Koululiikunnan traumat? Mitä ne on?

Siispä antaa lasten hiihtää koulussa. Itse en tunne ketään aikuista ihmistä, joka hiihtäisi vapaaehtoisesti. Varmaan niitäkin on, muttei kovin paljon.

edelleen miettii se kohta ekaluokkalaisen äiti..

Liikannillisesti lahjattomilta vietiin ilo liikkumisesta

Moni on kokenut sen, että jätettiin joukkuevalinnoissa viimeiseksi, mutta minutpa jätettiin kokonaan valitsematta. Olin jo "tottunut" siihen, että olin viimeinen, mutta tämä kerta oli jo liikaa. Rupesivat pelaamaan ilman mua. Opettaja mulle huutamaan, että miksi en ole pelaamassa. Sen verran sapetti, että istahdin kentän laidalle ja mökötin. Ja mun aikaan ei koskaan opetettu liikunnassa yhtään mitään. Ainoastaan suoritukset merkitsi. Ja minä kun en osannut heittää palloa niin en osannut. Hiihtäessä kieltäydyin jo menemästä mukaan, kun aina mut jätettiin yksin metsään, kun en pysynyt muitten vauhdissa. Opettaja lupasi, ettei jätetä, mutta niin vaan taas olin yksin siellä metsässä. Olishan näitä loputon liuta....

Ihailen rohkeuttasi!

ala-asteella opetettu liikunnassa mitään. Jos ei osannut, ei osannut. Jee. Tosin liikunnanope ei olisi voinut mitään esimerkkiä näyttääkään, kun oli niin lihava.

Niin mutta pitääkö kouluun ostaa lapselle sukset??

Siispä antaa lasten hiihtää koulussa. Itse en tunne ketään aikuista ihmistä, joka hiihtäisi vapaaehtoisesti. Varmaan niitäkin on, muttei kovin paljon.

edelleen miettii se kohta ekaluokkalaisen äiti..

täällä keskisuuressa kaupungissa ainakin vaadittiin sukset. "Kiva" muuten ahdistua näistä jutuista kauhealla kesähelteellä... ehkä tämä todistaa sen, että se pakkohiihto todella oli traumaattista.

Minä olin aina se liikunnallinen tyttö. Se, joka hiihti ensimmäisenä koko tunnin ja sei tehtyä lenkin kahteen kertaan, kun jotkut eivät saaneet hiihdettyä kertaakaan. Kuntotesteissä sain usein tuloksina valtakunnallisen kiitettävän.



Kunnes sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön yläasteella. Liikuntaopettajan päähän ei mahtunut se, etten vain kykene olemaan ryhmäliikuntatilanteissa, joissa on melua. Oli se sitten koripallossa pallon pauketta ja huutoa tai jalkapallossa yleistä kiljuntaa. Aina tuli paniikkikohtaus liian tiiviissä peleissä. Luistelu oli esimerkiksi kamalaa sairastuttua. Pienessä kaukalossa kaikkien huutaessa ja pam. paniikkikohtaus. Vaikka kaaduin maahan, hyperventiloin ja tunsin kuolevani ja kerroin toivuttuani, että se oli paniikkikohtaus, en koskaan saanut lupaa lähteä terkkarille vaan tuntia piti jatkaa ahdistuneena ja toisten nauraessa.



Hiihdossa olin tosiaan aikanaan järjettömän hyvä. Mutta kun opettaja käski kaikki hiihtämään järven jäälle, kun oli juuri satanut vetistä räntää yöllä ja jää oli peilijäässä eli lunta ei ollut, minä tavalliseen tahtiin koitin suksia nopeasti ja normaalia tahtiani, kunnes kaaduin. Tunsin, että jokin sattui ja pahasti, kipu häntäluussa oli järjetön. Kerroin, etten kykene nyt enää hiihtämään, koska sattui niin pahasti. Ja opettaja vaan huutaa, että hiihdä vittu hiihdä, vaikka pienempää lenkkiä. Ettei tuntia saa lopettaa kesken. Ei paljon naurattanut kun sen kaksoistunnin jälkeen todettiin murtunut häntäluu, joka oireili kolme vuotta. Loppuvuosi olikin sitten sen jälkeen ilman liikuntaa.

