Miltä tuntuu abortin jälkeen?

Helvetin raskasta, mutta toisten saman kokeineiden kanssa voisi jakaa kokemuksia!

jotka tekevät abortin ja vinkuvat että mies pakotti.miten se mies pakotti uhkasi kenties erolla??sellainen mies joka ei vastuuta ton vertaa suostu ottamaan niin menköön menojaan



vai tuliko mies kenties mukaan keskeytykseen ja väkisin tunki kurkkuun pillerit tai levitti ketarat lääkärille aborttia varten.



En kyllä omaa lastani suostuisi miehen takia tappamaan enkä suostunutkaan



Meillä oli kolme lasta ja ehkäisystä huolimatta aloin odottaa neljättä.omasta rakastavasta miehestäni tulikin

limanuljaska kun hän ilmoittikin että kumpi lähtee tuleva lapsi vai mies.



valinta ei todellakaan ollut vaikea eli sanoin miehelle että tervemenoa ja nyt olen onnellinen neljän lapsen YH.



En ole aborttia vastaan mutta älkää hyvät ihmiset tehkö sitä vaan sen takia että joku toinen niin haluaa.

Sairaalassa ei herännyt mitään erikoisia tuntemuksia. Asia oli jo päätetty että se tehdään.

Kun käveltiin sairaalan ovesta ulos, tuntui kummalta. Kaksin kävelimme autolla, ilman vauvaa. Vauvahan jäi sairaalaan.. Pääsin illalla pois, aurinko vielä paistoi, tuntui että jokin päättyi todellakin.

Kotona sitten itkin ja itkin vissiin pari päivää, en halunnut nähdä ketään ihmisiä. Tuntui tyhjältä.

Joskus mietin sitä enkelityttöäni. Hän olisi jo niin ja niin vanha, tms. Mutta en kadu tekoani.

Päätös oli aina helppo tehdä ja toimenpiteen jälkeen asia ei ole vaivannut.

mulle tehty 1 abortti, ei siitä miehestä isäks olis ollu enkä olisi voinut olla mieheen kytköksissä loppuelämääni. Abortin jälkeen ei tuntunut miltään...no helpottuneelta.

jotka tekevät abortin ja vinkuvat että mies pakotti.miten se mies pakotti uhkasi kenties erolla??sellainen mies joka ei vastuuta ton vertaa suostu ottamaan niin menköön menojaan

Minä olen yksi, joka tehnyt abortin miehen painostuksesta vastoin omia periaatteitani ja vaikeaa on ollut. Miehellä oli ihan järkisyyt, ei taloudelliset vaan terveydelliset. Itse olisin ottanut riskin (jopa kuollut), mutta oli pakko ajatella myös nykyisiä lapsia. MIes otti abortin puheeksi ultrassa, ei antanut muita vaihtoehtoja ja vahti", että otan keskeytyspillerin. Ei hän sitä ilkeyttään tehnyt, vaan ajatusmaailman aborttiin liittyen vain oli toinen kuin minulla, eikä hän siinä vaiheessa ymmärtänyt miten rankka asia on minulle. MInä taas en voinut tämän terveysasian vuoksi miestä painostaa muuhun päätökseen. Lisäksi olemassa olevat lapset tarvitsevat isän

mutta olo ollut surullinen. Tein abortin koska lapsella oli vaikeita kehityshäiriöitä (ennuste ettei kestä täysiaikaiseksikaan ja kuolisi varmasti.) Ei ollut vahinkoraskaus. En tarvinnut terapiaa.

