Millainen on mielestäsi totaalisen pieleen mennyt elämä? Haluan tietää onko se minun elämäni.

siis jos minä olisin sinun tilanteessa, en todellakaan pystyisi olemaan vahva ja antamaan kaikkeni lapsille. masennus veisi kaikki voimat.

Tsemppiä!

Olen elänyt helvetillisen lapsuuden ja nuoruuden. Kukaan ei ole ikinä _oikeasti_ rakastanut mua. En tiedä mitä kiintymys on. Olen edelleen aikuisena tosi hajanainen persoona, enkä osaa elää niin kuin normaalit ihmiset. Eli en osaa harkita tekojani, teen hetken mielijohteesta asioita ja vasta jälkeenpäin suren. Olen 32-vuotias, ihmissuhteet on ollut lyhyitä ja niitä ei ole ollut elämäni aikana kuin alle neljä. Niistä on seurauksena kolme lasta, kaikki eri isälle. Kellään ei ole isää tai sukulaisia elämässä, olen heidän ainoansa. Itsellänikään ei ole vanhempia tai sukulaisia. En osaa käyttää rahaa suunnitelmallisesti, vaan olen aina ns. kusessa ja mietin miten taas selviydyn. Teen siis myös taloudellisesti typeriä ratkaisuja. Asun vuokralla varmasti lopun ikäni, tosin kauniilla alueella. Olen töissä, mutta ajoittain pois pahan uupumuksen ja masennuksen takia. Akateemiset opinnot ovat pahasti kesken. En kyllä tajua miten olen edes päässyt yliopistoon.. Lapset voivat hyvin, koska esitän heille vahvaa. Teemme paljon asioita yhdessä, enkä koskaan menetä malttia heidän kanssaan. Ulkoisesti näytänkin ihan joltain simpsakalta pikkurouvalta, eikä kukaan näe päältäpäin, että olen kävelevä katastrofi. Pikkurouvaa en ole nähnytkään, vaan lumppumaisen yh-ämmäkkeen, joka polttaa hermotupakoita lasten mentyä nukkumaan. Jos ihmiset tietäisivät kuinka läpimätä olen, ei paljon hymyjä tulisi leikkipuistossa tai muuallakaan. Kärsin niin paljon itsestäni, että kipu tuntuu jo fyysisinä oireina, mm. rytmihäiriöinä. En osaa muuttua, vaikka tahtoisin. Mielialat heittelee päivittäin syvästä epätoivosta jopa euforiseen positiivisuuteen. Lapsille osaan esittää normaalia ja tasapainoista ihmistä. Itken kuitenkin vessassa tai kun olen lapsiin selin. Itken kauppamatkat kun työnnän rattaita. Noita lapsia rakastan, vaikken heitä ole ansainnutkaan. En luultavasti koskaan tule tällä historialla löytämään ihmistä, joka voisi minua rakastaa aidosti. Miltä kuulostaa? Haluaisitko vaihtaa osia kanssani? ap

Sinä olet masentunut. Elämäsi ei TODELLAKAAN ole pilalla. Voin sanoa että olisi kuin itseni kirjoittamaa n 8 vuotta sitten tuo sinun tekstisi. Erotuksella, että mulla ei ollut silloin lapsia. Selvisi että kärsin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Vihaisin itseäni enemmän kuin voi kuvitella ja tein äärettömän typeriä valintoja siksi että halusin yksinkertaisesi satuttaa itseäni.

Terapiaa 6 vuotta takana, ja elän onnellisesna ja tasapainoisena. Olin aikanaan ryssinyt raha-asiani, ulosotossa oli about 20 000 euroa ja luottotiedot niin mustana kuin vaan voi: houidin pikkuhiljaa asiat kuntoon ja nyt asun omistusasunnossa.

Mitä mä voin sanoa? En muuta kun että HAE apua. Sä olet sokea omalle tilanteellesi, itseinhosi ei ole tervettä. Äläkä vaan tee mitään lopullisen typerää. Hae apua, kyllä asiasi selviävät, TAATUSTI.

Ja se on paljon se. Uskon, että oikeanlaisella avulla saisit muunkin elämäsi kuntoon. Hae siis apua. Ja opettele hyväksymään itsesi. Mä olen sitä mieltä, että se on edellytys todellisen rakkauden löytymiselle. Jos et pidä itsestäsi, ei ole mikään ihme, jos ajaudut ihan vääränlaisten miesten seuraan.



Onneksi meillä kaikilla on koko elämä aikaa opetella näitä juttuja. Tuskin kukaan meistä on koskaan täysin valmis. Tsemppiä!

että päätyy katkeraksi, eikä opi virheistään. Mikään ulkoinen seikka ei sitä määritä. Ap:n kannattaisi nöyrtyä hakemaan apua ja vastaanottamaan tukea.

Ette oikeasti tiedä kuinka kiitollinen olen rohkaisevista kirjoituksistanne. Kiitos teille ihmiset. Annoitte paljon ajattelemisen aihetta.



Mielenterveyteni ei todellakaan taida olla kuosissa, pakko siis hakeutua ammattilaisen hoitoon. Elämä on ollut liian pitkään tuskallisen tuntuista selviytymistä, joten yhtälailla vuosia kai kestää että saan nuppini kuntoon. Olen jo nyt huomannut pahoja katkeroitumisen merkkejä, en halua kuolla katkerana.



Olen kasvattanut hirveän kovan kuoren ympärilleni, sairastunut omaan muka-vahvuuteeni ja ajatellut että selviän tästä "ihan itte". Vaikken todellakaan ole selvinnyt, kun mieliala jatkaa laskuaan kuin lehmänhäntä, vetäydyn, ja vihaan itseäni päivä päivältä vain enemmän. Olen ajatellut ettei kukaan voi mua auttaa. Täytyy vain niellä se olematon ylpeys ja tunnustaa että olen ihminen, joka on haavoittunut pahasti.



Haluan että lapsillani olisi tukea minusta vielä sittenkin, kun he ovat aikuisia. Tällä menolla heillä on vain katkera, ripustautuva raato, joka ei pysty laskemaan heistä irti rakkauden menettämisen pelosta.



Kiitos ihmiset. Ja niin paljon toivon teille muillekin masentuneille kaikkea hyvää elämään.



Ap