Lue keskustelun säännöt.
Mua säälittää nelikymppiset pienten lasten äidit.
02.09.2011 |
Tai oikeastaan ne lapset. Ne eivät todennäköisesti tule ikinä saamaan minkäänlaista apua lastenhoitoon omilta vanhemmiltaan. Hyvässä lykyssä joutuvat hoitamaan omia lapsiaan ja pitämään huolta siitä, että vanhemmat pärjäävät vanhainkodissa tai kotonaan. Jos ovat elossa, eivät jaksa hoitaa pieniä lapsia.
Ja miten 40v on enää mitenkään kiinni pienten lasten elämässä? Miten pystyy samaistumaan?
Kommentit (186)
Minulla oli oikein hyvä lapsuus ja itsekin sain lapseni liki 40 v. Isoveljenion mua 16 v vanhempi ja usein ollaan ihmetelty, onko meillä samat vanhemmat. Varsinkin isä oli nuorempana kiireinen ja tiukka isä, minulle hän oli leppoisa, ymmärtävä ja läsnäoleva isä, jota kiinnosti kovin mun elämä ja ajatukset, samoin kavereitteni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tosin näin voisi olla, jos isovanhemmat asuvat toisella paikkakunnalla, kuten monilla asuu.
Silti ilman isovanhempiakin voi pärjätä ihan hyvin.
Mitä tulee samaistumiseen, niin ei se ole iästä kiinni, kuinka hyvin osaa huomioida lasten tarpeet ja kuinka läheisyys ja vuorovaikutus onnistuu. Teiniäidit ja nuoret äidit samaistuvat lapsiin ehkä liikaakin, minkä seurauksena he ovat yliedustettuina lastensuojelupalvelujen käyttäjinä...
Jokaisessa ikäkaudessa ja jokaisen ikäkauden vanhemmuudessa on etunsa ja haittansa. Ja iästä huolimatta joillain sujuu helpommin kuin toisilla, elämä ei ole tasapuolista eikä tasa-arvoista. Varallisuus ja terveys esimerkiksi vaikuttavat enemmän ehkä arjen sujuvuuteen kuin pelkkä kalenteri-ikä.
Sisaruksiin suuri ikäero, vanhemmat eivät olleet enää niin innostuneita, kuin jos olisivat olleet parikymppisiä. He eivät koskaan leikkineet kanssani. Koin olevani taakka aika usein.
Isovanhemmat asuivat kaukana ja olivat jo ennen kouluikääni huonossa kunnossa. Lapsena kävin tosi monissa hautajaisissa. Sukulaisia kuoli yksi toisensa jälkeen, vanhoja kun olivat. 16 vuotiaana kuoli viimeinen isovanhempani. Isoäitini jo ennen kuin synnyin. Eli aika masentavaa...
Onhan niitä hyväkuntoisia vanhuksia nykyään enemmän mutta kyllä se silti niin on että vanhuus ei tule yksin. Älkää siis ihannoiko iäkkäitä synnyttäjiä...!
Edellisen liiton lapset jo parikymppisiä. Ystäväni elää ihanan onnellista elämää nyt ja sen kyllä suo hänelle.
Sain kuopuksen 39v. ja olen varmasti hauskempi ja kivempi äiti, kuin sinä.
Äitiys ei ole ikäkysymys, vaan ihan persoonasta on kyse minkälainen on äitinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon että saa vielä kavereitakin päiväkodista ja koulusta kun se aika tulee.
Totta se että hänen sisarukset ei ole ehkä lähäisiä niinkuin ovat pienellä ikäerolla olevat lapset. Mutta ehkä se läheisyys tulee sitä kautta että on niin reippaasti sitä ikäeroa että sisarukset on hänelle joskus toisia läheisiä aikuisia.
Jos mutsi on kalkkis, niin aina voi turvautua siihen vanhempaa sisarukseen joka ymmärtää niin mua äitinä kuin pikkuveljeään lapsena.
Meillä ainakin on toi pikkuveli molempien vanhempien lapsien silmäterä myös. Kun koulusta tulevat niin ensimmäiseksi menevät pikkuisen luo, ja voi sitä iloa kun saavat veljensä nauramaan ääneen, siinä loistaa kaikkien kasvot.
Mä myönnän ihan rehellisesti että joskus tunnen huonoa omaatuntoa siitä että en jaksanut vanhempien lasten kanssa samoin kuin tän nuorimman.
ja siskot 14 ja 11 v, vanhempia. Ja oleme läheisiä. Pienenä mä ihailin heitä ja he huolehtivat minusta suojelevasti. Siinä mun teini-iässä tustustuttiin sit ihmisinä, ja nyt ollan oikeasti ihan ystäviä. Se yli 40 v vanhempien lapsi.
On mulla 2 v vanhempi velikin, mutta ei nykysin juuri pidetä yhteyttä. Asuu ulkomailla, ei häntä tunnu juuri kiinnostavan,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisaruksiin suuri ikäero, vanhemmat eivät olleet enää niin innostuneita, kuin jos olisivat olleet parikymppisiä. He eivät koskaan leikkineet kanssani. Koin olevani taakka aika usein.
