40-vuotiaana äidiksi?

Olen vanhojen vanhempien lapsi. Vanhemmat olivat järkeviä, pitkämielisiä ja kärsivällisiä. Kuitenkaan en ole mistään elämässäni niin kärsinyt kuin vanhempieni ikätaakasta. Jo varhain tajusin, etten ole samanlainen kuin muiden perheiden lapset. Koulukiusaamista oli, mutta lievää. Kuitenkin se satutti, koska irvistelyn kohteena olivat omat rakkaat vanhempani. Eniten kärsin siitä, että vanhempani olivat niin tyystin eri sukupolvea ajattelumaailmaltaan. Olin yksinäinen, koska vaikka miten yritin selittää heille asioita, he eivät ymmärtäneet. Sitten alkoivat vanhempieni sairaudet, joiden varjossa elin koko nuoruuteni ja yhä edelleen. En voinut tukeutua vanhempiini, vaan itsenäistyin varhain ja aloin tukea vanhempiani. Olen aina tiennyt, etten voi hoidattaa omia lapsiani mummolassa.

Minua suututtaa lukea näitä "jaksan nyt hyvin, lapsi on 2 v", koska siitä ei ole kysymys. Pitäisi jaksaa tukea lasta silloinkin, kun hän aikuistuu, muuttaa kotoa ja hankkii perheen. Maailma menee kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Tulevilla sukupolvilla on sellaiset pelit ja vehkeet, joista me emme voi edes uneksia. Pointti ei ole siinä, onko säilynyt nuorekkaan näköisenä. Kun on 40 vuotta vanhempi, niin on, vaikka olisi millaiset tulot ja rakennekynnet. Vanhat vanhemmat ovat lapselle kuin nyrkki mahassa koko elämän. Ikävä sanoa, mutta jonkun on kerrottava totuus tämän hypetyksen joukkoon. Eri asia on, välitättekö lapsen ajatuksista ja tunteista. Ellette välitä, niin siitä sitten vaan Lipposena hommiin.

kuoli 98 v !!!ja täytyy sanoa että hän ei sairastanut vaan oli pirteä ja paino eestaas loppuun saakka!oma äitini oli 21 v saadessaan minut,ja aina vanha persoonana!nyt 60 v ja aina rutissu viimeset 15 v sitä ja tätä!kuule ei kaikki sairasta ja joku voi sairastua 30 v vaikka kuinka vakavasti!mieti!olen positiivinen ja pursuan energiaa!en malta odottaa että pääsen tyttöni kanssa juttelemaan syntyjä syviä,soppailemaan,hassuttelemaan ja matkustamaan!se että sun äitis oli tollanen ei tosiaankaan tarkota että kaikki olis väsyneitä valittajia!kyllä kyse on luonteesta ja elämänasenteesta!ps.inhoan rakennekynsiä vaikka olen kosmetologi =)

mummuni sen sijaan ymmärsi mua 90 v riitti yksi katse ja jaahas...mikäs nyt on ???=)mieti meiän ikäeroa!sielujen sympatiaa,ikä on vain numeroita!

Aina veetuttanut niiden lapsellisuus, silloin kun olin nuori, eikä nekään siltikään mua ymmärtänyt.



Kumpikaan ei ole liiemmin kiinnostunut hoitamaan lapsenlapsiaan, vaan anoppi hoitaa senkin edestä.

Olen vanhojen vanhempien lapsi. Vanhemmat olivat järkeviä, pitkämielisiä ja kärsivällisiä. Kuitenkaan en ole mistään elämässäni niin kärsinyt kuin vanhempieni ikätaakasta. Jo varhain tajusin, etten ole samanlainen kuin muiden perheiden lapset. Koulukiusaamista oli, mutta lievää. Kuitenkin se satutti, koska irvistelyn kohteena olivat omat rakkaat vanhempani. Eniten kärsin siitä, että vanhempani olivat niin tyystin eri sukupolvea ajattelumaailmaltaan. Olin yksinäinen, koska vaikka miten yritin selittää heille asioita, he eivät ymmärtäneet. Sitten alkoivat vanhempieni sairaudet, joiden varjossa elin koko nuoruuteni ja yhä edelleen. En voinut tukeutua vanhempiini, vaan itsenäistyin varhain ja aloin tukea vanhempiani. Olen aina tiennyt, etten voi hoidattaa omia lapsiani mummolassa.