Miltä teistä on tuntunut? - surulliselta, lapsi oli hyvin toivottu mutta hänellä ei ollut elinmahdollisuuksia kohdun ulkopuolella :(



Kaduitteko ikinä? - en katunut, joko olisin menettänyt lapsen heti tai sitten loppuraskauden aikana, ajatus siitä että lapsella olisi loppuraskauden aikana syöpynyt aivot pois ja aivokudos olisi hilseillyt lapsiveteen oli liian raskas kestää

Oliko se hormonimyrsky? - öh, ei kai

Muita tunteita - pelko siitä saanko koskaan enää lasta, niin kauan kun oli järjesteltävää (siunaustilaisuus, hautauksen järjestäminen jne vaikka lapsi olikin alle 20 viikkoinen) niin menin sumussa eteenpäin

Olin surullinen, peloissani ja vihainen itselleni. Siinä ne ensimmäiset tunteet ennen ja heti jälkeen abortin. En halunnut mitään särkylääkkeitä, koska katsoin ansaitsevani kaiken kivun. Sattuihan se, mutta ei tarpeeksi minusta silloin.  Henkilökunta oli myötätuntoista ja ammattitaitoista. jos ei oteta lukuun ensimmäistä puhelua ehkäisyneuvolaan. Onneksi käännyin samana päivänä terveyskeskuksen puoleen. 

Ehkä eniten itketti se että tiesi ja ymmärsi realiteetit. Tiesi ettei ältiys ollut mahdollinen. Ja Itsensä. Vaikka sitä todella tajusi vasta jälkeen päin miten vaikean asian käsittelin niillä voimavaroilla, vähäisillä sellaisilla. 

Olen ollut armelias itselleni, olen antanut itselleni anteeksi monta asiaa voidakseni jatkaa. Olen saanut anteeksi. Abortti ei ollut vaikein kohdattava. Nyt on helppo tarkastella miten paljon enemmän olisin voinut tuhota jatkamalla raskautta. mielenterveyttä ei ollut äidiksi olemassa oleville lapsille, kärsin käsittemättömästä traumasta, söin lääkkeitä unettomuuteen ja masennukseen ( enkä oikein ) hoidin ahdistusta alkoholilla ja yritin jopa itsemurhaa.  nämä olivat sosiaalisia syitä abortille eli todellinen mukavuus abortti. 

Abortti oli oikea päätös. En kadu.  

abortin jälkeen olin onneton ja seuraavan vuoden jokaisena päivänä ajattelin lasta, joka olisi syntynyt vammaisena.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2013 klo 02:37"]

abortin jälkeen olin onneton ja seuraavan vuoden jokaisena päivänä ajattelin lasta, joka olisi syntynyt vammaisena.

[/quote]

Miksi olit onneton, jos kerran halusit abortin?

Suuri helpotus ja vähän sellainen syyllinen olo 'näinkö helpolla tästä kuitenkin selvisin'?

=> Onneksi Suomi on yksi näitä maailman suurista hyvinvointivaltioista lisääntymisterveyden suhteen.

Abortin yhteydessä sain lisäksi hormonikierukan, joka on kohdallani osoittautunut erinomaiseksi ehkäisyvälineeksi.

Abortin kauhistelijoille suosittelen laajentamaan kauhistelun kaikkiin niihin hedelmöityneisiin munasoluihin, joista ei koskaan kehity ihmistä: arviolta ainakin 50% näistä häviää ennen kuin nainen edes huomaa olevansa raskaana. Tämän takia kaikki naisten vessat, pikkuhousut, pikkuhousu- ja kuukautissuojat tms. pitäisi siunata. Siinä sitä pitäisi riittää työsarkaa niin että muut narinat voisi ainakin joksikin aikaa jättää pois.

Ekalla kerralla ei tuntunut miltään. En tiennyt kuka lapsen isä olisi ollut.

Toinen kerta olisi ollut nykyisen mieheni lapsi. Olimme seurustelleet vasta pari kuukautta eivätkä tilastot olleet suhteemme jatkumisen puolella joten päädyimme keskeyttämään raskauden. Se tuntui todella pahalta, varsinkin kun tunteet miestä kohtaan olivat sellaiset joita en ollut koskaan aiemmin tuntenut. Emme kuitenkaan järjellä uskoneet jäävämme yhteen ja siksi halusimme - minä etenkin - keskeyttää raskauden.