Minä olin aina se liikunnallinen tyttö. Se, joka hiihti ensimmäisenä koko tunnin ja sei tehtyä lenkin kahteen kertaan, kun jotkut eivät saaneet hiihdettyä kertaakaan. Kuntotesteissä sain usein tuloksina valtakunnallisen kiitettävän. Kunnes sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön yläasteella. Liikuntaopettajan päähän ei mahtunut se, etten vain kykene olemaan ryhmäliikuntatilanteissa, joissa on melua. Oli se sitten koripallossa pallon pauketta ja huutoa tai jalkapallossa yleistä kiljuntaa. Aina tuli paniikkikohtaus liian tiiviissä peleissä. Luistelu oli esimerkiksi kamalaa sairastuttua. Pienessä kaukalossa kaikkien huutaessa ja pam. paniikkikohtaus. Vaikka kaaduin maahan, hyperventiloin ja tunsin kuolevani ja kerroin toivuttuani, että se oli paniikkikohtaus, en koskaan saanut lupaa lähteä terkkarille vaan tuntia piti jatkaa ahdistuneena ja toisten nauraessa. Hiihdossa olin tosiaan aikanaan järjettömän hyvä. Mutta kun opettaja käski kaikki hiihtämään järven jäälle, kun oli juuri satanut vetistä räntää yöllä ja jää oli peilijäässä eli lunta ei ollut, minä tavalliseen tahtiin koitin suksia nopeasti ja normaalia tahtiani, kunnes kaaduin. Tunsin, että jokin sattui ja pahasti, kipu häntäluussa oli järjetön. Kerroin, etten kykene nyt enää hiihtämään, koska sattui niin pahasti. Ja opettaja vaan huutaa, että hiihdä vittu hiihdä, vaikka pienempää lenkkiä. Ettei tuntia saa lopettaa kesken. Ei paljon naurattanut kun sen kaksoistunnin jälkeen todettiin murtunut häntäluu, joka oireili kolme vuotta. Loppuvuosi olikin sitten sen jälkeen ilman liikuntaa.

Sen sijaan telinevoimistelu ja siihen erottamattomasti kuulunut kuolemanpelko ja uimatunnit (osasin uida mutten uskalla hypätä) ja siihen liittynyt open pikku tönäisy saivat minutkin vihaamaan liikuntaa lähes 20 vuoden ajaksi.

Ihana!!!!!! Tuollaista kansalaistottelemattomuutta tarvittaisiin enemmänkin!

Mä oon aina tuntenut itseni luuseriksi juuri tuon huonon liikunnallisuuden takia varsinki silloin koulussa. Tuo onkin ihana, uusi näkökanta asiaan. Etten nyt ihan luuseri ollutkaan :)

-40

iso kansantaloudellinen etu. Pitäisi oikeasti pystyä järjestämään niin, että suurin piirtein kaikki lapset viihtyisivät liikkatunneilla.

ja tarkoituksena antaa lapsille myönteisiä kokemuksia liikunnasta. Huipputuloksia ei tosiaan tarvitse jahdata, koska kaikki lahjakkaat ovat kuitenkin jonkun urheiluseuran toiminnassa mukana vapaa-ajallaan.

tosiaan nöyryyttävää olla aina ja joka kerta 12 vuoden ajan se viimeinen, joka valitaan mihinkään joukkueeseen. Enkä välttämättä ollut niin huono liikunnassa, vaan vain kaikkein epäsuosituin yhdessä ainoan kaverini kanssa. Eli nuo huutojakotilanteet oli aina se paikka, missä sai taatusti huomata olevansa luuseri ja hylkiö. Itse liikuntatunneista jopa joskus pidinkin silloin kun ei ollut tuota sadistista huutojakoa.

