Lue keskustelun säännöt.
Mikä saa teidät naiset synnyttämään uudestaan? Onko synnytys edelleenkin vaiettu tabu?
18.01.2011 |
Tätä ihmettelen suuresti.
Itselläni synnytys niin traumaattinen kokemus, etten voi edes kuvitella toisen lapsen hankitaa.
Mielestäni synnytyksiä vähätellään usein. Naisten pitäisi ottaa suurempi kunnia tekemästään työstä.
Kommentit (187)
vaan teki ihan osuvan vertauksen. Sinä sen sijaan nimitit suoraan ap:ta narsistiksi, joten olepa itse varovainen, ettei kunnianloukkaussyyte napsahda. Nautit oikein siellä ilkeilystäsi.
Toiset tosiaan eivät saa vauvaansa pitää, vaan se viedään heiltä:(
ja ap jaksaa narista siitä kun synnytys sattui?
Kyllä on maailma epäoikeudenmukainen paikka. Natseihin vertaaminen on sitten muuten kunnianloukkaus, kannattaa olla varovainen kun tuollaisia heittelee jos mieli on pahoitunut.olen silti samaa mieltä, kannattaa katsoa peiliin ja miettiä miksi sinulle ollaan hieman ilkeitä..Vaikutat oikeasti narsistilta.
Siihenkin voi saada apua, on vaan ensin tunnustettava itselleen että sitä apua tarvitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta älä toki vaivaudu vastaamaan. Miksi ihmeessä teit tämän aloituksen?
Nämä viestit on mennyt niin asiattomiksi, että en kyllä enää edes vaivaudu vastaamaan.
Hyvää elämää kaikille!
Entä se sympatia? Tai lohduttava olkapää?
Tämä kysyin ihan tosisani.
ap
Ja puolustautuivat "samalla mitalla". Nimettömillä palstoilla saa kaikenlaisia vastauksia, se on keskustelun riski.
Synnytys varmaan tuntuu ja voi olla tabu esim. omassa perhepiirissä. Kaikilla ei ole näin ja silloin ei ole kokemusta vaikenemisesta.
Luin itse Cia Kiiskisen Äitiyspakkauksen, joka sivuaa synnytystraumaa ja kertoo rankasta vauvavuodesta. En itse oikein pitänyt koko kirjasta, enkä osaa samastua sen maailmaan, mutta uskoisin, että kirjasta on sen sanoman paremmin tajuaville iloakin.
Kiiskinen esim. mainitsee oman äitinsä (ts kirjan päähenkilön äidin - mutta teos on kai hyvin omaelämäkertallinen) olleen "sekaisin" synnytyksen jälkeen (kenties psykiatrisella?). Ja hän itse katsoi synnärillä muita äitejä sillä ajatuksella, että "me kaikki traumatisoituneet". Mulle ajatus on ollut vieras, ehkä ei olisi, jos olisin kokenut toisenlaisen synnytyksen.
Tunnen kyllä naisia, jotka ovat traumatisoituneet synnytyksessä, eivätkä ole oikein siitä päässeet tolpilleen moneen vuoteen. Vauva-aikakin on ollut vain vaikea ja valoa tunnelin päässä oman äitiyden suhteen ehkä vasta toisen lapsen kanssa - tai lapsen aloitettua koulun.
Ei traumatisoituminen ole luonteen heikkoutta, eri ihmisillä on niin erilaiset kokemukset, eri tapa kokea, eri taustat mistä ponnistaa.
kamala ja traumaattinen. Tai ainakin niin luulin. Juttelin asiasta muiden kanssa ja huomasin, ettei se nyt ihan niin kamala ollutkaan, kun vertasi muiden synnytyksiin. Juttelin myös kätilökaverini kanssa, joka laittoi asioita vähän mittasuhteisiin. Aika parantaa haavat, niin on luonto hoitanut. Eihän sitä muuten olisi kuin yksilapsisia perheitä! Nyt odotan toista lasta ja odotan myös edellistä helpompaa synnytystä. Esikoinen on aina se tienraivaaja.