Minua suututtaa lukea näitä "jaksan nyt hyvin, lapsi on 2 v", koska siitä ei ole kysymys. Pitäisi jaksaa tukea lasta silloinkin, kun hän aikuistuu, muuttaa kotoa ja hankkii perheen. Maailma menee kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Tulevilla sukupolvilla on sellaiset pelit ja vehkeet, joista me emme voi edes uneksia. Pointti ei ole siinä, onko säilynyt nuorekkaan näköisenä. Kun on 40 vuotta vanhempi, niin on, vaikka olisi millaiset tulot ja rakennekynnet. Vanhat vanhemmat ovat lapselle kuin nyrkki mahassa koko elämän. Ikävä sanoa, mutta jonkun on kerrottava totuus tämän hypetyksen joukkoon. Eri asia on, välitättekö lapsen ajatuksista ja tunteista. Ellette välitä, niin siitä sitten vaan Lipposena hommiin.

- olen 43-vuotiaana toisen lapsensa saanut. Juu, kyllä häpesin sota-ajan nähneitä vanhempiani jossain vaiheessa. Onneksi he olivat ja ovat edelleenkin kovin virkeitä (85 vee) - isäni urheilee edelleen ja on Suomen parhaita omassa sarjassaan.

Mutta jokainen lapsi varmasti häpeää vanhempiaan jossain kohtaa. Henkisesti kypsä aikuinen tämän tietää ja iloitsee omista vanhemmistaan. Jos ei 20-vuotiaana - niin viimeistään sitten 40-vuotiaana.

Uskon vahvasti, että kuilu minun ja lapseni välissä ei tule koskaan olemaan niin suuri kuin kuilu minun ja vanhempieni välissä. He ovat sota-ajan nuoria ja se kokemuksena näkyy ajatuksissa, teoissa ja sanoissa.

Tietenkin välitän lapsestani ja hänen tunteistaan. Uskon vakaasti, että olemme hänen tukenaan, kun hän aikuistuu, muuttaa kotoa ja perustaa perheen. Uskon olevani myös hyvä mummi - sitten joskus 40:n vuoden kuluttua, kun tyttäreni tulee raskaaksi - äitinsä ja äidinäitinsä mukaisesti.

anna palaa vaan! onnea yrityksille, kuten varmaan tiedätkin niin 4oveee ei enää ihan yhtä hyvin tule raskaaksi...... voipi olle ettei edes tule.

jotka olivat hyviä, jopa täysraittiita ihmisiä. Ettekö tosiaan ymmärrä, että maailman meno kiihtyy? Aivan samalla tavalla, kuin te nyt puhutte sota-ajan nähneistä vanhemmista, teidän lapsenne puhuvat teistä Halosen ajan vanhempina? Mitä sairastamiseen tulee, niin todennäköisyys kuitenkin kasvaa iän mukana. Katsokaa tilastoja, jos ette minua usko. Jopa kuolleisuus nousee iän myötä.

T:Jäitä hattuun

Eli hyvin vielä kerkeät.



Itse täytän pian 31v. Nyt kaksi nuorena saatua lasta ja kolmas toiveissa (ehkäisy juuri lopetettu). Toiveissa suurperhe, nyt kun on samanhenkinen mies :)

Olen vanhan äidin lapsi, ja nykyään vanhainkodissa sairasta äitiäni käyn katsomassa lapsen kanssa. Äitini sai minut 42-vuotiaana, ja nyt olen 32. Lapseni 4 vuotta. Ei ole mummia elämässä täysillä mukana.

jotka olivat hyviä, jopa täysraittiita ihmisiä. Ettekö tosiaan ymmärrä, että maailman meno kiihtyy? Aivan samalla tavalla, kuin te nyt puhutte sota-ajan nähneistä vanhemmista, teidän lapsenne puhuvat teistä Halosen ajan vanhempina? Mitä sairastamiseen tulee, niin todennäköisyys kuitenkin kasvaa iän mukana. Katsokaa tilastoja, jos ette minua usko. Jopa kuolleisuus nousee iän myötä.

