovat vaikea asia päästä yli, itsekin niiden kanssa pinineena, mutta se pieni positiivisuus lähtee itsestä ja siitä ettei ota paineita ihan kaikesta. Yritä tehdä sioita, joista oikeasti nautit, niin sat energiaa aksaa myös ankeimmissa tilantessa.

Mutta entä jos ne halveksivat sinua päätöksesi takia, etkä pysty sen vuoksi enää elämään?

Mieti nyt hyviä puolia. Sulla on täyspäisiä lapsia ja jaksat olla niiden kanssa. Opiskelet yliopistossa ja sulla on työpaikka.

Sitä paitsi kaikki äidit itkevät väsymystään joskus. Jatkat vaan eteenpäin, siunausta sinulle.

Olen elänyt helvetillisen lapsuuden ja nuoruuden. Kukaan ei ole ikinä _oikeasti_ rakastanut mua. En tiedä mitä kiintymys on.

Olen edelleen aikuisena tosi hajanainen persoona, enkä osaa elää niin kuin normaalit ihmiset. Eli en osaa harkita tekojani, teen hetken mielijohteesta asioita ja vasta jälkeenpäin suren. Olen 32-vuotias, ihmissuhteet on ollut lyhyitä ja niitä ei ole ollut elämäni aikana kuin alle neljä. Niistä on seurauksena kolme lasta, kaikki eri isälle. Kellään ei ole isää tai sukulaisia elämässä, olen heidän ainoansa. Itsellänikään ei ole vanhempia tai sukulaisia.

En osaa käyttää rahaa suunnitelmallisesti, vaan olen aina ns. kusessa ja mietin miten taas selviydyn. Teen siis myös taloudellisesti typeriä ratkaisuja. Asun vuokralla varmasti lopun ikäni, tosin kauniilla alueella.

Olen töissä, mutta ajoittain pois pahan uupumuksen ja masennuksen takia. Akateemiset opinnot ovat pahasti kesken. En kyllä tajua miten olen edes päässyt yliopistoon..

Lapset voivat hyvin, koska esitän heille vahvaa. Teemme paljon asioita yhdessä, enkä koskaan menetä malttia heidän kanssaan. Ulkoisesti näytänkin ihan joltain simpsakalta pikkurouvalta, eikä kukaan näe päältäpäin, että olen kävelevä katastrofi. Pikkurouvaa en ole nähnytkään, vaan lumppumaisen yh-ämmäkkeen, joka polttaa hermotupakoita lasten mentyä nukkumaan.

Jos ihmiset tietäisivät kuinka läpimätä olen, ei paljon hymyjä tulisi leikkipuistossa tai muuallakaan. Kärsin niin paljon itsestäni, että kipu tuntuu jo fyysisinä oireina, mm. rytmihäiriöinä.

En osaa muuttua, vaikka tahtoisin. Mielialat heittelee päivittäin syvästä epätoivosta jopa euforiseen positiivisuuteen. Lapsille osaan esittää normaalia ja tasapainoista ihmistä. Itken kuitenkin vessassa tai kun olen lapsiin selin. Itken kauppamatkat kun työnnän rattaita.

Noita lapsia rakastan, vaikken heitä ole ansainnutkaan. En luultavasti koskaan tule tällä historialla löytämään ihmistä, joka voisi minua rakastaa aidosti.

Miltä kuulostaa? Haluaisitko vaihtaa osia kanssani?

ap

että päätyy katkeraksi, eikä opi virheistään. Mikään ulkoinen seikka ei sitä määritä. Ap:n kannattaisi nöyrtyä hakemaan apua ja vastaanottamaan tukea.

Meitä on muitakin täällä joiden elämä on ns. pilalla, tai joista ainakin siis tuntuu siltä että se on pilalla. ITselläni on myös erittäin suuret ongelmat, joiden alkusyyt ovat asioissa joihin en ole voinut vaikuttaa.



Itse kaipaisin ryhmäterapiaa sellaisille ihmisille joiden elämä on tällainen katastrofi. Se olisi aivan uskomattoman lohdullista.