Kuinka paljon synnyttäminen sattuu?

ei ole... Loppujen lopuksihan synnytys kestää vain pienen kivuliaan hetken, tai ei mulla ainakaan menny muutamaa tuntia kauempaa.

2 synnytystä takana.



eka kesti 15h, sain epiduraalin

toinen 3h, luomuna.



Molemmat hyviä kokemuksia, kyllä se sattui mutta odotin tosiaan vielä pahempaa.

kauan joutuu vielä kestämään sitä kipua. Pari tuntia vai vuorokauden? Minulla on kaksi lasta, esikoisesta sain lopulta epiduraalin mikä oli taivas. Kuopus syntyi luomuna kun "ei ehditä antaa enää mitään" ja meinasi tulla paniikki siitä kivusta. Kolmatta lasta ei sitten koskaan tullutkaan. Minua ahdisti se totaalinen kontrollin menetys ja vähättelevät kätilöt.

eikä ainuttakaan jälkisupistusta tullut. Pari päivää Panadolia ja se oli siinä.

siis sellainen selkäkramppi, ettei pääse auttamatta sängystä ylös. Se tuntui aika samalta kuin synnyttäminen.



Mulle synnyttäminen on sellaista positiivista kipua kuten on liikunnan rasituksen tuoma kipukin. Voisi siis kysyä, että miksi joku ryhtyy vapaaehtoisesti uudelleen johonkin liikuntasuoritukseen, vaikka edellisestä kerrasta tuli lihakset kipeäksi. Minä ainakin synnytän mielelläni. Raskaana olemisesta en niin välittäisi. Mieluummin synnyttäisin 9 kertaa kuin olisin 9 kuukautta raskaana. Vaan kun ei tällaista valinnan mahdollisuutta ole...

itselleni joku tuttu vertasi synnytyskipua pahoihin kuukautiskipuihin. No sattuihan se enemmän mutta oikeella asenteella mennään läpi. Ja kai niitä kipulääkkeitäkin voi ottaa. Aina olen kyllä oksentanut synnytyksissä kun kipu on yltynyt, mutta sille pitää tavallaan antaa periksi ja antaa sen kivunkin tulla ja mennä. Ne jälkisupistukset on paljon järjettömämpiä, kun vaan sattuu eikä tule sitä "palkintoa".

Avautuminen oli minulle ainakin se pirullisin ja kivuliain vaihe! Mutta halleluja kun päästin ponnistamaan niin kivut lähti! Tuntui helpottavalta, kun pääsi työntämään sitä kipua pois. Epiduraalia en kerennyt saada, mutta veikaan, ettei se paljoa tunnu siinä supistusten lomassa.



Olisin toivonut kipeämpää synnytystä, sillä olin valmistunut johonkin aivan hirveään koettelmukseen, josta harva selviää hengissä :)

Mutta erittäin hyvillä mielin lähden vielä uudestaankin synnärille.

Kyllähän se sattuu. Itselläni oli ilokaasu käytössä koko synnytyksen ajan, mutta se oli lähinnä henkinen tuki. Epiduraali laitettiin, mutta sen teho ei ollut ihan toivottu. Että kipuja oli ihan loppuun asti. Kummasti sen kyllä vaan kestää. Sain vielä epiduraalista ihan kammottavan päänsäryn, joka kesti monta päivää. silti koin, etää synnytys oli aika helppo. Puudutteen laittoa en edes muista.

ja eka oli aivan hirveä. Olin lähes tajuttomana ja luulin kuolevani tuskaan, mutta mitään puudutuksia en saanut. Toka oli myös hirveä, mutta pysyin sentään tajuissani. Sain kohdunkaulan puudutuksen ja sen laittaminen sattui aivan julmetusti. Kolmas sitten oli tosi helppo synnytys. Ei juurikaan kipuja. Sain spinaalpuudutuksen heti, kun alkoi kipeät supparit. Sen jälkeen en tuntenutkaan mitään ennen ponnistusvaihetta, joka kesti 3 minuuttia. Kolmannella kerralla toivuin myös tosi nopeasti ja pystyin heti itse kävelemään osastolle. Tuosta viimeisestä synnytyksestä on nyt kulunut 10 kk.

Eikä sillä ole mitään merkitystä.

Sillä sitähän kuukautiskivutkin ovat, kohdun supistelua.

supistuksia kestin jonkin aikaa, kunnes sain epiduraalin ja ponnistin täysin tunnottomana. Ei siis sattunut yhtään ja hoitajakin totesi, että näytän siltä kuin en olisi edes synnyttänyt. Epiduraalin laiton aiheuttamasta kivusta ei ole jäänyt mitään mieleen.

mutta ne puudutteet ottaa ihan kiitollisuudella vastaan eikä pohdi moista.



Hammaslääkärillä käynti ilman puudutusta tai kierukan laittaminen on kyllä sattuneet vielä pahemmin.

omasta tahdostani ja mielellään synnyttäisin vielä lisääkin. Sattuhan se, mutta niin kauan kun pysyy liikkeessä kipu on siedettävää. Kamalinta oli tikkaus kun ei mitenkään puudutettu. Toisella kertaa vaadin siihen puudutuksen, joka ei kyllä kovin hyvin tehonnut. Siinä vaiheessa kipukynnys oli ikäänkuin täynnä, samoin jälkisupistuksiin joita toisesta lapsesta tuli runsaasti ja pitkään. Toipuminen oli kuitenkin tosi nopeaa.