Niin ja onko synnytys tabu,mielestäni ei, koska siitä niin paljon puhutaan. Jos se olisi tabu, niin ei siitä niin paljon puhuttaisi. Tietysti on jokaisen henkilökohtainen asia haluaako kertoa perseensä repeämisistä yms kaikille.
Entä se sympatia? Tai lohduttava olkapää?
Tämä kysyin ihan tosisani.
ap
Ja puolustautuivat "samalla mitalla". Nimettömillä palstoilla saa kaikenlaisia vastauksia, se on keskustelun riski.
Synnytys varmaan tuntuu ja voi olla tabu esim. omassa perhepiirissä. Kaikilla ei ole näin ja silloin ei ole kokemusta vaikenemisesta.
Luin itse Cia Kiiskisen Äitiyspakkauksen, joka sivuaa synnytystraumaa ja kertoo rankasta vauvavuodesta. En itse oikein pitänyt koko kirjasta, enkä osaa samastua sen maailmaan, mutta uskoisin, että kirjasta on sen sanoman paremmin tajuaville iloakin.
Kiiskinen esim. mainitsee oman äitinsä (ts kirjan päähenkilön äidin - mutta teos on kai hyvin omaelämäkertallinen) olleen "sekaisin" synnytyksen jälkeen (kenties psykiatrisella?). Ja hän itse katsoi synnärillä muita äitejä sillä ajatuksella, että "me kaikki traumatisoituneet". Mulle ajatus on ollut vieras, ehkä ei olisi, jos olisin kokenut toisenlaisen synnytyksen.
Tunnen kyllä naisia, jotka ovat traumatisoituneet synnytyksessä, eivätkä ole oikein siitä päässeet tolpilleen moneen vuoteen. Vauva-aikakin on ollut vain vaikea ja valoa tunnelin päässä oman äitiyden suhteen ehkä vasta toisen lapsen kanssa - tai lapsen aloitettua koulun.
Ei traumatisoituminen ole luonteen heikkoutta, eri ihmisillä on niin erilaiset kokemukset, eri tapa kokea, eri taustat mistä ponnistaa.
alkuperäinen aloitus ei ollut hyökkäävä.
Nyt kun luen sen uudelleen, en vieläkään ymmärrä miksi osa hyökkäsi ap:n kimppuun kuin hyeenalauma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja vastauksessaan (nro 6) kommentoi, että "pitihän se arvata että arvon av-mammat.." tyyliin. Siihen mennessä ei ole ketjussa yhtään asiatonta vastausta.
Enkä tällä tarkoita, että myöhemmin tulleet asiattomuudet olivat ok, mutta ap kyllä myös itse ylireagoi ja hyökkäsi syyttä.
Mun mielestäni
Entä se sympatia? Tai lohduttava olkapää?
Tämä kysyin ihan tosisani.
ap
Ja puolustautuivat "samalla mitalla". Nimettömillä palstoilla saa kaikenlaisia vastauksia, se on keskustelun riski.
Synnytys varmaan tuntuu ja voi olla tabu esim. omassa perhepiirissä. Kaikilla ei ole näin ja silloin ei ole kokemusta vaikenemisesta.
Luin itse Cia Kiiskisen Äitiyspakkauksen, joka sivuaa synnytystraumaa ja kertoo rankasta vauvavuodesta. En itse oikein pitänyt koko kirjasta, enkä osaa samastua sen maailmaan, mutta uskoisin, että kirjasta on sen sanoman paremmin tajuaville iloakin.
Kiiskinen esim. mainitsee oman äitinsä (ts kirjan päähenkilön äidin - mutta teos on kai hyvin omaelämäkertallinen) olleen "sekaisin" synnytyksen jälkeen (kenties psykiatrisella?). Ja hän itse katsoi synnärillä muita äitejä sillä ajatuksella, että "me kaikki traumatisoituneet". Mulle ajatus on ollut vieras, ehkä ei olisi, jos olisin kokenut toisenlaisen synnytyksen.
