Koululiikunnan traumat? Mitä ne on?

ja kirjoitinkin, että kunujaon poistuminen on hyvä ja on selvää, että todella monet ovat liikunnassa kärsineet. Kommentoin siksi, että olen monesti hämmästellyt sitä miten äärimmäisen harvinainen kokemukseni vaikuttaa olevan (erityisesti yhdistettynä tuohon, etten ollut suosittu).

epäsuosittu, jonkin verran kiusattukin, (enkä rikas), mutta olin hyvä liikunnassa ja nautin melkein kaikista lajeista. Mut valittiin aina ensimmäisenä tai toisena joukkueisiin tai olin se kunu, tämä on yksi harvoja suosituksi tulemisen kokemuksia kouluajaltani :) Mutta tietenkin hyvä, että kunujako alkaa olla historiaa.

Mua ärsytti aina suunnattomasti kun muut eivät edes yrittäneet esim. joukkuelajeissa (ei se, jos joku ei osannut tai jaksanut, mutta kun 60% tytöistä vaan löntysteli pallon perässä tai jutteli).

Hassua muuten, nyt kun on jutellut monien kanssa koulukokemuksista niin kenelläkään ei ole ollut samaa kokemusta kuin minulla, kaikki joiden kanssa asia on tullut puheeksi ovat valittaneet koululiikunnan kamaluutta.

että ellet olisi ollut hyvä liikunnassa, tilanne olisi luultavasti ollut toinen. Tottakai liikunnallisesti lahjakkaat kokevat liikuntatunneilla pääasiallisesti onnistumisen elämyksiä. Voi kuitenkin miettiä onko liikuntatuntien tehtävä karsia jyvät akanoista matkalla olympialaisiin, vai ohjata lapset liikuntaharrastuksen pariin.

käydä liikuntatunnin jälkeen suihkussa kun aina joku muistutti siitä ettei minulla ole rintoja

Ihan vaan siksi kun et koskaan yllä liikunnanopettajan asettamiin tavoitteisiin, jotka on jo alunperin kohtuuttomat.

Minusta liikunnan pitäis olla hauskaa, eikä sitä oikeastaan tarvis arvostella lainkaan. Riittäis että todistukseen tulis suoritusmerkintä.

- lajeina oli vain pesis ja hiihto. Koskaan ei tehty kesäkeleillä ulkoliikunnassa mitään muuta kuin pesistä, koska se oli "tyttöjen laji." Talvella ei tehty muuta kuin hiihdettiin, koska "kaikkien pitää osata hiihtää." Sama ope yläasteen ja lukion.



- vain kuntotesti kaksi kertaa vuodessa katkaisi hiihdon ja pesiksen voittokulun. Eli syksyllä Cooperin testi, jossa tulokset kailotettiin koko luokalle. Ja keväisin lihaskuntotesti, jonka tulokset myös lueteltiin koko luokan kuullen.



- minulla on aina ollut runsaat ja kivuliaat menkat, joten lintsasin usein liikuntatunneilta niiden takia. Valitettavasti liikunnanope oli myös luokanvalvoja, joten sanomista tuli. (Nyt vanhempana olen löytänyt kuukupin, joka olisi pelastanut minut monelta pulmalta kouluaikoina. Mutta silloin ei ollut muuta kuin niitä suorakaiteen muotoisia paksuja siteitä, jotka eivät pysyneet paikallaan.)



- liikuntanumeroon vaikutti suorituksia enemmän naama. Eli opettaja antoi lellikkioppilailleen hyvät numerot, aina. Jos et ollut opettajan lellikki, ei ollut mahdollisuutta saada hyvää numeroa, vaikka olisit tehnyt mitä.



Lukiosta päästyäni en tehnyt mitään liikunnallista vuosiin. Olin niin varma siitä, ettei minulla ole mitään lahjoja liikuntaan.

Viime vuosina olen kuitenkin löytänyt itselleni mieluisia lajeja: squash, kuntosali ja sauvakävely.



Koululiikunta on suurin este nuorten liikkumiselle. Koululiikunta vaikuttaa myös pitkään siihen, ettei monikaan liiku yhtään koulun jälkeen, työelämänsä aikana. Yksinkertaisesti: itsetunto liikuntaan liittyen on painettu niin alas, että sitä ihan tosissaan uskoo, ettei voi harrastaa mitään liikuntaa.



Todella toivoisin, että kaikenlainen liikunta poistettaisiin koulusta. Missään muussa aineessa ei oppilaita saa nöyryyttää samalla tavalla kuin liikunnassa. Vuodesta toiseen.

