Millaista elämäsi oli 23 -vuotiaana?

en oikein tiennyt mitä tehdä elämälläni, tein satunnaisia baarimikon hommia, sit olin työkkärin harjoittelussa päiväkodissa pari kuukautta, kesätyössä hotellissa. Olin raskaana ja sain lapsen.

biletin ja harrastin kaikkea mielenkiintoista, eri lajeja. Mulla oli koira ja lenkkeilin sen kanssa myös tunteja päivässä. Tapasin miehen, jonk akanssa aloin seurustella. Hänestä tuli myöhemmin aviomieheni ja 2 lapseni isä. Nyt eroamassa...

yrityksen perustamista miehen kanssa. Kannatti. Elämä hymyilee vieläkin:)

nooh en viitti järkyttää teitä vastaamalla tohon enempää kuin että meni liian lujaa...

ja vietin opiskelukavereiden kanssa mukavan rentoa elämää.

Ja tällä hetkellä opiskelen yliopistossa, nyhjään kotona miehen kanssa ja pohdin alanvaihtoa, mutta en tiedä minne. Toivon saavani lapsen lähiaikoina.

itseasiassa 1/2 elämästäni on mennyt neljän seinän sisällä ahdistuneena kieriskellessä. Nyt olen valmistumassa, kun mua 10 vuotta nuoremmat ovat jo saaneet kaiken. Joskus ahdistaa vieläkin niin, että on pakko skipata tunnit, kuten tänään.

Huoh, helpompaahan tämä elämä nyt on, mutta huomaan etten ainostaan lapsena hetkittäin olen nauttinut elämästä. Kaikki muu on ollut hampaat irvellä- paskaa, vaikkakin neljän seinän sisällä, saamattomana, sisäisesti tyhjänä.

nyt minäkään en ihmettele miksi vanhemmat viljelevät tuota " nuoruus jää elämättä"- kommenttia.



Onhan se vaikeeta saada jakeluun että kaikki eivät tarvitse viinaa missään vaiheessa elämäänsä kun itse on vetänyt nuorena joka viikonloppu kännit.

Ihana mies, jonka kanssa olin mennyt vuotta aikaisemmin naimisiin. Opinnot sujuvat hienosti ja taidot karttuivat, olin hyvissä viikonlopputöissä ja valmistumisen jälkeen oli kiva työpaikka jo tiedossa. Aioimme yrittää vauvaa kun valmistuisin vuotta myöhemmin ja nautin siis "viimeisistä" bilettämisistä. Oikeastaan se oli huolettominta, onnellisinta aikaa elämässäni. Kaksi vuotta myöhemmin kärsin jo lapsettomuudesta ja sitten ravasimme hoidoissa vuosikaudet, sitten tuli keskenmenoja ja kohtukuolema, miehen masennus, äidin ja isän vakavat sairaudet ja sairaalahoidot, työt olivat raskaita ja kaatuivat päälle...Oli monta synkkää vuotta. Nyt taas vähän päälle kolmikymppisenä on valoisampaa, on kaksi lasta ja perheen aikuisilla päänupit kunnossa :)

piti ihan muistella, olin n. 2v lapsen äiti, aviossa ja omassa (pankin) talossa, kärsin perheväkivallasta ja olin onneton.

Menin naimisiin. Aloin odottaa toista lasta. Aivan ihana vuosi oli.

Olin juuri muuttanut helsinkiin työn perässä. Asuin lähiössä yksiössä, harrastin aktiivisesti, matkustelin, biletin. Se oli minulle itsenäistymisen aikaa.

opiskelin ja kävin töissä, urheilin paljon ja vietin railakasta opiskelijaelämää.

miten erilaisessa elämäntilanteessa ihmiset voivatkaan olla. Toisilla kaikki vielä edessä..lapset, avioliitto jne.

Onse elämän vaan jännä juttu

Mä olin toista vuotta yliopistolla opiskelemassa. Elämä oli suht hauskaa, vaikka tiettyä ahdistuneisuutta mulla on ollut melkein koko elämäni. Tuolloin olin sinkku enkä ollut koskaan seurustellut. Hauskaa pidin opiskeluporukan kanssa. En miettinyt asioita kovin pitkälle, ei olisi pystynytkään. Tarkoitan siis ammatinvalinnan miettimistä, opiskelua jne. Opiskelen edelleen, se on sentään muuttunut että olen avoliitossa. Yhdessäoloa muutama vuosi takana.

Ja tuohon "elämä jää elämättä" -asiaan ja siihen että onko tuo väite naurettava... Mun mielestä yhtä huvittavaa on se miten jotkut kauhistelevat "spurguilua" jos joku on bilettänyt nuorena paljon. Näköjään tarvetta todistella juuri se oma tie oikeaksi on sielläkin päässä. Tosiasiassahan tuo on ihan persoonasta kiinni. Joillakin tosiaan käy niin, että kun parikymppisenä on kiire tehdä lapset ja perustaa perhe, niin sitten myöhemmällä iällä yhtäkkiä ne menohalut iskee. Ei tietenkään kaikilla. Jos on alkujaankin sitä tyyppiä, että alkoholi ei maistu ja villasukkien kutominen kotona houkuttaa enemmän, niin tuskin sellainen mistään bilettämisestä "hyötyisi".

Asuimme avomieheni, nykyisen aviomieheni kanssa isohkossa kaupungissa, vuokralla kerrostalossa. Työskentelin tehtaassa vuorotyössä, kun en ollut löytänyt koulutusta vastaavaa työtä, mutta viihdyin oikein hyvin. Mies taisi valmistua silloin kun minä olin 23. Pidin kodin tiptop-siistinä ja olin oikein kodinhengetär, leivoin paljon jne. (Nykyään ei ole aikaa pienten lasten kanssa.) Tapasimme viikonloppuisin paljon ystäviä ja yökyläilimme sisarustemme luona, jolloin lauantai-illat meni valvoessa aamuöihin. Tuntui, että rahat riitti vain välttämättömimpään, mutta jälkeenpäin ajatellen tulimme toimeen oikein hyvin.

vaihtoon espanjaan ja opin juomaan viiniä "sivistyneesti" päivittäin. Biletys kesti kymmenisen vuotta.

Onneksi se on ohi.

Opiskelin täysillä kahta eri tutkintoa. Kavereita oli paljon, matkoja, menoa ja meininkiä. Kaipasin tulenpalavasti pysyvyyttä ja kumppania.

Hauskaa aikaa, valmmistuin ja jatkoin opiskeluja. Kävin töissä ja nautin elämästä. Monivuotinen suhde alkoi tulla tiensä päätökseen.

muutin helsinkiin vuonna 1985 työvoimatoimiston alkuavustus 2500 mk taskussa, jolla ostin mäntyhuonekaluja ja kaapin jo omistmaani lundiahyllyyn



...pienillä eväillä ja töitä riitti- olen samalla alalla vieläkin- olen jo 49 vuotias

Siis miten niin monella on ollut opinnot lopuillaan tai jopa ollaan jo valmistuttu yliopistosta tuossa iässä? :O Omassa tuttavapiirissä ei kyllä pahemmin sellaisia näkynyt, monikaan ei oo edelleenkään valmistunut (niin kuin en minäkään). Ikää mulla nyt 29. En mä tuosta venymisestä ylpeä ole, mutta toisaalta kun mietin miten vaikeaa mulla on ollut niin annan itselleni armoa. Se vaan ahdistaa kun ei ole oman alan töistä niin tietoa vielä, eikä edes siitä onko tämä "oma ala" :(