Lue keskustelun säännöt.
Koululiikunnan traumat? Mitä ne on?
Kommentit (72)
kun on ollut natsi opettaja liikuntatunneilla ja sen kautta on oppinut vihaamaan liikuntaa. Nimim. kokemusta on. Onneksi olen sittemmin löytänyt liikkumisen riemun itsekseni, mutta aikaa siihen meni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun on ollut natsi opettaja liikuntatunneilla ja sen kautta on oppinut vihaamaan liikuntaa. Nimim. kokemusta on. Onneksi olen sittemmin löytänyt liikkumisen riemun itsekseni, mutta aikaa siihen meni.
punkero on pakotettu liikkumaan, vaikka äiti on sanonu ettei tarvii, jos ei taho!
Joukkueiden muodostus huutamalla, tottakai joku jää aina viimeiseksi ja ei se varmaan ole kivaa. Paljon reilumpaa muodostaa joukkueet vaikkapa T-paidan värin perusteella tms.
Kiire. Ei 45 minuutin oppitunnin aikana niin vain hiihdetä 5 km:n lenkkiä ja käydä suihkussa, etenkin jos tyttöjä on 30 ja suihkuja 4.
Lajit. Liikkamaikka arvosteli omaa liikuntalajiani (ratsastus) höpötykseksi. Ei paljon hikilankuilla sivaltaminen kiinnostanut sen jälkeen.
Liikkuminen on tärkeää, mutta sen pitää olla mielekästä ja yläasteikäisillä saisi jo olla valinnaisuutta lajien suhteen. Jos juoksee mieluummin kuin ui, niin miksi se ei sovi? Toisaalta lentopallo on harvoin tyttöjen keskuudessa kunnon liikuntaa.
Kävimme uimahallissa vuoden aikana 2kertaa kahtena peräkkäisenä viikkona samana viikonpäivänä.
Minulla oli silloin jo runsaat ja pitkät menkat, en osannut käyttää mitää tampooneita joten ensimmäinen kerta jäi välistä ihan opettajalle sanomalla. Ei siinä, mutta seuraavalla viikolla opettaja melkein pakotti minut pukuhuoneeseen ja uimaan kun ei uskonut, että minulla on edelleen kuukautiset. Se tuntui pahalle, mutta ei siitä nyt ihan kamalaa traumaa jäänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ala-asteen, yläasteen ja lukion liikuntatunneilla. Niin paljon kuraa on satanut niskaan. Opettajiksi on osunut kapeakatseisia ylifanaatikkoja. Ja minä olen sentään ollut aina normaalipainoinen ja yrittänyt parhaani. Vieläkään en ole niistä traumoista selvinnyt yli henkisesti.
Ja minun lähipiirissänikin on vaikkia kuinka monta sellaista, joilta koululiikunta tappoi kaiken liikkumisen ilon. Syinä suht koht samoja kuin edellisilläkin: opettaja pisti meidät liikkumaan säässä kuin säässä samalla, kun itse istui autossaan, tiettyjen lajien harrastajia suosittiin naurettavuuteen asti, pelkät juoksutulokset ratkaisivat numeron, kaikki oli hillitöntä suorittamista hampaat irvessä...Välillä oikein ihmetyttää, mihin liikunnanopettajakoulutus on oikein jämähtänyt, kun se näyttää edelleen tuottavan pedagogisesti täysin kyvyttömiä opettajia.
Meni kyllä aikansa ennen kuin opin aikuisiällä taas löytämään mielekkäitä tapoja harrastaa liikuntaa.
Mielestäni tärkeintä on, että lapset liikkuvat. Lajin, tavan ja kvantitatiivisesti mitattavien suoritusten pitäisi olla toissijaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä koululiikunnan suurin ongelma oli tunnin jälkeinen kiire, koska esmes juoksulenkin jälkeinen endorfiinitason nousu on se mistä nautin. On ihanaa mennä rauhallisesti suihkuun ja suihkunkin jälkeen toimia 'hitaasti'.
Koululiikuntatunnin jälkeen piti hitonmoisella kiireellä käydä suihkussa, jotta ehti kuivata hiukset ja meikata, niinkuin teini-ikään kuului. En nyt tarkoita sitä, että meikkausaikaa pitäisi järjestää, mutta liikuntatunti keskellä koulupäivää on kyllä aika typerä juttu. Mieluiten kaksoistunti päivän lopuksi tai juuri ennen ruokatuntia.
ja varsinkin joukkuelajit olivat kamalia. Olin ihan surkea ja minut valittiin aina viimeisenä joukkueeseen kaikkien epäsuosittujen lasten jälkeen.