Isovanhemmat asuivat kaukana ja olivat jo ennen kouluikääni huonossa kunnossa. Lapsena kävin tosi monissa hautajaisissa. Sukulaisia kuoli yksi toisensa jälkeen, vanhoja kun olivat. 16 vuotiaana kuoli viimeinen isovanhempani. Isoäitini jo ennen kuin synnyin. Eli aika masentavaa...
Onhan niitä hyväkuntoisia vanhuksia nykyään enemmän mutta kyllä se silti niin on että vanhuus ei tule yksin. Älkää siis ihannoiko iäkkäitä synnyttäjiä...!
Tunnevammainen, empatiakyvytön ämmä. Oikein klassinen esimerkki suomalaisesta naisesta? Onneksi olkoon!
Jos mutsi on kalkkis, niin aina voi turvautua siihen vanhempaa sisarukseen joka ymmärtää niin mua äitinä kuin pikkuveljeään lapsena.
Aika raskas osa pikkuäidillä. Sisarus ei voi ottaa äidin paikkaa. Ja kyllä ne vanhemmat sisarukset useimmiten kahdehtii iltatähteä vaikka vanhemmalle esittäisivät rakastavaa ja ihailevaa isossiskoa/veljeä. Pää pois pensaasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisaruksiin suuri ikäero, vanhemmat eivät olleet enää niin innostuneita, kuin jos olisivat olleet parikymppisiä. He eivät koskaan leikkineet kanssani. Koin olevani taakka aika usein.
Isovanhemmat asuivat kaukana ja olivat jo ennen kouluikääni huonossa kunnossa. Lapsena kävin tosi monissa hautajaisissa. Sukulaisia kuoli yksi toisensa jälkeen, vanhoja kun olivat. 16 vuotiaana kuoli viimeinen isovanhempani. Isoäitini jo ennen kuin synnyin. Eli aika masentavaa...
Onhan niitä hyväkuntoisia vanhuksia nykyään enemmän mutta kyllä se silti niin on että vanhuus ei tule yksin. Älkää siis ihannoiko iäkkäitä synnyttäjiä...!
Tunnevammainen, empatiakyvytön ämmä. Oikein klassinen esimerkki suomalaisesta naisesta? Onneksi olkoon!
"Voi kuinka surkeeta" -kommentoijalle.
lapsistaan kiinnostuneita ja rauhallisia vanhempia nämä yli 40veet pienten lasten äidit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mutsi on kalkkis, niin aina voi turvautua siihen vanhempaa sisarukseen joka ymmärtää niin mua äitinä kuin pikkuveljeään lapsena.Aika raskas osa pikkuäidillä. Sisarus ei voi ottaa äidin paikkaa. Ja kyllä ne vanhemmat sisarukset useimmiten kahdehtii iltatähteä vaikka vanhemmalle esittäisivät rakastavaa ja ihailevaa isossiskoa/veljeä. Pää pois pensaasta.
Kyllä mä kuule ihan itse lapseni hoidan. Mitään äidin paikkaa ei edes haeta, se on täytetty ja se äiti olen minä.
Mä en tiedä mitä psykopaatteja teillä kasvaa, mutta mä väittäisin että tunnen kyllä 17- ja 12-vuotiaat lapseni aika hyvin, se siitä näyttelemisestä.
Mä en oikeesti ymmärrä tätä palstaa? Jollain on asiat hyvin, niin aina joku helvetin noita-akka luutineen tulee ja vääristelee asioita.
Antakaa ihmisten tehdä lapsensa silloin kun siltä tuntuu. Hittoako sitä pitää alkaa "säälimään"?
Ja aivan oikeasti, miksi te selittelette valintojanne? Samaa kysytte nuorilta äideiltä kun tulee ketju heidän mollaamiseksi, kysyn nyt samaa teiltä? Miksi alennutte puolustelemaan ja heittämään vastaherjoja kun jokainen näkee että aloitus on ilmiselvä provo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli synnytin kaksi lasta parikymppisenä ja yhden nelikymppisenä. Minua huvittavat nämä kaikki kärjistykset ja yleistykset siitä miten kenenkin elämä menee, ja miten kukakin lapsiinsa suhtautuu, ja jaksaa niiden kanssa. Itse koen, että lienee kovin yksilöllistä miten kaksi-, kolmi- tai nelikymppinen äidiksi tulemisen ja vauva/taaperoarjen kokee. Tai miten hyvin on "elämässä" kiinni, mitä ikinä se tarkoittaakaan.
Itselläni tosiaan ensimmäiset kaksi lasta syntyivät keskelle molempien opiskeluaikaa, ja silloin oli taloudellisesti vähän tiukkaa, mutta hyvin selvittiin, eikä osattu muuta kaivata. Kiirettäkin tuntui olevan, kun piti valmistua ja löytää työpaikkaa ja niin edelleen. Mutta lasten kanssa pärjättiin ja nyt vaikuttavat olevan ihan täyspäisiä nuoria.