Tunnen kyllä naisia, jotka ovat traumatisoituneet synnytyksessä, eivätkä ole oikein siitä päässeet tolpilleen moneen vuoteen. Vauva-aikakin on ollut vain vaikea ja valoa tunnelin päässä oman äitiyden suhteen ehkä vasta toisen lapsen kanssa - tai lapsen aloitettua koulun.
Ei traumatisoituminen ole luonteen heikkoutta, eri ihmisillä on niin erilaiset kokemukset, eri tapa kokea, eri taustat mistä ponnistaa.
alkuperäinen aloitus ei ollut hyökkäävä.
Nyt kun luen sen uudelleen, en vieläkään ymmärrä miksi osa hyökkäsi ap:n kimppuun kuin hyeenalauma.
En sanonut, että ap:lla olisi esim. ollut tarkoitus olla sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä se sympatia? Tai lohduttava olkapää? Tämä kysyin ihan tosisani. ap
Ja puolustautuivat "samalla mitalla". Nimettömillä palstoilla saa kaikenlaisia vastauksia, se on keskustelun riski. Synnytys varmaan tuntuu ja voi olla tabu esim. omassa perhepiirissä. Kaikilla ei ole näin ja silloin ei ole kokemusta vaikenemisesta. Luin itse Cia Kiiskisen Äitiyspakkauksen, joka sivuaa synnytystraumaa ja kertoo rankasta vauvavuodesta. En itse oikein pitänyt koko kirjasta, enkä osaa samastua sen maailmaan, mutta uskoisin, että kirjasta on sen sanoman paremmin tajuaville iloakin. Kiiskinen esim. mainitsee oman äitinsä (ts kirjan päähenkilön äidin - mutta teos on kai hyvin omaelämäkertallinen) olleen "sekaisin" synnytyksen jälkeen (kenties psykiatrisella?). Ja hän itse katsoi synnärillä muita äitejä sillä ajatuksella, että "me kaikki traumatisoituneet". Mulle ajatus on ollut vieras, ehkä ei olisi, jos olisin kokenut toisenlaisen synnytyksen. Tunnen kyllä naisia, jotka ovat traumatisoituneet synnytyksessä, eivätkä ole oikein siitä päässeet tolpilleen moneen vuoteen. Vauva-aikakin on ollut vain vaikea ja valoa tunnelin päässä oman äitiyden suhteen ehkä vasta toisen lapsen kanssa - tai lapsen aloitettua koulun. Ei traumatisoituminen ole luonteen heikkoutta, eri ihmisillä on niin erilaiset kokemukset, eri tapa kokea, eri taustat mistä ponnistaa.
alkuperäinen aloitus ei ollut hyökkäävä. Nyt kun luen sen uudelleen, en vieläkään ymmärrä miksi osa hyökkäsi ap:n kimppuun kuin hyeenalauma.
hämmästelen sitä kritiikkiä minkä ap on saanut osakseen.
Hän yrittää avautua vaikeasta synnytyksestään ja hänelle vastataan, että olisihan se nyt pitänyt tietää että synnytys sattuu. Se on oikeasti loukkaavaa, sillä tietenkin jokainen tietää synnytyksen sattuvan. Tuolla kommentilla halutaan vain sanoa, että 'olet tyhmä'.
Ei siinä ole kyse mistään muusta kuin ilkeilystä.