T:Jäitä hattuun

Veljen vaimo kuoli neljässä kuukaudessa syöpään - 45-vuotiaana. Joitakin asioita ei vain voi hallita. Ainakin lapsellani on ihan 85-vuotias urheileva ja välkky mummu, koska toinen mummu on manan majoilla...

T: Se 43-vuotiaan toisen lapsensa saanut

Olen vanhan äidin lapsi, ja nykyään vanhainkodissa sairasta äitiäni käyn katsomassa lapsen kanssa. Äitini sai minut 42-vuotiaana, ja nyt olen 32. Lapseni 4 vuotta. Ei ole mummia elämässä täysillä mukana.

Tässä toinen näkökulma (isovanhemmuusongelmaan)

Asumme ulkomaassa eikä ole mitään sukulaisverkostoa. Isovanhemmista ei kannata olla huolissaan. Meillä tavataan molempien isovanhempia kerran vuodessa pari tuntia jos sitäkään. Lapsille asia on ihan normaali "sukulaiskäynti" ja muuten olemme pärjänneet ihan omillamme ihan ydinperheenä. Se on mielestäni tiivistänyt meidän perhettä todelliseksi ydinperheeksi. On uhmaa ja murkkua mutta meidän on selvittävä siitä keskenämme ja voiton puolella aletaan jo olla tosin vetrtaistukea vanhemmatkin tarviivat kaikkiin kiemuroihin mutta sitä kyllä löytyy maasta ja paikasta riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

Kuopukseni syntyi kun olin 39-vuotias. Sai alkunsa ensiyrittämällä, raskausaika ja synnytys etenivät ihan normaalisti. Näinhän ei likimainkaan aina ole, oli äiti sitten minkä ikäinen tahansa.

Enkä ole vielä koskaan ymmärtänyt fraasia "lapset on hyvä tehdä nuorena kun vielä jaksaa valvomiset, lapsen kanssa leikkimiset jne." Ehkä kaikkia muita nelikymppisiä väsyttää jotenkin aivan kamalasti, mutta jos tämän ikäisenä itse en ole kokenut lasteni kanssa väsymystä, niin olisinkohan ollut rasittava Duracell-pupu parikymppisenä? :D

Ikä ei vaikuta mitään, 20 ja 40v lähes sama asia eli jaksat ihan samalla tavala, ei se iästä riipu.

Kun joskus olet oikeasti vanha ( yli 60v ) niin silloinkin riippuu asia yksilöstä.

Ihmiset uskoo liikaa kaikkeen mitä netissä jauhetaan.

ei se energia mihinkään lopu ja parikymppisiä on yhtä monta laiskaa kuin nelikymppisiäkin normaalia aikuisia.

Komppaan edellistä, on niin tapauskohtaista ja riippuu paljon henkilöistä ja tilanteista. Me olemme tyytyväisiä siihen, että saimme päälle 30-vuotiaana lapsemme. Isovanhemmat elävät vielä, mutta eivät kuntonsa puolesta enää kykene hoitamaan lapsiamme. Se ei haittaa eikä harmita, he ovat henkisenä tukena kuitenkin. Nyt tuntuu, että perheessämme olisi vielä kolmannelle lapselle paikka. Arki rullaa, urheilemme ja liikumme yhdessä, ei työhuolia tms. Liikkumisen ja liikunnan ilo, yhdessä tekemisen voimalla uskon meidän vanhempina porskuttavan vielä yhdeksänkymppisinä!