No sitten tulikin sellainen opiskelu- ja työntekoputki, jonka nyt väliaikaisesti katkaisee "iltatähti". Tosiasia on, että nyt on taloudellinen tilanne ja ulkoiset puitteet paremmin kuin silloin kaksikymppisenä. Lisäksi koen olevani henkisesti tasapainoisempi, rauhallisempi ja kypsempi. Tämähän voi olla erilainen eri ihmisillä, mutta minulla näin.
Fyysisesti sitten olen paljon paremmassa kunnossa kuin kaksikymppisenä, kun tajusin kolmekymppisenä vasta alkaa pitämään kunnostani huolta, joten raskauskin tuntui nyt nelikymppisenä kohdaltani helpommalta. Tästäkin voisi harmitella, että olisi pitänyt olla aktiivisempi jo kaksikymppisenä, mutta parempi myöhään.
Ulkonäöllisesti olen itseeni tyytyväisempi kuin koskaan - kaksikymppisenä olin aika epävarma ulkonäöstäni, huolissani raskauden vaikutuksista siihen jne. Nyt kun näyttää jo aikuiselta naiselta ja tietää oman tyylinsä on jotenkin helpompaa ollut suhtautua myös raskausmuutoksiin. Mutta en missään tapauksessa myönnä näyttäväni mummolta :)
Sitten mitä tulee vauvanhoitoon, niin hoisimme mieheni kanssa kaksikymppisinä omat lapsemme hyvin pitkälle. Isovanhemmat asuivat niin kaukana, että hoitoapua oli mahdollista saada harvakseltaan. Hyvin pärjättiin, ja tekemällä oppi. Tilanne ei ole tästä muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa. Eli tässä suhteessa en osaa kaivata isovanhempien apua.
Toistan saman, minkä useat jo tässä ketjussa: ei voi yleistää, että kaksikymppiset näin ja nelikymppiset noin. Sääliä kai ei kukaan pelkän iän takia tarvitse.
Jos mutsi on kalkkis, niin aina voi turvautua siihen vanhempaa sisarukseen joka ymmärtää niin mua äitinä kuin pikkuveljeään lapsena.Aika raskas osa pikkuäidillä. Sisarus ei voi ottaa äidin paikkaa. Ja kyllä ne vanhemmat sisarukset useimmiten kahdehtii iltatähteä vaikka vanhemmalle esittäisivät rakastavaa ja ihailevaa isossiskoa/veljeä. Pää pois pensaasta.
Kyllä mä kuule ihan itse lapseni hoidan. Mitään äidin paikkaa ei edes haeta, se on täytetty ja se äiti olen minä.
Mä en tiedä mitä psykopaatteja teillä kasvaa, mutta mä väittäisin että tunnen kyllä 17- ja 12-vuotiaat lapseni aika hyvin, se siitä näyttelemisestä.Mä en oikeesti ymmärrä tätä palstaa? Jollain on asiat hyvin, niin aina joku helvetin noita-akka luutineen tulee ja vääristelee asioita.
Hyvä jos asia ei ole niin, minun isosiskoni nimittäin oli tällainen vastuunkantaja. Se oli liian raskas osa hänelle. Toivottavasti teillä ei mene niin.
...että teidän lapsenne on murrosiän myrskyissä kun teillä itsellänne on vaihdevuodet! Kuulostaako kivalta? Ei minunkaan mielestäni :)
Kyllä ne lapset on tarkoitettu tehtäväksi mahd. nuorena. 22-25 on paras ikäkausi.
...että teidän lapsenne on murrosiän myrskyissä kun teillä itsellänne on vaihdevuodet! Kuulostaako kivalta? Ei minunkaan mielestäni :)
Kyllä ne lapset on tarkoitettu tehtäväksi mahd. nuorena. 22-25 on paras ikäkausi.
Siinähän tulee jos on tullakseen tai sitten ei? Kukaan kun ei tollaistakaan voi ennustaa.
Joten se kivasti tasoittaa tota sääliä.
ei halua vastuuta lapsistaan ja nuorella äidillä menojalka vippaa ja tarvii isovanhempia lapsenvahdiksi. Kun ei ole varaa MLLn hoitajaan tai isompia sisaruksia tehnyt lastenhoitopuuhiin.
Mä sain lapset 25- ja 27-vuotiaana, enkä saanut mitään apua äidiltäni, joka oli tiiviisti työelämässä. Töissä vieläpä päiväkodissa.
Nyt äiti jäi eläkkeelle ja toivoo, että tekisimme vielä yhden, niin hänkin jaksaisi ja ehtisi hoitaa, kun ei ole työelämän rasitteita itsellään.
Enpä tiedä viitsisinkö, on niin huoletonta nyt, kun lapset jo isoja.
Olen 38-vuotias.