-tunneilla i koskaan oikeasti opetettu mitään. Jos osasit jonkun pelin säännöt jo valmiiksi tai olit jo hyvä jossain lajissa, niin hyvä juttu. Minä kuuluin niihin, jotka tarvitsevat monta toistokertaa että osaan tehdä liikkeet oikein ym. ja minulle liikuntatunnit olivat kamalia, koska tunneilla ei saanut harjoitella, vaan kaikki ois pitänyt osata jo! Oli tilanteita että mulle ei koskaan selvinnyt, mitä ihmettä opettaja puhalteli pilliin ja mölysi kentän laidalla, enkä varmasti ollut ainoa. Varsinkin joukkuelajit kuten sähly oli ajoittain aivan täysin kaaosta.



- opettajat käyttäytyivät iästä riippumatta kuten pahimmat teinitytöt eikä reiluudesta tai oikeudenmukaisesta auktoriteetista ollut tietoakaan. Näin aikuisena olen miettinyt, miksi nelikymppinen liksanmaikka niin kovasti haluaa olla hyvä kaveri liikunnassa hyvien nuorten kanssa? Sellainen olisi epäeettista kaikissa muissa aineissa. Inhosivatko he oikesti niin kovasti niitä jotka olivat liikunnassa huonoja, ja miten heille ei riittänyt itsekuri sen peittämiseen?



Minulle naurettiin liksantunneilla ja olihan se ikävää, mut ei mikään maailmanloppu sentään eikä niistä niinkään traumoja jäänyt. Enemmän traumoja jäi opettakan harjoittamasta epäreiluudesta ja syrjinnästä.

Ainakin sitä, että piti menkkaverissä tehdä jotain mitä ei olisi osannut tai halunnut. Ja aina jäi nörttinä viimeiseksi joukkuevalinnoissa, peleissä ei koskaan syötetty tai annettu yrittämisvuoroa minulle, ja sorsittiin muutenkin. Natsiopettajat.



Yksi opettaja komensi yrittämään käsillä roikkumista jostain tangosta, ja mulla on käsilihakset aina olleet niin heikot, jopa myöhempien vuosien ahkerien kuntosalitreenienkin jälkeen, että en pysynyt tangossa edes minimisuoritusta roikkumassa, ja opettaja ei uskonut, väitti vaan että bluffaan enkä viitsi edes yrittää, vaikka itku silmässä yritin.



Pahempia traumoja jäi kuitenkin jostain ruotsin opettajasta joka haukkui ja nöyryytti koko luokan edessä. Minä, jolla oli aina ollut 10 ruotsissa, ja opettaja vaihtui, ja tää uusi simputti jostain syystä minua oikein kunnolla. Vaihdoin opettajaa, ja taas numerot oli hyviä, kirjoitin L:n, sekä yliopistossa jatkoin ruotsin opiskelua huvikseni enempikin mitä minimivaatimukset määrittelivät. Nykyään työelämässä sekä vapaalla pärjään loistavasti ruotsilla, toisin kuin valtaväestö. En ehkä puhu täydellisellä aksentilla, enkä täydellisesti lähimainkaan, enhän ole koskaan asunut Ruotsissa, mutta yrittäminenhän on pääasia ja se, että tulee ymmärretyksi. Silti traumat on tuosta muinoisesta opettajasta. En enää kuitenkaan märehdi, mitä hän sanoi, ehkä hänellä oli jotain vikaa omassa päässään, kun simputti.

Muistan sen kuinka joukkueisiin valittiin ja miten opettajat piilovittuilivat joillekin huonommille oppilaille. Sympatiaa ja kannustusta ei näille herunut. Liikunnanopettajamme sekä yläasteella että lukiossa olivat oikeastaa aika kamalia.



Silti itse muistan ettei koululiikunnasta jäänyt traumoja, sillä olin hyvä liikunnassa. Lajista riippumatta olin vähintään keskitason yläpuolella tai jopa parhaimpia. Silti en harrastanut liikuntaa missään seurassa, enkä kilpaurheillut. Itselleni ei jäänyt mitään liikuntalajia kohtaan traumoja. Lisäksi kun liikuntatunneiltamme valittiin kisoihin tai esityksiin joskus edustajia niin olin useinmiten mukana. Tosin kouluni kävin silloin kun tytöillä ei tälläisiä mahdollisuuksia ollut niin paljoa kuin pojilla.



Siltikin vaikka liikunta sujui, niin olin välillä hitusen hankala oppilas liikunnanopettajalle. Pahimmassa vesisateessa en suostunut suunnistamaan ja pesäpallossa käskin opettajan olla laittamatta ylimääräisiä paineita lyöjälle, kun opettaja "muistutti" juuri sille huonoimmaille että hänen on PAKKO osua, koska on ajolähtö jne. No taisin saada opettajan valitukset ja kaipa jouduin tunneiltakin ulos. Mutta minulle se oli sama, koska olin mielestäni nuoruuden innossani oikeassa.



