Oltaispa jätetty toi vauva tekemättä =(

Suosittelen lämpimästi myös sairaalan unikoulua, näissä koulutetaan aika paljon juurikin refluksivauvja. Vaikka refluksin oireet saataisiin kuriin, on huono nukkuminen voinut jäädä päälle vauvallekin. Meillä lapsi ei enää varsinaisesti kärsi refluksista, mutta esim. rattaissa ei viihdy vieläkään: niistä alkuajoista on jäänyt jonkinlainen psyykkinen kammo, luulisin.



Voimia! Hyvää äitiyttä on se, että tunnistaa omat voimavarat ja lähtee hakemaan apua ennen kuin on liian myöhäistä. Marttyyriäidistä ei kukaan hyödy.



Nyt hakemaan apua!!!

tsemppiä ja virtuaalihalaus! Kyllä se siitä, joskus viimeistään.



Tilanteesi ON raskas, kuten täälläkin on jo todettu. Moni uupuu paljon vähemmästäkin, eli älä missään nimessä syytä itseäsi negatiivisista fiiliksistä.



Nyt yritä pitää huolta itsestäsi. Pyydä ja ota vastaan kaikki mahdollinen apu! Ja pysy tiukkana miehelle; ne on usein lähtökohtaisesti itsekkäitä olentoja, eivätkä osaa olla empaattisia ennen kuin toisella on vähintään pää irti. Sanot miehelle että tämä tilanne ei ratkea sillä että pari iltaa huolehtii, vaan että asioiden on muututtava kunnolla. Julmaa sanoa, mutta mies kyllä kestää, vaikka nukkuisikin parina yönä huonosti; se sentään pääsee päiviksi meluttomaan ja rauhalliseen ympäristöön tekemään jotain muuta. Parempi miehellekin tämä kuin se, että äiti napsahtaa lopullisesti.

Miehen kanssa kaksistaan, vapaaehtoisesti lapsettomia. Tehdään mitä huvittaa, lennetään rapakon taakse eikä tarvi ottaa kiljuvia kakaroita mukaan. Hyi helvetti mikä rasitus se olisikaan. Kroppakin on parikymppisen tasolla, vaikka ikää on ne 20 vuotta enemmän. Ei karkaile kusi eikä paska.

Ja pian seuraa kysymys, miksi täällä palstailen. Siihen en katso aiheelliseksi vastata, en teidän leveäperseisten ja riipputissisten kotiäitien kiusallakaan :)

Hyvin suurella todennäköisyydellä miehesi löytää kohta nuoremman misukan (jos ei ole löytänyt jo) ja alkaa sitten tehdä niitä "rakkauslapsia" :D

Kävikin niin, että miehen jäätyä kotiin iski hänelle ilmeisesti jonkinlainen synnytyksen jälkeinen masennus. Tajusi kai vasta sitten miten rankkaa lapsen kanssa oli ollut. Mies vaan makasi sängyssä, nukkui, tiuski ja raivosi. Vauvaa ei jaksanut hoitaa.

Ihanaa että olette selvinneet pahimmasta ja kiva kuulla kuulumisia, luin silloin aikoinaan tätä ketjua. Meillä oli esikoisen kanssa vähintään yhtä kauheaa, joten pystyn hyvin samaistumaan tilanteeseenne ja itseänikin ärsyttää kovasti nuo nauti lyhyestä vauva-ajasta kommentit, mutta eihän sitä sellainen osaa kuvitella, joka ei ole kokenut. Nyt vain häntä pystyyn ja eteenpäin!

Viisi kuukautta on kulunut aloituksestani ja lapsemme on jo reilusti yli vuoden. Ajattelin päivittää hiukan kuulumisia, kun sain täältä aikoinaan niin paljon tukea.



Odotin kesää kuin kuuta nousevaa, sillä silloin mies olisi lomalla ja isävapailla pitkän pätkän minua auttamassa. Kävikin niin, että miehen jäätyä kotiin iski hänelle ilmeisesti jonkinlainen synnytyksen jälkeinen masennus. Tajusi kai vasta sitten miten rankkaa lapsen kanssa oli ollut. Mies vaan makasi sängyssä, nukkui, tiuski ja raivosi. Vauvaa ei jaksanut hoitaa. Minun oli pakko vain yrittää jaksaa. Unettomuuteni paheni, enkä saanut illalla enää edes unen päästä kiinni. Jos nukahdin, heräsin pian uudelleen. Vauva heräili läpi yön. Lääkärissä sain uusia unilääkkeitä, jotka luojan kiitos tepsivät. En huolehtinut lääkekoukusta, sillä tuntui, että oli tärkeintä saada unta vaikka kemiallista sellaista.



Kesä huipentui kun mies tulosti avioeropaperit ja vaati minua allekirjoittamaan. Kieltäydyin, sillä tiesin hänen olevan masentunut.



Lapsen refluksi on luojan kiitos helpottanut pystyyn nousemisen myötä ja nyt syksyllä yöt ovat vihdoin parantuneet. Jatkamme kuitenkin edelleen lääkitystä rakenteelliseen refluksiin ja vältämme maitotuotteita allergian vuoksi. Itse aloitin töissä osa-aikaisesti elokuussa, sillä tuntui, etten olisi enää kestänyt kotona. Saimme lapsen läheiseen pieneen päiväkotiin, missä on alkanut sujua mukavasti. Yksivuotissynttärien jälkeen lapsen temperamenttikin on hiukan rauhoittnut. Ymmärtää jo hiukan puhetta ja kommunikaatio pelaa välillämme paremmin. Kärsin edelleen unihäiriöistä, mutta olen hyväksynyt, että tulen syömään lääkkeitä nukahtamiseen nyt jonkun aikaa. Ei ihminen ole mikään robotti, joka alkaa nukkua, kun sanotaan. PArisuhteemme alkaa pikku hiljaa korjaantua. Käymme terapiassa ja mieheni on kiittänyt, ettemme eronneet kesällä. Paljon on kuitenkin vielä puhuttavaa.



Jälkeenpäin ajateltuna vauvavuosi tuntuu kuin päättymättömältä painajaiselta, mutta siitä selvittiin hengissä. Ajattelin vain tulla vielä kertomaan kuulumiset, josko joku saisi tästä vertaistukea. Itseäni kaiken rankkuuden keskellä ärsytti vauva-ajan hehkutus ja se, että kaikki kehottivat nauttimaan lyhyestä vauva-ajasta ja pikkuruisesta nyytistä. Tuntui, ettei kenelläkään ollut sellaista kuin meillä. No kaikilla se ei vaan ole sellaista. Sen verran olemme kyllä oppineet, että päätimme, ettei meille toista lasta tule, vaan haluamme antaa tälle ainokaiselle nyt kaiken sen rakkauden ja hyvän, mistä koko perheenä jäimme ensimmäisenä elinvuotenaan paitsi.



ap