Miehet esimerkiksi eivät tiedä ollenkaan synnytyksestä, mitä se on, miten se sattuu ja ennen kaikkea mitä naisen alapää tulee kokemaan ja mitä mahdollisia pysyviä traumoja ja vammoja siitä jää. Itse asiassa synnyttäminen näyttää olevan siinäkin määrin tabu, että edes synnytysvalmennuksessa ei voida puhua synnytystapahtuman yksityiskohdista ääneen. Ei kerrota miltä tuntuu peräruiske, kun se annetaan liian myöhään ja supistaa. Miten nöyryyttävä se on, kun toinen tökkää jonkun letkun perseeseen, kun itse on repo ranka ja kovissa tuskissa. Ja että tästä toimenpiteestä ei tässä vaiheessa välttämättä ole hyötyä, vaan se lisää kipuja ja nopeuttaa kätilöiden iloksi synnytystä entisestään. Ei todellakaan kerrota mitä peräsuolen tai kohdun seinämien venymiä voi tulla ja miten esimerkiksi ulostetaan synnytyksen jälkeen, kun tikit sattuu ja nämä venymät kerää paskaa pussiin, eikä mitään tule ulos. Ei näistä arvon rouvat puhuta ja jotenkin siellä laitoksella tulee olo, että niistä ei saisi valittaakaan, jos yleisvointi on muuten hyvä ja synnytys mennyt ok. Luulisi, että kätilö kysyisi, että miten se sun kakkaaminen onnistuu nyt kun tuli tuo pullistuma (itsepähän sen näki alapäätä tutkiessa), niin ei sanaakaan. Monet näistä ongelmista tulee esille vasta kotona. Minun oma neuvolatäti oli kovin vaisu ennen synnytystä näistä asioista, vaikka kysyin suoraan. Hymyili vaan, että kyllä se vauva sieltä ulos tulee. Ihan jäi vaikutelma, että nämä tädit on vaan iloisia, kun tietävät, että tuokin nainen joutuu kärsimään hänen kohtalonsa ja siitäpähän saa ähäskutti, kun on kehdannut vointiaan valitella täällä, vaikka ei ole kuin päänsärkyä (kyllä mä säryt sulle näytän).
Mutta joo. Ei ole tabu. Kaikki naiset puhuu synnytyksistä synnyttäneiden kesken. Harva vaan ottaa puheeksi veren, suolenpätkät, oksennuksen, ulosteen, karkailevat pissat jne..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehet esimerkiksi eivät tiedä ollenkaan synnytyksestä, mitä se on, miten se sattuu ja ennen kaikkea mitä naisen alapää tulee kokemaan ja mitä mahdollisia pysyviä traumoja ja vammoja siitä jää. Itse asiassa synnyttäminen näyttää olevan siinäkin määrin tabu, että edes synnytysvalmennuksessa ei voida puhua synnytystapahtuman yksityiskohdista ääneen. Ei kerrota miltä tuntuu peräruiske, kun se annetaan liian myöhään ja supistaa. Miten nöyryyttävä se on, kun toinen tökkää jonkun letkun perseeseen, kun itse on repo ranka ja kovissa tuskissa. Ja että tästä toimenpiteestä ei tässä vaiheessa välttämättä ole hyötyä, vaan se lisää kipuja ja nopeuttaa kätilöiden iloksi synnytystä entisestään. Ei todellakaan kerrota mitä peräsuolen tai kohdun seinämien venymiä voi tulla ja miten esimerkiksi ulostetaan synnytyksen jälkeen, kun tikit sattuu ja nämä venymät kerää paskaa pussiin, eikä mitään tule ulos. Ei näistä arvon rouvat puhuta ja jotenkin siellä laitoksella tulee olo, että niistä ei saisi valittaakaan, jos yleisvointi on muuten hyvä ja synnytys mennyt ok. Luulisi, että kätilö kysyisi, että miten se sun kakkaaminen onnistuu nyt kun tuli tuo pullistuma (itsepähän sen näki alapäätä tutkiessa), niin ei sanaakaan. Monet näistä ongelmista tulee esille vasta kotona. Minun oma neuvolatäti oli kovin vaisu ennen synnytystä näistä asioista, vaikka kysyin suoraan. Hymyili vaan, että kyllä se vauva sieltä ulos tulee. Ihan jäi vaikutelma, että nämä tädit on vaan iloisia, kun tietävät, että tuokin nainen joutuu kärsimään hänen kohtalonsa ja siitäpähän saa ähäskutti, kun on kehdannut vointiaan valitella täällä, vaikka ei ole kuin päänsärkyä (kyllä mä säryt sulle näytän).
Mutta joo. Ei ole tabu. Kaikki naiset puhuu synnytyksistä synnyttäneiden kesken. Harva vaan ottaa puheeksi veren, suolenpätkät, oksennuksen, ulosteen, karkailevat pissat jne..
15 pojille ja tytöille. Ja mielellään kaikki mahdolliset traumat mukaan. Tämä voisi toimia hyvin ehkäisynä.
