Koululiikunnan traumat? Mitä ne on?

pahinta on se että minua ei myöskään pätkän vertaa kiinnosta hankkia lapsilleni suksia ja opettaa heitäkään hiihtämään. Esikoinen aloittaa syksyllä koulun ja vasta nyt olen havahtunut että herranen aika, mitenköhän sen käy, sehän ei varmaan (?!) osaa hiihtää! Pitääkö sille hankkia sukset?? Siis että onko pakko? Tietääkö kukaan?

Samaa olen miettinyt, en tiedä asutaanko Suomessa enää kauaa, eikä yhtään huvittaisi laittaa rahaa moiseen turhuuteen. Pitäisi voida valita, sukset tai luistimet. Molempien ostattaminen vanhemmilla on rahan hassausta, etenkin Etelä-Suomessa.

-olen huono ottamaan koppeja. Tästä huolimatta liikunnanopettaja pakotti (sanoin vielä että olen huono ja tiesi tietty muutenkin) pesiksessä etukentälle. Tulos: sain pallon kovaa suoraan otsaan silmän yläpuolelle, musta silmä ja helvetillinen päänsärky pari päivää.

-koska en ole muutenkaan hyvä pallopeleissä sählyä lukuunottanatta, minut valittiin aina viimeisenä joukkueisiin (sählyssä olin ekojen valittujen joukossa sentään). Oikein hivelee itsetuntoa kun muut kinastelee siitä kuka joutuu minut ottamaan mukaan :P Etenkin kun tämä toistui aika usein, koulussa kun oli pesäpalloa, jalkapalloa, lentopalloa (kaikkein kauhein, satutin AINA sormeni), koripalloa...

-yläasteen liikunnanopettaja rakasti hiihtämistä, ja minustakin se oli kivaa, huom! OLI. Liikuntatunneilla mm. hiihdimme vesisateessa ja kerran kun omista suksistani oli side rikki lainasin koulun suksia. Valitin että huono pito (voideltu varmaan joskus 10 v aiemmin viimeksi) ja opettaja sanoi: vika ei ole koskaan välineissä, vaan aina käyttäjässä. Tällä vissiin oli tarkoitus innostaa hiihtämään?



Niin ja en ole punkero (BMI 20), ja olen esim. tosi notkea ja hyvä uimaan+sukeltamaan. En vain ole hyvä kaikessa liikunnassa enkä kovin kilpailuhenkinen.

minulla se, että olin aina viimeinen, joka valittiin mihinkään joukkoeeseen ja ope muisti aina muistuttaa, että jos edes yrittäisit, saisit joskus pallon kiinni. Silmälasit piti ottaa jumppatunniksi pois, joten en nähnyt edes jalkojani.



Siskollani ikuinen telinevoimistelu ja miten putoamisen jälkeen piti palata telineelle ja tehdä liike loppuun, vasta sitten sai mennä ambulanssiin ja edelleen sairaalaan ja niskavetoon.



Tyttärelläni kyykkyyn-ylös sata kertaa luokkalaisen muodostamassa ympyrässä aina, kun oli maastojuoksussa viimeinen. Ja kaverit vittuilivat ympärillä. (Tyttö anorektikko)

Meillä ala-asteella liikunnanopettaja (sairaalloisen lihava, muuten) oli äärimmäisen keskittynyt voimisteluun. Jos oli hyvä voimistelussa, oli hyvä liikunnassa. Muuten oli huono. Itse olisin ollut varmaan muissa lajeissa ihan tavallisen keskiverto tai joissain jopa hyvä, mutta liikunnallinen itsetunto meni, kun jako hyvien ja huonojen kategoriaan oli jo tapahtunut.

Mulla oli kivat opet ja tykkäsin muutenkin, vaikka en mitenkään hyvä ollut monessakaan lajissa. Toisaalta olin tosi hyvä joissain.



Mutta pakolliset hiihtokilpailut ala-asteella oli kyllä kamala paikka huonolle hiihtäjälle, jolla kuitenkin oli kova kilpailuvietti. Niistä mulle jäi sen verran traumaa, että näin 34-vuotiaana en ole vieläkään vapaaehtoisesti hiihtänyt.

että miksi nuoria ei kannusteta liikkumaan? Jos muista aineista sanotaan, että opiskelu on elämää eikä koulua varten, niin miksei se voisi päteä liikuntaan?



