Millaista elämäsi oli 23 -vuotiaana?

juuri palannut Suomeen asuttuani muutaman vuoden Englannissa. Olin saanut vakiviran ja ostanut ekan oman asunnon. Silloisen miehen kanssa meni vielä hyvin. Oli kivasti rahaa käytössä, matkusteltiin ja harrastettiin, sellaista DINK-elämää. Hauskaa aikaa, hyvät muistot. Siitä on jo 15 vuotta aikaa...

Opiskelin toista vuotta taidetta, asuin Berliinissä osan ajasta ja saman vuoden aikana yhteensä kolmessa eri maassa, tutustuin ihaniin ihmisiin ja sain mahdollisuuden työskennellä pitkäaikaisen idolini kanssa ja olla muutenkin taidetöissä.

Opiskelin mieleisessä opiskelupaikassa, lapsi oli kiltti ja iloinen, asuimme rivitalossa, miehen kanssakin jaksoi vielä elää parisuhde-elämääkin. Rahaa oli elämiseen mut ei juuri mihinkään muuhun. Mä olin nuori, kaunis ja hoikka.



Toisin kuin nykyään, voi vittu mikä perse-elämä. Samainen kakara on muuttunut vittunaamateiniksi, töissä on rankkaa ja paskaa, mies kiinnostaa teoriassa mut käytännössä ei jaksa. Mä oon vain vähän kaunis ja vähän nuoren näköinen ja läski. Mut hei, on omakotitalo ja rahaa!!

koska olen ollut 23-vuotias.. vaikka ei siitä sen pitempi aika ole kuin 7 vuotta.

Hmm.. vuosi oli siis 2005-2006. Olin ollut töissä jo pari vuotta samalla työnantajalla. Kesällä kävin "haistelemassa" Helsingin tuulia eli kävin työhaastattelussa. Olisin paikan saanutkin, mutta sitten totesin, ettei Helsinki ole mua varten tarkoitettu. Erosin silloisesta avokista syksyllä ja muutin ensimmäisen kerran yksin asumaan.

Sinkkuaika oli aikamoista biletystä kavereiden kanssa. Keväällä rupesin seurustelemaan ja hain yhteishaussa opiskelemaan ja kesällä sainkin tietää päässeeni. Muutin 60km päähän kotipaikkakunnaltani ja sain kaupasta ilta-ja viikonlopputöitä opiskelujen oheen. Mies pysyi samana vielä pari vuotta.

tein kesätöitä yhdessä mieheni kanssa (samalla alalla), asuimme mökillä sen taki 3 kk.

Olin yhden lapsen kotiäiti, odotin/sain toisen lapsen, vietettiin miehen kanssa ensimmäistä hääpäivää, taistelin lasten allergioiden ja sairastelujen kanssa.

Valmistuin minäkin, mutten yliopistosta vaan amkista, ja menin suoraan töihin. Miehen kanssa olimme olleet naimisissa 4 vuotta, esikoisemme oli 3-vuotias, ja alunperin olimme ajatelleet, että toinen lapsi voisi sopivasti syntyä siihen rakoon, kun valmistun, joten raskautta oli yritetty jonkun aikaa. Mutten ollut vielä edes raskaana kun valmistuin, ja kun kesän ajaksi määräaikaiseksi kirjoitettu työsopimus vaihtui samassa työpaikassa toistaiseksi voimassa olevaan osa-aikaiseen työhön (ja työnkuva vähän vaativampaan), pamahti raskaustestiinkin ne kaksi viivaa samantien. Olin saada hermoromahduksen kun mietin, miten ja milloin kerron asiasta pomolle ja hänen esimiehelleen, ja kun olin aikani asiaa pyöritellyt ja vatvonut, totesin ettei ole muita vaihtoehtoja kuin kertoa vaan. Muistan vieläkin, kun meinasin pyörtyä pomoni todetessa iloisesti, että "ai jaa, niin mäkin!" Pomon esimiehelle kävimmekin sitten yhtä aikaa kertomassa asiaa, ja työpaikassa päädyttiin palkkaamaan yksi kokopäiväinen työntekijä hoitamaan meidän molempien työtehtävät. Silloin pomo ei ikinä palannut samaan työpaikkaan, minä palasin 1,5v myöhemmin.



Tein töitä ihan raskauden loppumetreille, 2 viikkoa ennen LA:ta jäin lopulta pois kokonaan, kun en halunnut vain kököttää kotona ja vointini oli hyvä. 24-vuotissynttärini olivat reilu viikko ennen LA:ta, ja vauva syntyi neljä päivää sen jälkeen, kun täytin 24v.



Me asuttiin vuokralla silloin, ja sen vuoden aikana vasta käytiin perusteellisesti keskustelu siitä, missä ja miten me oikeastaan haluamme asua. Mies oli ajatellut, että "tottakai" mennään sillä perinteisellä kaavalla, että ensin vuokralla ja sitten ostetaan omistusasunto, ja sitten omakotitalo, ja minä taas olin sitä mieltä, että pysytään kaupungissa julkisten liikennevälineiden ulottuvilla (tässä kaupungissa se tarkoittaa ei omakotitalolle) ja jätetään farmari-Volvot autokauppaan. En myöskään halunnut sitoutua vuosikymmeniksi asuntolainaan, ja silloin siis päädyttiin siihen, että me jäämme asumaan vuokralle. Vuokralla ollaan edelleen, ja aiotaan pysyäkin.