Löysin liikkumisen ilon vasta aikuisiällä lajeista, joita koulussa ei tosiaan harrastettu; kuntosali, karate, bodypump ja cycling. Ratsastusta harrastin teininä aina kun rahavarat antoivat myöden, mutta eihän se tosiaan mitään liikuntaa ole, sanoi liikunnanope.



Nyt äitinä ällistelen asiaa vielä enemmän. Lapsi on luonnostaan usein liikunnasta pitävää sorttia. Lapset leikkivät, pelaavat, juoksevat, hyppivät ja pomppivat.

MIKÄ tappaa sen liikunnan ilon? Miten voi olla mahdollista, että yhä edelleen täytyy olla huolissaan nuorten liikkumisesta?

Syytetään vanhempia (siis niitä, jotka ovat itse kärsineet koululiikunnasta), syytetään videopelejä ja tietokoneita. Terve tavallinen lapsi valinnee kuitenkin usein mieluummin ulkona pelailun kavereiden kanssa kuin pleikkarituokion (tai ainakin useammat tuntemani lapset valitsevat). Mutta sitten äkkiä nuoriso ei enää liikukkaan. Mitä tapahtui?

Olin ihan aktiivinen lapsi ja innokas liikuntatunneilla, mutta en kai ollut sitten niin harjaantunut. Opettaja (joka opetti meille kaikkea muutakin) ei oikein ikinä pitänyt minusta, tulkitsin että osin koska äitini oli eri uskontokuntaa.



No, tällaisia juttuja kävi:



-pesäpallossa minun vuoroni lyödä. En osunut kolmella kerralla, koska jännitin tajuttomasti. opettaja käski minut yksin kentän laitaan harjoittelemaan lyömistä, jotta muiden peli voisi edetä. Kaksoistunti tätä sitten.



-Hiihto: hiihdimme minulle vieraassa maastossa pururadalle. kesken tunnin opettaja pyysi kaikki paikalle ja ilmoitti, että nyt minun pitää lähteä koululle edeltä, koska hiihdän hitaasti. En tuntenut matkaa, olin tosi peloissani etten eksy.



-hiihto 2: luokan seinällä oli taulu johon piti merkitä kotona hiihdetyt kilometrit. Minä innostuin siitä ja hiihdin kovasti ja arvioin kilometrejä ja merkitsin. Opettaja kävi läpi tulokset ja kumitti pois merkintäni, koska ei uskonut minun hiihtäneen kotona.



-yleisurheilukilpailut olivat tulossa, sellaiset kevyet koulujen väliset. Meidän koulu oli tosi pieni, eikä osallistujia oikein löytynyt. Opettaja kysyi suostuisiko joku kuitenkin. Minä sanoin voivani mennä. Opettaja sanoi "voinhan minä sinut sinne laittaa, mutta älä sitten pety kun et voita kuitenkaan"



Ja korostan, tein kyllä mielelläni kaikkea ja osallistuin kaikkeen. En ymmärrä miksi kaikkea piti mollata?



Aikuisena opettelin ajattelemaan pystyväni liikuntaan ja tykkääväni liikunnasta taas.

huonoon opettajaan kun vielä yhdistetään juuri tuo kiusattuna oleminen, niin siitähän se soppa vasta syntyykin. Aina viimeisenä valittu joukkueeseen, aina jos ei osu muut huutavat herjoja. Nauravat selän takana kun hyppää korkeutta.



Eikä siihenkään kyllä puututtu mitenkään.



54

Pelkäsin aina puolapuita, ja inhosin kiivetä niitä. Yksi liikunnanopettaja istutti kaikki muut tytöt joka viikko katsomaan,kun yritin kiivetä ylemmäs, enkä onnistunut, se oli kamalaa!

lähes aina se viimeinen joukkueita valittaessa. Oli todella kurjaa aina seistä siinä rivissä, kun kaikki muut huudettiin ympäriltä. Mua ei edes huudettu nimeltä, vaan viimeiseksi jääneenä luikahdin sitten siihen joukkueeseen, jossa oli vähemmän pelaajia.