Miehet esimerkiksi eivät tiedä ollenkaan synnytyksestä, mitä se on, miten se sattuu ja ennen kaikkea mitä naisen alapää tulee kokemaan ja mitä mahdollisia pysyviä traumoja ja vammoja siitä jää. Itse asiassa synnyttäminen näyttää olevan siinäkin määrin tabu, että edes synnytysvalmennuksessa ei voida puhua synnytystapahtuman yksityiskohdista ääneen. Ei kerrota miltä tuntuu peräruiske, kun se annetaan liian myöhään ja supistaa. Miten nöyryyttävä se on, kun toinen tökkää jonkun letkun perseeseen, kun itse on repo ranka ja kovissa tuskissa. Ja että tästä toimenpiteestä ei tässä vaiheessa välttämättä ole hyötyä, vaan se lisää kipuja ja nopeuttaa kätilöiden iloksi synnytystä entisestään. Ei todellakaan kerrota mitä peräsuolen tai kohdun seinämien venymiä voi tulla ja miten esimerkiksi ulostetaan synnytyksen jälkeen, kun tikit sattuu ja nämä venymät kerää paskaa pussiin, eikä mitään tule ulos. Ei näistä arvon rouvat puhuta ja jotenkin siellä laitoksella tulee olo, että niistä ei saisi valittaakaan, jos yleisvointi on muuten hyvä ja synnytys mennyt ok. Luulisi, että kätilö kysyisi, että miten se sun kakkaaminen onnistuu nyt kun tuli tuo pullistuma (itsepähän sen näki alapäätä tutkiessa), niin ei sanaakaan. Monet näistä ongelmista tulee esille vasta kotona. Minun oma neuvolatäti oli kovin vaisu ennen synnytystä näistä asioista, vaikka kysyin suoraan. Hymyili vaan, että kyllä se vauva sieltä ulos tulee. Ihan jäi vaikutelma, että nämä tädit on vaan iloisia, kun tietävät, että tuokin nainen joutuu kärsimään hänen kohtalonsa ja siitäpähän saa ähäskutti, kun on kehdannut vointiaan valitella täällä, vaikka ei ole kuin päänsärkyä (kyllä mä säryt sulle näytän).
Mutta joo. Ei ole tabu. Kaikki naiset puhuu synnytyksistä synnyttäneiden kesken. Harva vaan ottaa puheeksi veren, suolenpätkät, oksennuksen, ulosteen, karkailevat pissat jne..
ettei haluta pelotella ensikertalaista. Ja ensikertalainen ei edes uskoisi tuosta puheesta puoliakaan jos joku sanoisi. Jälkikäteen niistä puhutaan vain jos asianomainen itse aloittaa. Koska ei voi tietää onko ulostaminen joka mammalle ongelma niin mitä sitä turhaan tuomaan esille. Jokuhan voi vaikka kokea sellaisen kyselyn intimiteettiään loukkavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että ei haluta pelotella ensisynnyttäjiä kaikilla mahdollisilla ongelmilla. Läheskään kaikillehan ei tule tuollaisia ongelmia (itselläni kolme synnytystä ja peräruiske oli ok kaikissa niissä, ottaisin vieläkin).