Itsehän vietin myös sen 23. ikävuoteni voiden huonosti.



Pitkittynyt masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko, viikottaisia poliklinikkakäyntejä. En ottanut opiskelupaikkaa vastaan, vaan jatkoin yötöitä enkä jaksanut sen lisäksi juurikaan muuta. Sitten jäin työttömäksi ja viimein sairauslomalle. Lähiomaiseni kuoli aivan liian aikaisin. Järjestin hautajaiset. Jouduin muuttamaan.



Nyt olen 25v enkä käsitä milloin voisin alkaa olla onnellinen.

Englannissa kimppakämpässä, opiskelin yliopistossa ja biletin ihan koko ajan. Elämä oli tosi huoletonta ja ihan mahtavaa. Kaipaan kyllä välillä noita aikoja.

Mutta silloin olen (toivottavasti ;) ollut naimisissa 5-vuotta, kaksi lasta 5 ja 4-vuotiaat, valmistun koulusta. Pari, kolme koiraa, alamme rakentamaan omaa taloa... Kop, kop, kop.

Kahden lapsen äiti, parisuhteessa 8v ollut. Asuimme vuokrakämpässä ja olimme köyhiä.

Tilanne ei ole edes muuttunut, olin 23v vielä 1kk sitten :)

Miten teillä kaikilla onkin ollut elämä noin hyvässä kuosissa jo 23-vuotiaana? Jo valmistuneita, viran saaneita, kahden lapsen omakotitalonomistajavanhempia...



Itse olen 24-vuotias, opiskelen yliopistossa vähän sitä ja tätä, ja tämä epävarmuus raastaa. Humanisteista koostuvassa tuttavapiirissäni ei kyllä todellakaan ole tavallista 23-vuotiaana elää niin valmista elämää, kuin mistä täällä moni kirjoittaa.

Jos vertaan omaan tuttavapiiriini, on elämäni ollut 23-vuotiaana todella valmista. Valmistuin kandiksi, olin vaihdossa kahdessa eri maassa, menin kihloihin nykyisen aviomieheni kanssa ja juhlin paljon. Nyt kolme vuotta myöhemmin on maisterin tutkintoni edelleen kesken (graduvaiheessa tosin) ja teen muun alan töitä, joista en pidä. Ensimmäistä lasta yritämme parhaillaan. Eipä kyllä monikaan tuttu ole valmistunut näinkään nuorena, eikä heillä ole oman alan töistä tai omistusasunnoista tietoakaan, avioliitosta tai lapsista puhumattakaan. Taitavat tässä ketjussa kirjoittaneet olla poikkeuksellisen paljon saavuttaneita :)

olin palannut burn outin partaalla ulkomailta opiskelemasta takaisin Suomeen. Sain bipo-diagnoosin ja vietin aikaani pariin otteeseen sairaalassakin.



Tästä huolimatta lähdin mukaan yritystoimintaan ja olinkin sitten töissä arkena ja viikonloppuna. Elin kahta elämää. Ulospäin esitin reipasta ja innovatiivista yrittäjää ja suunnannäyttäjää, minusta kirjoiteltiin lehdissä jne. Oikeasti olin vakavasti sairas, masentunut, ahdistunut ja aikamoisessa lääkepöllyssä varmaan suurimman osaa aikaa.



Illanviettoja oli paljon ja alkoholia kului, ja sekä naisia että miehiä riitti joka sormelle. Ällöttää näin jälkeenpäin ajateltuna, miten monen vieraan ihmisen kanssa onkaan tullut harrastettua seksiä. Hyi helvetti.



Ai niin, ja raha-asiat tuli myös sössittyä tuolloin aika kivasti.



Nyt neljä vuoden jälkeen näitä kuvioita yksi toisensa jälkeen selvitellään, mutta "normaalia" elämää en edelleenkään vietä, ja en taatusti voi tituleerata itseäni onnelliseksi. Seurustelusuhde kuitenkin on ja lapsi haaveissa.

Nyt siis ikää 36v.

eronnut ensimmäisestä aviomiehestäni ja rakastunut nykyiseen. Aika villiä opiskelijaelämää tuli vietettyä, tosin kävin myös säännöllisesti töissä. Asuin Helsingin keskustassa ja nautin siitä että kaikkialle saattoi kävellä.

Asuin vanhempieni luona. Minulla oli huono itsetunto ja olin masentunut. Aikuisuus pelotti. Miesystävästä ja perheestä uskalsin vain haaveilla. Pelkäsin miehiä. Onneksi tuosta on jo yli 20 vuotta.

nautin elämästä! Kaikki oli helppoa. Asuin kimppakämpässä Helsingin keskustassa ja tekemistä oli paljon. Olin iloinen ja sosiaalinen.



Nyt olen 34v 3 lapsen yh. Masentaa.

19-26v välistä aikaa en muista. Olin niin sekaisin ja hauskaa oli. En vain muista yksityiskohtia. Eikä valokuvia ole niiltä ajoilta. Jokainen päivä oli juhlaa ja olin sekaisin.

Olin ollut naimisissa vuoden ja päätimme, että vauva saa tulla kun olen ollut töissä vuoden. Kun olin ollut töissä puoli vuotta jätin pillerit pois. En vielä tiennyt, että muutama seuraava vuosi tulee olemaan lapsettomuuden tuskaa ja hoidosta toiseen menemistä.