Mitkä asiat sua ärsytti lukemissasi kirjoissa, kun olit lapsi?

Olenko ainoa, joka Pienessä Runotytössä piti enemmän Deanista kuin Teddystä? :o (Vaikka myönnettäköön, kyllä minuakin arvelutti se Emilian ja Deanin ikäero ja Emilian nuoruus) Se niiden pieni talokin jossain metsien keskellä... Dean oli kaikessa murhemielisyydessään jotenkin värisyttävämpi hahmo, kuin imelä ja itserakas Teddy.

Lumikki, Ruusunen ja Tuhkimo.



Miten voi olla niin nössöjä, ja naiiveja. Ja Nalle Puh oli niin tyhmä, että sitä ei pystynyt lukemaan ollenkaan.



(mutta Tiinat luin juuri hetki sitten näin kolmekymppisenä ja hienoa ajankuvaa ovat:))

Olenko ainoa, joka Pienessä Runotytössä piti enemmän Deanista kuin Teddystä? :o (Vaikka myönnettäköön, kyllä minuakin arvelutti se Emilian ja Deanin ikäero ja Emilian nuoruus) Se niiden pieni talokin jossain metsien keskellä... Dean oli kaikessa murhemielisyydessään jotenkin värisyttävämpi hahmo, kuin imelä ja itserakas Teddy.

Juuri siksi en oikein kestä (vieläkään) lukea Runotyttö-sarjaa! Dean oli sentään mies, Teddy oli ihan nössö. Tämän ymmärsin jo lapsena, harmitti ihan hirveästi, että Emilia meni tekemään tuollaisen valinnan.

Onneksi Anna sentään lopuksi otti Gilbertin :)

ainakaan niin, että enää sitä muistaisin. Enkä ärsyyntynyt paljon muustakaan, ahmin kirjoja hulluna.



Katto-Kassinen jäi kyllä mieleen ärsyttävänä Pikkuveljeä hyväksikäyttävänä komentelijana. Laittoin Pikkuveljen varastamaan itselleen lihapullia ja kaikkea ja oli ihan epäreilu!

Ja mua ärsytti sellaset huolettoman näköisesti piirretyt kuvat. Lapsena luulin, että kun piirretään, niin pitää piirtää mahdollisimman realistisen näköisesti. Inhosin sellaisia katkonaisilla viivoilla räpellettyjä pallomahaisia ukkeleita, joilla oli tikkujalat ja mulkosilmät. Ihmettelin, että miksi aikuiset piirtää niin huonosti. :D Ja oikeastihan ne on varmaan olleet jonkun arvostetun ja lahjakkaan kuvittajan tuotoksia. En vaan silloin ymmärtänyt. Tosin en ymmärrä vieläkään.

Ja mua ärsytti sellaset huolettoman näköisesti piirretyt kuvat. Lapsena luulin, että kun piirretään, niin pitää piirtää mahdollisimman realistisen näköisesti. Inhosin sellaisia katkonaisilla viivoilla räpellettyjä pallomahaisia ukkeleita, joilla oli tikkujalat ja mulkosilmät. Ihmettelin, että miksi aikuiset piirtää niin huonosti. :D Ja oikeastihan ne on varmaan olleet jonkun arvostetun ja lahjakkaan kuvittajan tuotoksia. En vaan silloin ymmärtänyt. Tosin en ymmärrä vieläkään.

Minäkin muistan Tiina-kirjoista sen "paskahousuepisodin"! Lause meni jotenkin näin "sitten Tiina pesi papan kakkaiset pöksyt". Tuo kohta on jäänyt ikuisesti mieleen :D



Tosiaan Tiina-kirjoissa, Viisikoissa ja SOS-sarjassa (en ole varma nimestä, mutta oli myös Enid Blytonin kirjoittama) ärsytti se poikamaisuuden ihailu ja se, että kaikki ujommat ja hiljaisemmat tytöt esitettiin jotenkin vähän säälittävässä valossa.

Minulla on sellainen muistikuva, että Anni Polva on kertonut halunneensa Tiina-kirjoissa kuvata oman lapsuusaikaansa Tamperetta (Polva syntyi 1915). Vaikka Tiinoissa on varmaan paljon vaikutteita julkaisuajaltaan, osa kurjuudesta on ehkä peräisin 20-30-luvuilta.



Eemeli-kirjoista muistan yhden suunnattoman ärsytyksen aiheen. Eemeli teki metkuja joka päivä, joinakin päivinä montakin ja veisti aina puu-ukon, mutta siitä huolimatta eräässä kirjassa Eemeli "juhli" sadatta puu-ukkoaan. Kärsimystä lapselle, joka tiesi että vuodessa on paljon enemmän kuin sata päivää. :)



Merja Jalon Nea-sarjassa ihmettelin, kuinka ratsastuksenopettaja seurustelee nuorten tyttöjen kanssa, Kari-opettaja ainakin suuteli Neaa ratsastusleirillä.