Numerot ja mitattavat suoritteet ovat toki omalta osaltaan tarpeen, mutta miksi liikunta ei silti voisi olla kunnon kohottamista opettavaa. Pääpaino siinä, että liikutaan kunnolla sen tunnin ajan niin, että syke nousee ja hengästyy, huolimatta siitä, että tapahtuuko tuo juoksemalla vai hiihtämällä, noin esimerkkinä.



Lisäksi kaikki tilanteet, joissa alleviivataan sitä, kuinka huono joku on liikunnassa, johtavat taatusti siihen, että ko. henkilön motivaatio laskee entisestään. Kannustaminen olisi paljon tärkeämpää, ja varsinkin kun puhutaan yläasteesta, niin pitäisi olla selvää, että muilta oppilailta ei kannustusta huonoille heru, sen pitäisi lähteä opettajasta.

Tosin uskon kyllä, että koululiikunta on parempaa kuin omassa lapsuudessani. Toivon myös, että suurin osa liikkaopeista olisi tehtäviensä tasalla.

... KERRAN sain olla kolmanneksi viimeiseksi joukkueeseen valittu viimeisen tai toiseksi viimeisen sijaan. Tuli mahtava fiilis sen tunnin ajaksi edes.



Pukuhuoneessa rinnattomuudesta vittuilu ja seläntakana tirskuminen. Opettaja huutamassa ja pakottamassa kaikkia väkisin aivan jääkylmiin suihkuihin (en tiedä, miksei tullut kuumaa vettä koskaan).



Toisten "merkitsevät katseet" ja kikattelu, kun en osannut telinevoimistella koko luokan edessä, olin niin kömpelö. mainittakoon vielä, koska tämä on av, että olen aina ollut erittäin hoikka, bmi 19.



Vasta aikuisena olen taas innostunut liikunnasta, mutta vain kuntosalista, kävelylenkeistä ja vaeltamisesta, eli lajeista, joita koulussa ei harrastettu.

nostattaa yhä verenpaineeni laittomiin lukemiin.

mm. huutojoukkueilla. On se nöyryyttävää jäädä jämäporukkaan, joka sitten jaettiin ja joukkue johonka joutui, määki siinä "Voi ei toi tuli meille". Myöskään kovin kivalta ei tuntunut se, kun pakotettiin korkealle telinevoimistelutangolle. Hyviä ylistettiin ja huonot lytättiin. Onneksi lukiossa tuli ihana liikunnanope, joka kannusti meitä huonojakin. Kokeiltiin kaikkia eri lajeja ratsastuksesta ammuntaan ja golfiin. Nykyään olenkin himoliikkuja =)

Vasta aikuisena olen taas innostunut liikunnasta, mutta vain kuntosalista, kävelylenkeistä ja vaeltamisesta, eli lajeista, joita koulussa ei harrastettu.

Koin juuri elämäni valaistumisen. En ole koskaan aikaisemmin kiinnittänyt tähän huomiota, mutta näinhän se on. Minuakaan ei pätkääkään kiinnosta koulussa harrastetut lajit, sen sijaan tanssin latinotansseja, sauvakävelen ja uin.

käydä liikuntatunnin jälkeen suihkussa kun aina joku muistutti siitä ettei minulla ole rintoja. Silloin kuvittelin ettei kukaan mies koskaan huoli minua sen vuoksi ja aloin seurustella epäkelvon yksilön takia heti kun ensimmäinen kaksilahkeinen osoitti kiinnostustaan. Vasta myöhemmin tajusin, että se rinnattomuudestani valittaminen oli kiusaamista ja että miehille se pienirintaisuus ei ollut ollenkaan niin suuri ongelma kuin silloisille koulukiusaajilleni.