Toinen ikävä muisto on telinevoimistelusta, myös ala-asteelta. En osannut pyöräyttää itseäni ympäri renkaissa. Sitten opettaja jätti minut harjoittelemaan sitä ja yritin ikuisuudelta tuntuvan ajan ihan väsynein, tärisevin käsivarsin hyppiä ja pyörähtää siinä ympäri kaikkien muiden katsellessa rivissä ja odottaessa.

Hiihto. Olen hidas hiihtäjä, olin aina viimeisten joukossa ellen viimeinen. Itku kurkussa hiihdin. Enkä ole kasiluokan jälkeen suksia laittanut jalkaan.



Joukkueita muodostettiin niin, että 2 parasta huusivat vuorotellen. Olin aina viimeisten joukossa. Minulla ei ollut juurikaan kavereita, joten minua ei siten haluttu juokkueeseenkaan.



En ole hyvä liikunnassa, en vieläkään. Nykyäänkin tykkään vaan lenkkeillä. Nuorena harrastin nyrkkeilyä ja tennistä, mutta ne lajit eivät olleet niitä oikeita. Olin huono niin monessa lajissa, että vaikka kuinka yritin parhaani niin se ei opettajalle riittänyt.

epäsuosittu, jonkin verran kiusattukin, (enkä rikas), mutta olin hyvä liikunnassa ja nautin melkein kaikista lajeista. Mut valittiin aina ensimmäisenä tai toisena joukkueisiin tai olin se kunu, tämä on yksi harvoja suosituksi tulemisen kokemuksia kouluajaltani :) Mutta tietenkin hyvä, että kunujako alkaa olla historiaa.



Mua ärsytti aina suunnattomasti kun muut eivät edes yrittäneet esim. joukkuelajeissa (ei se, jos joku ei osannut tai jaksanut, mutta kun 60% tytöistä vaan löntysteli pallon perässä tai jutteli).



Hassua muuten, nyt kun on jutellut monien kanssa koulukokemuksista niin kenelläkään ei ole ollut samaa kokemusta kuin minulla, kaikki joiden kanssa asia on tullut puheeksi ovat valittaneet koululiikunnan kamaluutta.

fyysiseen kelvollisuuteensa ja mahdollisuuksiin oppia fyysisiä taitoja, menettänyt aiemmin tuntemansa liikunnan riemun, kun ollaan pakotettu kilpailemaan eikä ole ollut riittävän hyvä.

epäsuosittu, jonkin verran kiusattukin, (enkä rikas), mutta olin hyvä liikunnassa ja nautin melkein kaikista lajeista. Mut valittiin aina ensimmäisenä tai toisena joukkueisiin tai olin se kunu, tämä on yksi harvoja suosituksi tulemisen kokemuksia kouluajaltani :) Mutta tietenkin hyvä, että kunujako alkaa olla historiaa.

Mua ärsytti aina suunnattomasti kun muut eivät edes yrittäneet esim. joukkuelajeissa (ei se, jos joku ei osannut tai jaksanut, mutta kun 60% tytöistä vaan löntysteli pallon perässä tai jutteli).

Hassua muuten, nyt kun on jutellut monien kanssa koulukokemuksista niin kenelläkään ei ole ollut samaa kokemusta kuin minulla, kaikki joiden kanssa asia on tullut puheeksi ovat valittaneet koululiikunnan kamaluutta.

että ellet olisi ollut hyvä liikunnassa, tilanne olisi luultavasti ollut toinen. Tottakai liikunnallisesti lahjakkaat kokevat liikuntatunneilla pääasiallisesti onnistumisen elämyksiä. Voi kuitenkin miettiä onko liikuntatuntien tehtävä karsia jyvät akanoista matkalla olympialaisiin, vai ohjata lapset liikuntaharrastuksen pariin.

Meillä Helsingin keskustassa pitää hankkia lapsille vain luistimet, ei suksia. Tilanne on varmaan toinen esim. Pohjois-Helsingissä.