Nummeloissa Pena keikkui aina aidalla sombrero päässä, tai kävi kalassa. Nummeloissa myös esimerkiksi aika velloi kummallisesti. Jossain sarjan alkupään kirjassa Kikka oli 15-vuotias, sitten paljon paljon myöhemmin Repestä sanottiin, että olihan poika JO kahdeksannella luokalla (ja Kikka tietysti vähän nuorempi). Satulat narisivat. Kilpailuissa este kolahti, yleisö kohahti. Ponisaarelle mennessä Repe osti Turun satamassa kolmea eri makuista jäätelöä, ihan kaikkia lajeja. Ja Kikka muisteli Kristiania ja Husaaria, kuinka kauan siitä oli, vuosi, kaksi... Ja Marinkalla oli kamalat askellajit!



Jalon muuten hyvissä Haavikko-kirjoissa ärsyynnyin kun henkilöt luennoivat ties mistä kesken tallitöiden. Ja kun sarja keskittyi siihen Juhan serkkuun, Jonnaan, mentiin kokonaan metsään.



Noista Jalon kirjoista olen lukenut aikuisiällä sarjojen alkupään kirjoja, niissä on paljon hyvääkin. Jossain vaiheessa Merjalla vain lähti mopo käsistä.



Sweet Valley High -kirjoja luin kai ensimmäiset 15, ja niiden ärsyttävimpiä puolia on jo mainittukin. Espanjalaistyylinen kaakeloitu keittiö oli parin kaverin kesken lentävänä lauseena vuosikaudet.

Ja se lässyttäminen, jösses. Mä luin yhden Uppis kirjan, kun olin jotain 8v ja se riitti. Tai sitten mä olin jo yli-ikäinen noihin kirjoihin.

kammotti mua jotenkin, juonta en muista, mutta jotenkin kieroutunut pohjavire siinä oli. Täytyis lainata se kirjastosta ja lukea uudelleen. Kuka muistais tarinan?

oli mun mielestä ainakin pumpulimekkoja. Mä ihmettelin että mahtaa olla pehmoisia enkä ymmärtänyt ollenkaan että ne ei olisi yhtä hienoja kuin jotkut muut mekot. Kuulostivat niin ihanalta.

jonkun ketjussa jo mainitsema Max ja Moritz ei varsinaisesti ärsyttänyt, mutta se oli kyllä lapsuuteni traumaattisin lukukokemus. Olin aivan kauhuissani, että eihän tuo tarina kertakaikkiaan VOI mennä noin!! Jäi inhottava olo pitkäksi aikaa :(



Tuija Lehtisen pinnallisen kepeä kirjoitustyyli ärsytti minua. Kirjat niin kuin muka kuvasivat oikeita ihmisiä ja lapsille/nuorille oikeasti tapahtuvia asioita, mutta niin ohuesti, että se oli tosi epäuskottavaa. (En ole kyllä pitkään aikaan lukenut hänen tuotantoaan, niin että en tiedä, onko hän kehittynyt kirjailijana.)



Pepissä ärsytti oikeastaan vain se, että kirjoissa Annika oli vaalea ja Tommi tumma, mutta tv-sarjassa ne oli just toisin päin :D



Runotytöt olivat ihania, mutta se joskus hymyilytti, että säätilat menivät aina niin, että jos Emilia oli murheen murtama, niin kylläpä taivaskin itki, ja jos Emilian mieliala oli korkealla, niin jopa oli sääkin kuin morsmaikku :)



Aku Ankoissa ärsytti se, että Mikki ei muuta tehnyt kuin jahtasi rikollisia.



S.O.S-sarjan kirjat olivat aina liian ohuita!

Perri-kirjat oli loistavia, ja on muuten uudelleen luettunakin mielestäni kyllä laadukkaita nuortenkirjoja olematta ankeen vaikeatajuisia. Hienoa (sota)ajankuvaa ym, ja varmaan turkulaisille vielä hienompia, kun rakkaus kaupunkiin näkyy aika hyvin niissä kirjoissa. Kahdesta ekasta tykkäsin tosi paljon, kolmas oli kökömpi mutta kun sen luin aikuisena uudelleen niin eihän se niin kökkö enää ollutkaan, ehkä vaan en n. kymmenvuotiaana niin abi-Perrin elämään enää jaksanu samaistua :D Mut siis, hieno kirjailija oli tuo Illoinen, rip.



Ai niin, oon 32 ja jotkut muutkin kaverit luki ainakin sen ekan, mutta en oo huomannut muuten että ois laajemmin tunnettu. Meillä ope tais jotenkin suositella sitä.

Ja sitten taas ihmettelen tuota kun teillä on ärsyttänyt monilla se,et nuori tyttö menee naimisiin vanhemman miehen kanssa tai että tyttö joutuu taipumaan/kiltteilemään ja poika raisuilee/saa mennä jne,niin minä kyllä taas sen tajusin jo silloin aika nuorena,että niissä kuvattiin "vanhaa aikaa",eli arvot ja aikakausi oli erit.