Lääkkeellinen abortti ei ollut käynnistyä. Lapsi ei siis halunnut tulla ulos. Istuin sairaalassa katselemassa ikkunasta ulos ja yhtäkkiä näin haamuna tuon lapsen juoksentelemassa. Kun sitten lopulta vuoto alkoi, yhdellä supistuksella en ehtinyt vessaan ja verilammikon mukana lattialle putosi jotain vaaleaa, jota yritin olla katsomatta. Siivosin sen vessanpönttöön, mutta se näky jäi päähäni. Luulen että se oli sikiöni.

En kuitenkaan kadu, eikä miehenikään. Nyt neljä vuotta myöhemmin odotamme esikoistamme syntyväksi hetkenä minä hyvänsä. Emme olisi olleet valmiita vanhemmiksi, emmekä varmasti olisi enää yhdessä ellemme olisi saaneet tutustua toisiimme rauhassa. Nyt voimme antaa lapsellemme rakastavat vanhemmat, joiden parisuhde on vakaalla pohjalla ja jotka todella haluavat lapsensa.

Oon tehny 2 aborttia vuoden sisään. Ekan tein koska en ollut valmis, ja toisen koska lapsen isän tulevaisuus olisi mennyt "pilalle" lasten myötä. Nyt jälkeenpäin kadun vikaa aborttiani, olisi pitänyt enemmän miettiä itseäni kuin entistä poikaystävää..

[quote author="Vierailija" time="16.07.2011 klo 08:24"]

jotka tekevät abortin ja vinkuvat että mies pakotti.miten se mies pakotti uhkasi kenties erolla??sellainen mies joka ei vastuuta ton vertaa suostu ottamaan niin menköön menojaan

vai tuliko mies kenties mukaan keskeytykseen ja väkisin tunki kurkkuun pillerit tai levitti ketarat lääkärille aborttia varten.

En kyllä omaa lastani suostuisi miehen takia tappamaan enkä suostunutkaan

Meillä oli kolme lasta ja ehkäisystä huolimatta aloin odottaa neljättä.omasta rakastavasta miehestäni tulikin
limanuljaska kun hän ilmoittikin että kumpi lähtee tuleva lapsi vai mies.

valinta ei todellakaan ollut vaikea eli sanoin miehelle että tervemenoa ja nyt olen onnellinen neljän lapsen YH.

En ole aborttia vastaan mutta älkää hyvät ihmiset tehkö sitä vaan sen takia että joku toinen niin haluaa.

[/quote]

Juuri noin olisin itsekin tehnyt.

Vähän tyhjä olo. Rinnat ei enää aristellut eikä etonut. Vähän haikea.