Naimisiin menin sitten sen urheilijanuorukaisen kanssa, joka edusti kouluaan lähes kaikissa joukkueissa. Jep ja lapsemme ovat urheilullisia. Tosin jokainen omalla laillaan. Yksi ei tykkää joukkuelajeissa ja arkailee, mutta on loistava monessa yksilölajissa. Toinen rakastaa joukkuelajia, mutta ei kestä päätä sekoittavia liikkeitä (esim. voimistelussa), joissa toinen on ihan suvereeni. Kuitenkin kotona ollaan tutustuttu lasten kanssa yhdessä yhteen sun toiseen lajiin ja yritetty tsempata ja auttaa löytämään se ilo osallistumisesta ja onnistumisen tunne siinä ei lapselle niin tyypillisessä lajissakin. Mutta kieltämättä onhan se helpompaa kun lapsilla on edes suht ok edellytykset näihinkin lajeihin. Toivon että tämä kaikki auttaa lapsiamme koululiikunnassa ja itsetunnon kehittymisessä positiiviseen suuntaan.

Olin melko urheilullinen ja osallistuin täysillä myös lajeihin joissa en ollut kovin hyvä. Jostain syystä opettaja ei vaan pitänyt minusta ihmisenä ja tuntui aina vittuilevan ja tiuskivan kun kysyin jotain asiallisesti.



Oltiin siis lukiossa, ja opettaja oli vastavalmistunut eli vain hieman vanhempi, varmaan n. 25. Tuntui pahalta ku joidenkin tyttöjen kanssa oli sitten niin kaveria että, esim kun joillain tunneilla mentiin luistelemaan parin kilsan päähän olevalle jäälle, nämä lempparitytöt pääsivät opettajan autolla kun me muut kävelimme.



Olen asiakaspalvelussa töissä ja pari viikkoa sitten tämä opettaja oli tulossa tiskilleni asioimaan kunnes tunnisti minut ja kääntyi välittömästi pois. Olisi kiva tietää edes syy miksi hän tuntuu mua inhoavan niin paljon.

ehkä oli myöhemmin tajunnut typeryytensä. Tommoinen on kyllä opettajalta vihoviimeistä :(

Olin melko urheilullinen ja osallistuin täysillä myös lajeihin joissa en ollut kovin hyvä. Jostain syystä opettaja ei vaan pitänyt minusta ihmisenä ja tuntui aina vittuilevan ja tiuskivan kun kysyin jotain asiallisesti.

Oltiin siis lukiossa, ja opettaja oli vastavalmistunut eli vain hieman vanhempi, varmaan n. 25. Tuntui pahalta ku joidenkin tyttöjen kanssa oli sitten niin kaveria että, esim kun joillain tunneilla mentiin luistelemaan parin kilsan päähän olevalle jäälle, nämä lempparitytöt pääsivät opettajan autolla kun me muut kävelimme.

Olen asiakaspalvelussa töissä ja pari viikkoa sitten tämä opettaja oli tulossa tiskilleni asioimaan kunnes tunnisti minut ja kääntyi välittömästi pois. Olisi kiva tietää edes syy miksi hän tuntuu mua inhoavan niin paljon.

Oisko ollut 5:llä loukalla. Kaikkien ei olut pakko osallistua kilpailuun, mutta täytyi kuitenkin hiihtää. Ei siinä mitään. Ihan rauhassa hiihtelin, en oikein osannut varsinkaan nousta mäkeä, aikaa meni reippaasti. Ja hups! Kaikkien ajat olikin koulun seinällä.

koululiikunnasta traumatisoituneita löytyy pilvin pimein.



Liikunta oli silloin sitä, että opettaja seisoi kentän/vast. reunalla arvosteluvihko kädessään ja tuijotti tiukasti kun liikunnallisesti lahjakkaat ja vähemmän lahjakkaat suorittivat määrättyjä lajeja.



Joka lajista tuli tuo yksiniittinen numero, joitten keskiarvo tuli sitten liikunnan numeroksi todistukseen.



Liikunnan ilosta ei ollut tietoakaan, totista vääntämistä ja alituista nolostumista oli tarjolla senkin edestä.

valittiin joukkueita. Valitsijat olivat aina opettajan lellikkejä ja niitä "kympin oppilaita" ja he taas valitsivat vain bestiksiään ja niitä jotka ovat oikeasti hyviä...aina sama juttu toistui ja toistui vaan. Ei todellakaan innostanut liikkumaan se tyyli!