Verenmaku suussa piti hiihtää ja yrittää pysyä muiden tahdissa, ja sairastuin usein pakkohiihtämisen jälkeen flunssaan. 10 vuotta meni lukion viimeisen pakkohiihdon jälkeen, kunnes omasta tahdostani seuraavan kerran nousin suksille. Mulla todettiin aikuisena astma joka selittää osittain surkeaa liikuntamenestystä ja sairastumista talvisten urheilujen jälkeen.
Pahin oli, kun opettaja ei uskonut, että en jaksa enää hiihtää ja pakotti kiertämään lenkin vielä kerran. Seuraavana aamuna heräsin horkkaisena 40 asteen kuumeessa ja tuolloin sain kyllä opettaja kuulla kunniansa äitini toimesta. Olin tuolloin 9-vuotias.
Kuntoilun omaksi ilokseni olen löytänyt vasta vuosia lukiosta valmistumisen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
henkilökohtaisuuksiin menevä irvailu, joka jatkui kolme vuotta. Itsetuntoni romuttui aika tehokkaasti niiden vuosien aikana. Sitä on sitten yritetty kaapia terapiassa kasaan.
Se oli sitä että liikuntaan liittyi aina häpeän tunteet. Kun valittiin aina viimeisenä joukkueisiin ja kisoissa oli viimeinen vaikka kaikkensa yritti ja niin edelleen. Opin tuntemaan liikunnan ilon vasta nelikymppisenä ja sitten jotenkin harmitti.
Mitäköhän ihmiset tykkäis jos matikantunnilla vaikka jaettais porukat matikkajoukkueisiin ja parhaat valitsisi joukkueet jättäen sen matikkapäättömän aina viimeiseksi. Joka vuosi järjestettäisiin kylän matikkakisat jossa matikkapäätöntä nöyryytettäisiin koko kylän edessä. Kyllä siitä kansan matikkainnostus nousisi huippuunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pahinta on se että minua ei myöskään pätkän vertaa kiinnosta hankkia lapsilleni suksia ja opettaa heitäkään hiihtämään. Esikoinen aloittaa syksyllä koulun ja vasta nyt olen havahtunut että herranen aika, mitenköhän sen käy, sehän ei varmaan (?!) osaa hiihtää! Pitääkö sille hankkia sukset?? Siis että onko pakko? Tietääkö kukaan?
niiden maajoukkuetason urheilijoiden kanssa ja meistä taviksista puhuttiin sitten pahaa takanapäin. Siis opettaja puhui. Kun tuli paikalle, huomasi että olen paarialuokkaa. Katseet ja ilmeet kertoivat kaiken. Joskus opettaja sanoi aika suoraankin mitä ajatteli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koko luokka hihittää, kun luokan punkero naama punaisena ponnistelee juoksukilpailussa ja ope huutaa kovaan ääneen tulokset niin että kaikki varmasti kuulee.
Kehonhallinnaltaan rautatangon luokkaa oleva raukka pannaan yrittämään kuperkeikkaa hevosella yhä uudestaan, muiden seuratessa tarkkkaavaisina vieressä.
Hiihtokisojen pakko-osallistuminen ja maaliintulo viimeisenä, vaaksan jääköntit suksien pohjassa.
ja opettaja autuaasti hymyilee autossaan ja hokee, ettei pieni sade meitä haittaa yhtään.
kun on ollut natsi opettaja liikuntatunneilla ja sen kautta on oppinut vihaamaan liikuntaa. Nimim. kokemusta on. Onneksi olen sittemmin löytänyt liikkumisen riemun itsekseni, mutta aikaa siihen meni.
No teitä ei varmaan kovin montaa ole
Ehkä se tunne kun aina on viimeinen joka valitaan joukkueeseen ja joukkueet "tappelee" siitä, kuka minut joutuu ottamaan. Omiaan madaltamaan muutenkin ujon ja ahdistuneen itsetuntoa. Ja julkinen nöyryyttäminen. Esim. opettaja sanoi, että "sille saa nauraa, joka työntää kuulaa alle neljä metriä". No, minäpä sitten työnsin. Heh kun olikin hauskaa.
kun on ollut natsi opettaja liikuntatunneilla ja sen kautta on oppinut vihaamaan liikuntaa. Nimim. kokemusta on. Onneksi olen sittemmin löytänyt liikkumisen riemun itsekseni, mutta aikaa siihen meni.