Neljä niitä takana, onneks on selvinnyt järjissäni.

Tää on totta ja siksi usein sektio se kivuliaampi, ne kovat jälkisupistukset avattuun kohtuun tuntuu tappavilta. Aivan järkyttäviltä, teki mieli tappaa itseni. :( Kaikilla ei niitä kai tule.. Onneksi toinen oli alatiesynnytys ja lasten leikkiä verrattuna. Ei se ole ap niiiiiin kamalaa, kunhan kuvittelevat kun eivät ole pahempaa vielä kokeneet, mä olen. Kyllä sä selviät. :)

Ei mulla sellasia ollut. 2*sektio. Mutta suunniteltuja molemmat, ehkä siloin niitä ei tule

niin aika kultaa muistot. Ja sitten kun sinne menee uudestaan, niin vanha tuska palaa mieleen ja sitä vaan miettii, että miten hel...ssä mä olen täällä TAAS

Supistukset sattuvat ihan helvetisti. Mutta kannattaa ottaa puudutus. Itse sain epiduraalin. Supistuksien rinnalla sen puudutteen laitto selkäytimeen ei tuntunut yhtään miltään. Sen jälkeen helpotti ne supistuskivutkin.



Seuraavaksi sattui se ponnistus. Tuntui, että repeän (no niinhän repesinkin, ehhehe). Mutta kun se oli vaan voitettava se pelko, että repeää ja ponnistettava. Vaikka tiesi, että samalla lähtee nahkaa auki alapäästä. Mutta kun se bebis ei sieltä muuten ulos tule.



Eipä se loppunut siihen, vaan kun kaikki oli ohi ja vauva rinnalla, niin alettiin laittaa tikkejä. Jessus, se pisteli. Ja tuntui pahalta. Huusin kätilölle, että tämä sattuu eniten tähän mennessä.



No, seuraava päivä? Ei kukaan ollut varoittanut jälkisupistuksista. Ne olivat ihan samanlaisia kuin oikeatkin edellisenä päivänä. Luulin, että imettävä äiti ei voi syödä särkylääkkeitä. Sitä virhettä älä tee vaan vedä buranaa ihan niin paljon kuin annetaan. Muuten lähtee taju.



Siten kotiin onnellisesti? Ei sentään. Imetys oli alkuun ihan hornasta. Vauva veteli pitkiä siemauksia ja minä huusin äänettömästi suu auki ja poljin jalkaa lattiaan. Bebanthen auttoi vähän rikki oleviin rinnanpäihin, suosittelen. Eihän se sitä imun tuskaa vienyt pois, mutta paransi rinnanpäät melko nopeaan. Parissa päivässä. Sen jälkeen imetys oli aika kätevä tapa ruokkia vauva.



Ihan hemmetin kipeäthän ne rinnat olivat silloinkin, kun maitoa pakkaantui niihin. Ja alapää. En istunut melkein kahteen viikkoon synnytyksen jälkeen. Kotona mulla oli uimarengas, jolle voin istua imettämään. Ulkosalla seisoin, mutta kauaa ei sitäkään voinut tehdä, kun alkoi pakottaa alhaalta. Kyllä sitä itkinkin. Luulin, että elämä loppuu siihen.



Kivun unohtaa? Varmaan juu. Esikoinen on 12 vuotta nyt, mutta kyllä mä sen kivun muistan. Tein silti vielä toisenkin heti perään. Se ei sattunut yhtä paljon, se synnytys. Jälkihommat kyllä vielä enemmän kuin ekan kanssa.



Mutta kyllä se kestää. En kyllä tiedä, miten voisi olla kestämättä? Lopettaa sen synnyttämisen ja lähteä kotiin vai?

Luonnottomat, tiheät supistukset, jossa hädin tuskin sai henkeä haukottua. Sitten päälle 30 min. ponnistusvaihe ja sama olisi ollut, jos esim. raajoja olisi revitty ilman puudutteita irti.



Sellainen oli elämäni kivuliain kokemus. Ja tosiaankin, 3.synnytykseni kyseessä. Kivat repeät vielä kaupan päälle. Kivunlievityksenä vain ilokaasu,muuta ei keretty antaa. Synnytys kaikkinensa kesti 2,5h.

Itse käytin supistusten aikana vain ilokaasua, jonka käytön koin riittävän. Lisäksi lämpötyynyä käytin ja supistusten välillä liikuin. En kiellä ettei olisi sattunut pirusti, mutta koin kuitenkin koko ajan, että synnytys etenee enkä kokenut minkäänlaista kontrollin puutetta. Rauhallisuus on kaiken a ja o synnytyksessä ja se, että keskittyy siihen 100 prosenttisesti. Puudutteita en ottanut sen takia, että ne vie oman endorfiinituotannut minimiin ja ponnistaminen olisi voinut olla vaikeampaa (kun ei välttämättä tunne ponnistamistarvetta eikä pysty kunnolla ponnistaa puudutettuna, repeämisetkin tapahtuu tälloin helpommin). Kyllä se luonto sen hoitaa. Ymmärrän kuitenkin, että muut voivat kokea asian eri tavalla.