Miehet esimerkiksi eivät tiedä ollenkaan synnytyksestä, mitä se on, miten se sattuu ja ennen kaikkea mitä naisen alapää tulee kokemaan ja mitä mahdollisia pysyviä traumoja ja vammoja siitä jää. Itse asiassa synnyttäminen näyttää olevan siinäkin määrin tabu, että edes synnytysvalmennuksessa ei voida puhua synnytystapahtuman yksityiskohdista ääneen. Ei kerrota miltä tuntuu peräruiske, kun se annetaan liian myöhään ja supistaa. Miten nöyryyttävä se on, kun toinen tökkää jonkun letkun perseeseen, kun itse on repo ranka ja kovissa tuskissa. Ja että tästä toimenpiteestä ei tässä vaiheessa välttämättä ole hyötyä, vaan se lisää kipuja ja nopeuttaa kätilöiden iloksi synnytystä entisestään. Ei todellakaan kerrota mitä peräsuolen tai kohdun seinämien venymiä voi tulla ja miten esimerkiksi ulostetaan synnytyksen jälkeen, kun tikit sattuu ja nämä venymät kerää paskaa pussiin, eikä mitään tule ulos. Ei näistä arvon rouvat puhuta ja jotenkin siellä laitoksella tulee olo, että niistä ei saisi valittaakaan, jos yleisvointi on muuten hyvä ja synnytys mennyt ok. Luulisi, että kätilö kysyisi, että miten se sun kakkaaminen onnistuu nyt kun tuli tuo pullistuma (itsepähän sen näki alapäätä tutkiessa), niin ei sanaakaan. Monet näistä ongelmista tulee esille vasta kotona. Minun oma neuvolatäti oli kovin vaisu ennen synnytystä näistä asioista, vaikka kysyin suoraan. Hymyili vaan, että kyllä se vauva sieltä ulos tulee. Ihan jäi vaikutelma, että nämä tädit on vaan iloisia, kun tietävät, että tuokin nainen joutuu kärsimään hänen kohtalonsa ja siitäpähän saa ähäskutti, kun on kehdannut vointiaan valitella täällä, vaikka ei ole kuin päänsärkyä (kyllä mä säryt sulle näytän).
Mutta joo. Ei ole tabu. Kaikki naiset puhuu synnytyksistä synnyttäneiden kesken. Harva vaan ottaa puheeksi veren, suolenpätkät, oksennuksen, ulosteen, karkailevat pissat jne..
Mun mielestä synnytys ei vaan voi olla traumaattinen ,ainakaan pysyvästi invalidisoiva mikäli lopputuloksena on terve elävä vauva.Tai kyllähän se sairas ja vammautunut vauvakin on monelle tervetullut.AP taitaa myös ymmärtää sanan tabu merkityksen vähän väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta traumaattinen synnytys ilmiselvästi on. Jokaisen pitäisi täälläkin iloita siitä, että on sen saanut kokea, kipu on hyväksi, jos siihen osaa vain suhtautua ja tikit alapäässä kuin sotamuistoja konsanaan...
Sotamuistoista puheen ollen, toinen pappani selviytyi sodasta reippaana ja iloisena, muisteli sotaa välillä ihan kuin mitä tahansa kokemusta. Toinen alkoholisoitui vahvasti eikä kyennyt koskaan kertomaan mitään aiheesta. Oliko niin, että se, joka alkoholisoitui oli heikko ja tyhmä, ei ymmärtänyt noudattaa upseerien ohjeita eikä tajunnut, että kokemushan oli voimaannuttava ja vahvistava?
Vähän kärjistetty esimerkki, mutta traumaattinen synnytys on traumaattinen. Itse olin heti aloituksen lukiessani iloinen, että siinä luki tuo traumaattinen ja ajattelin onnellisena, että kerrankin saan olla lukematta näistä parin tunnin synnytyksistä, joissa kipu varmasti on ihan mieletöntä mutta homma ohi hetkessä. Käsitin, että ap hämmästeli, miten traumaattisen synnytyksen jälkeen voidaan hankkia toinen lapsi. No, luin otsikon sitten kommenttien jälkeen uudestaan ja ymmärsin, että eihän siinä rajattu nämä helpot synnytykset varsinaisesti pois. Harmi!
Täältä av:ltä saa harvoin tukea ja empatiaa. Alle 20 viestiä vastattu ap:n jälkeen ja ap on ehditty haukkua, omat synnytykset ja kivunsietokyvyt kehuttua ja ehtipä joku tuolla ilmoittaa, että ap:n kätilö ei ollut tehnyt virhettä, vaikka heti perään tuli runsaasti viestejä, joissa valitettiin, miksi ap ei kerro mitään omasta synnytyksestään... Niin, ja tietty joku vielä ehti pian sen jälkeen kirjoittaa, ettei sellaistakaan viestiä ole, missä kukaan olisi kätilöstä mitään maininnut. Av parhaimmillaan!