Mulla varmaan valotti näitä aika paljon se,että olin pikkuisesta saakka kuunnellut mummoni ja äitini juttuja "silloin ennen vanhaa ei saanut sitä eikä tätä" :)

No sehän oli tietysti selvää, että vanhoista ajoista oli kyse, ja eiköhän monikin meistä ollut jo pieninä ihan hyvin perillä siitä että ajat on olleet naisille monin tavoin ankeammat ennen aikaan. Sitä enemmänhän se epäreiluus vaan raivostutti, kun tiesi että se oli joskus TOTTA!

Tirlittan oli pienenä minulle jotenkin ihmeellinen lukukokemus, tavallaan rakastin sitä hirveästi ja tavallaan se ravisteli minua ja oudoksutti enemmän kuin monikaan muu kirja. En jälkeenpäin melkein meinannut uskoa todeksi että sellainen kirja oli olemassa, eikä ollut pelkkää unta.

Mutta kuten joku yllä mainitsi, jotain vähän kammottavaahan siinä oli. Sellainen sairas, unenomainen perusvire... kuvankaunis pieni orpotyttö vaeltamassa ypöyksin maailmassa pyjama päällä ja okariinoa soitellen... Koitin lukea sitä taannoin omille lapsille ääneen - eivät tykänneet - ja aloin miettiä minkä verran siinä mahtaakin ola jotain sodanaikaisten kammojen unenomaisia kaikuja, orpoutta ja pommitusten muistoja ja kodittomuutta. (Joskus 50-luvun alkupuoliskollahan se taidettiin kirjoittaa.)

Ja sitten taas ihmettelen tuota kun teillä on ärsyttänyt monilla se,et nuori tyttö menee naimisiin vanhemman miehen kanssa tai että tyttö joutuu taipumaan/kiltteilemään ja poika raisuilee/saa mennä jne,niin minä kyllä taas sen tajusin jo silloin aika nuorena,että niissä kuvattiin "vanhaa aikaa",eli arvot ja aikakausi oli erit.

Mulla varmaan valotti näitä aika paljon se,että olin pikkuisesta saakka kuunnellut mummoni ja äitini juttuja "silloin ennen vanhaa ei saanut sitä eikä tätä" :)

No sehän oli tietysti selvää, että vanhoista ajoista oli kyse, ja eiköhän monikin meistä ollut jo pieninä ihan hyvin perillä siitä että ajat on olleet naisille monin tavoin ankeammat ennen aikaan. Sitä enemmänhän se epäreiluus vaan raivostutti, kun tiesi että se oli joskus TOTTA!

Tirlittan oli pienenä minulle jotenkin ihmeellinen lukukokemus, tavallaan rakastin sitä hirveästi ja tavallaan se ravisteli minua ja oudoksutti enemmän kuin monikaan muu kirja. En jälkeenpäin melkein meinannut uskoa todeksi että sellainen kirja oli olemassa, eikä ollut pelkkää unta.

Mutta kuten joku yllä mainitsi, jotain vähän kammottavaahan siinä oli. Sellainen sairas, unenomainen perusvire... kuvankaunis pieni orpotyttö vaeltamassa ypöyksin maailmassa pyjama päällä ja okariinoa soitellen... Koitin lukea sitä taannoin omille lapsille ääneen - eivät tykänneet - ja aloin miettiä minkä verran siinä mahtaakin ola jotain sodanaikaisten kammojen unenomaisia kaikuja, orpoutta ja pommitusten muistoja ja kodittomuutta. (Joskus 50-luvun alkupuoliskollahan se taidettiin kirjoittaa.)

oli niin helkkarin ärsyttävä kaikessa kaikkitetävyydessään!!!

Tavallaan se oli ihan kauhea ja sitten taas ihana.



Se kai se koko tarinan catch onkin ollut... Että joku raivostuttaa älyttömästi samaan aikaan kun osittain myös on ihan mahtava.

Tiina-kirjoissa ärsytti niin paljon Veli-nimen taivutus, että oli pakko lopettaa lukeminen, vaikka kirjat muuten kiinnostivatkin.



Anni Polva siis taivutti Veli, Veljen, Veljelle.



Meillä oli Veli-niminen sukulainen, ja tiesin hyvin (ja olisin tiennyt ilman tuota sukulaissetääkin), että sana etunimenä taipuu Veli, Velin, Velille.

semmoiset henkilöhahmot, jotka mielestäni käyttäytyvät huonosti, mutta joita ei koskaan paheksuta, vaan pidetään ihailtavina. Pikku Myy ja Peppi Pitkätossu ovat tällaisia.



Lapsena luin myös aikuisten kirjoja. Mika Waltarin historiallisissa romaaneissa ärsytti miespäähenkilöiden avuttomuus ja typeryys. He eivät koskaan näyttäneet ymmärtävän naisia ja naiset kuvattiin niissä aina jotenkin käsittämättömiksi olennoiksi. Erityisesti ne naiset, joihin päähenkilö rakastui ja jotka hän ehkä juuri siksi ymmärsi aina väärin.



Noi Waltarin tekstit tosin tuntuvat nyt aikuisena lukiessa vähän toisenlaisilta. Lutuisemmilta.

nimensä on aina taipunut Veljen, Veljelle. Eli Anni Polvaa kompataan meidän suvussa. :)