Ei asiat ole niin mustasukkaisia. Minäkin tein abortin miehen painostuksesta ja vähän samanalaisessa tilanteessa kuin kaksi. Tajusin olevani raskaana, koska purskahdin ensin töissä nauramaan ja sitten itkemään. Kuukautiset olivat juuri loppuneet, olivatkin olleet kumman niukat. MIehen kanssa oli pari päivää sitten ollut jotain kinaa ja tunnelma kotona oli vähän kireä. Vanhimmman lapsen kanssa oli huolia. Tein positiivisen testin ja pyysin miehen makkariin kertoakseni. Miehen ensimmäinen kommentti oli : pois vaan. Minä halusin keskustella lääkärin kanssa riskeistä ja mahdollisuuksista (aikaisempiin raskauksiin liittyi paljon ongelmia, jotka mahdolllisesti vaaransivat minun ja sikiön terveyden. Edellinen raskaus oli päätyä minun ja vauvan kuolemaksi.). En saanut aikaa terveyskeskukseen ,vaan jouduin neuvolaan. Sieltä laitettiin lähete sairaalaan. Jouduin odottamaan pari viikkoa, koska lähete laitettiin naistentaudeille ja käännettiin sieltä äitiyspolille. Kotona oli pahoinvoiva ja väsynyt. Kävin töissä, hoidin illat lapset, olin lopen uupunut ja aina kun asiasta puhuttiin miehen mielestä abortti oli ainoa vaihtoehto. Peloitteli vammaisella lapsella, joka pilaa koko elämämme. Oksentelin ja olin ihan sekaisin ja lapsille piti esittää normaalia. Jouduin ultaraa äitipolille ja mies kysyi heti abortista. Jäi miettimään, keskustelin puhelimessa lääkärin kanssa, en tiennyt mitä tehdä, miehen mielestä abortti oli ainoa vaihtoehto. Pelkäsin, että mies mököttää, jättää minut yksin selviämään ja kotiin tulee kireä tunnelma, joka jatkuu ja jatkuu. Pelkäsin, että miehen käytös aiheuttaa keskenmenon, koska en saa riittävästi lepoa. En halunnut ja lopulta kuitenkin viimeisenä mahdollisena päivänä kävin yhdessä miehen kanssa sopimassa keskeytysajan. Lääkäri täytti paperit ja kysyi olenko varma asiasta. En vastannut mitään. Lääkäri ultrasi ja minä ajattelin, että minusta ei ole tähän, mutta olin hiljaa. Sairaanhoitaja antoi ohjeet ja minä vain itkin. Toimenpide oli seuraavana päivänä ja illalla piti ottaa keskeytyslääkkeet. Viivyttelin ja viivyttelin. Mies kävi toistuvasti kysymässä olenko jo ottanut. Lopulta otin pillerin viiimeisenä mahdollisena hetkenä, koska pelkäsin mitä seuraisi, jos toimisin toisin. 

Aborttia seuraavana päivänä olin ihan sekaisin. Abortti tehtiin perjantaina kaavinnassa ja maanantaina oli jo töissä. Istuin autossa ja huusin suoraa huutoa. Masennuin pitkäksi aikaa ja nytkin useampi vuosi abortin jälkeen tulee aina huonoja päivä ja huonoja hetkiä.

Jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt itse ensin miettiä raskausuutista ennen kuin kerroin miehelle. Minun olisi pitänyt olla töistä muutama päivä sairaslomalla, levätä ja miettiä rauhassa asioita ja miten ne voisi järjestää. Todennäköisesti olisin nähnyt vaihtoehdot ja tehnyt ratkaisun, jonka olisin itse halunnut. Nyt tehtiin niin kuin mies halusi.

Kovin helpottuneelta.

Tulin raiskauksesta raskaaksi ja tein abortin pillereillä viikolla 12. En ole koskaan kokenut niin suurta henkistä tuskaa kuin raskauden kanssa tuskaillessa, lääkärille hakeutuessa ja sairaalassa ollessa. Lääkäri oli asiaton ja osastolla sh (kätilö?) todella tyly ja kovakourainen. Raiskaus oli ensimmäinen yhdyntäni ja aborttiultrat (joita tehtiin 3) ensimmäinen gynekokemukseni. Ne olivat todella kivuliaita kokemuksia, ja kun itkin paniikissa, sain joka kerta haukut. Viimeinen kauhukokemukseni oli, kun minuun piikitettiin kipulääkettä vastoin tahtoani. Hoitajat pitelivät kiinni. En käyttäytynyt aggressiivisesti, mutta olisin oikeasti halunnut tuntea kehossani, miltä sikiön poistulo tuntuu. On kuin minua olisi raiskattu sen yhden sairaalayön aikana vielä lisää, ja monta kertaa. Kun viimein kävelin ulos sairaalan ovista, oloni oli sanoinkuvaamattoman helpottunut. En ole koskaan surrut aborttiani tai miettinyt, minkä ikäinen sikiö olisi nyt (5 vuotta).

Mulla on varmaan tämä edessä,
En vaan pysty aborttiin sillä se ei saa kokea elämää ulkopuolella. kuvitelkaa mitä meidän lapset tekisi nyt jos olisi olemassa ♡