Lajit. Liikkamaikka arvosteli omaa liikuntalajiani (ratsastus) höpötykseksi. Ei paljon hikilankuilla sivaltaminen kiinnostanut sen jälkeen.

ihan sama! "Ei hevosen selässä istuminen ole liikuntaa." Ai jaa. No miksi siinä tulee hiki ja lihakset kipeäksi, olisin halunnut kysyä, mutta ala-asteella ei saanut olla nenäkäs.

Vasta aikuisena olen taas innostunut liikunnasta, mutta vain kuntosalista, kävelylenkeistä ja vaeltamisesta, eli lajeista, joita koulussa ei harrastettu.

Koin juuri elämäni valaistumisen. En ole koskaan aikaisemmin kiinnittänyt tähän huomiota, mutta näinhän se on. Minuakaan ei pätkääkään kiinnosta koulussa harrastetut lajit, sen sijaan tanssin latinotansseja, sauvakävelen ja uin.

tykkään tanssimisesta ja olen harrastanut erilaisia tansseja. Niitä ei onneksi ollut koulutuntien ohjelmassa.

lähes aina se viimeinen joukkueita valittaessa. Oli todella kurjaa aina seistä siinä rivissä, kun kaikki muut huudettiin ympäriltä. Mua ei edes huudettu nimeltä, vaan viimeiseksi jääneenä luikahdin sitten siihen joukkueeseen, jossa oli vähemmän pelaajia.



Toinen ikävä muisto on telinevoimistelusta, myös ala-asteelta. En osannut pyöräyttää itseäni ympäri renkaissa. Sitten opettaja jätti minut harjoittelemaan sitä ja yritin ikuisuudelta tuntuvan ajan ihan väsynein, tärisevin käsivarsin hyppiä ja pyörähtää siinä ympäri kaikkien muiden katsellessa rivissä ja odottaessa.

Siispä antaa lasten hiihtää koulussa. Itse en tunne ketään aikuista ihmistä, joka hiihtäisi vapaaehtoisesti. Varmaan niitäkin on, muttei kovin paljon.

Siispä antaa lasten hiihtää koulussa. Itse en tunne ketään aikuista ihmistä, joka hiihtäisi vapaaehtoisesti. Varmaan niitäkin on, muttei kovin paljon.

Mä vihasin koulussa hiihtämistä, mutta nykyään hiihdän mielelläni.

lapseni liikunnanopettaja ei muodosta liikuntatunnilla joukkueita sillä perusteella, että antaisi kahden kapteenin valita joukkueensa. Ehkä maailma sittenkin muuttuu pikkuhiljaa paremmaksi paikaksi. Tai sitten hän on vain poikkeuksellisen fiksu tapaus, ken tietää.

Liikannillisesti lahjattomilta vietiin ilo liikkumisesta

Moni on kokenut sen, että jätettiin joukkuevalinnoissa viimeiseksi, mutta minutpa jätettiin kokonaan valitsematta. Olin jo "tottunut" siihen, että olin viimeinen, mutta tämä kerta oli jo liikaa. Rupesivat pelaamaan ilman mua. Opettaja mulle huutamaan, että miksi en ole pelaamassa. Sen verran sapetti, että istahdin kentän laidalle ja mökötin.

Ja mun aikaan ei koskaan opetettu liikunnassa yhtään mitään. Ainoastaan suoritukset merkitsi. Ja minä kun en osannut heittää palloa niin en osannut.

Hiihtäessä kieltäydyin jo menemästä mukaan, kun aina mut jätettiin yksin metsään, kun en pysynyt muitten vauhdissa. Opettaja lupasi, ettei jätetä, mutta niin vaan taas olin yksin siellä metsässä.

Olishan näitä loputon liuta....

lapseni liikunnanopettaja ei muodosta liikuntatunnilla joukkueita sillä perusteella, että antaisi kahden kapteenin valita joukkueensa. Ehkä maailma sittenkin muuttuu pikkuhiljaa paremmaksi paikaksi. Tai sitten hän on vain poikkeuksellisen fiksu tapaus, ken tietää.

nykyään tuota ns. kunujakoa pidetään pedagogisesti aika arveluttavana, joten uskoisin - ja toivon! - että lapsesi liikkaope on enemmistössä.