Miksi ei voida vastata asiallisesti ap:n viestiin olettamatta mitään ylimääräistä ja analysoimatta ap:tä turhasta valittajaksi? Traumaattinen kokemus on aina yksilöllinen kokemus eikä se tee kokijasta huonompaa, heikompaa tai typerämpää, mitä täällä jotkut yrittivät ihan rautalangasta vääntää. Ap:n olisi pitänyt katsoa peiliin ja lukea omat viestinsä... No, minä ne luin, ja ymmärrän oikein hyvin, miksi ap loukkaantui. Kun kaikkivoipainen av-mamma jyrää, niin katujyrä jää kyllä toiseksi!
Eka synnytykseni ei ollut traumaattinen mutta koin sen äärimmäisen epämiellyttävänä ja rankkana kokemuksena. Avautumisvaihe kesti 20 tuntia, joista useamman tunnin oksensin ja olin sellaisessa kiputilassa, mistä ei oikein päässyt mihinkään. Synnytys käynnistettiin, joten olin kiinni tippaletkuissa enkä kyennyt kävelemään. En ymmärtänyt ensimmäisten kuuden tunnin jälkeen, mitä tapahtui. Tuntui, että olin vain heittopussi, jota käänneltiin ja väänneltiin ja aina vain lisättiin oksitosiinin määrää, vaikka kipu oli aivan sietämätöntä. Ponnistusvaihe olikin sitten yhtä hymyä tuohon verrattuna, kesti vain 30 minuuttia eikä sattunut juuri lainkaan. Ekat sanat miehelle olivat, että ei koskaan enää ja samat sanat toistin vielä puolen vuoden päästä. Silloin jo tosin tiesin kokemustani jakaneena muiden äitien kanssa, että eipä tuo ehkä ollut mikään ihan järkky synnytys ja että mikään ei ollut mennyt vikaan, kaikki sujui periaatteessa kuin oppikirjan mukaan. Parin vuoden päästä aloin miettiä, että ehkä olisi hyvä kokea erilainen synnytys. Ja jos se olisikin samanlainen, voisin yrittää olla enemmän läsnä ja kysellä kätilöltä vaihtoehtoja kipuun. Nythän jo tiesin, miten se synnytys periaatteessa eteni.
Toinen synnytykseni oli sitten traumaattinen eikä ensimmäinen huono kokemus auttanut asiaa lainkaan. Traumaattinen on yksilöllinen kokemus, mutta koen traumaattiseksi nimenomaan sen, että jokin menee vikaan. Oma synnytykseni päätyi 12 tunnin avautumisvaiheen ja 2 tunnin ponnistusvaiheen jälkeen hätäsektioon. Lapsi joutui teholle, itse pääsin osastolle pienten ongelmien jälkeen vasta seuraavana päivänä ilman lastani. Pysyin tyynenä ja rauhallisena, ja onneksi lapsikin toipui, vaikka sairaalassa joutuukin ravaamaan nämä ekat vuodet erilaisissa tarkistuksissa ja terapioissa.
Trauma syntyi, kun kätilö tuli juttelemaan kanssani parin päivän jälkeen ja totesi minua silmiin katsoen, että koko homman olisi voinut välttää, jos olisin silloin heti avautumisvaiheessa hänen ohjeidensa mukaan kävellyt käytävällä enkä mennyt suihkuun (vauva oli siis väärässä tarjonnassa, napanuora kaksi kertaa kaulan ympäri). KUn kätilö ehdotti käytävällä kävelyä, sanoin, että jalkoihini sattuu, voinko mieluummin mennä lämpimään suihkuun ja kätilö piti sitä hyvänä ajatuksena. Ei ehdottanut kävelyä enää sen jälkeen... Sain siis tietää kaksi päivää lapseni syntymän jälkeen, että hätäsektio, lapseni synnytysasfyksia, tehohoito ja mahdolliset kehityshäiriöt olisi voitu välttää, jos vain olisin kävellyt käytävillä enkä itsekkäänä mennyt suihkuun... Vaikka miten asiaa pähkäilen, en pääse ajatuksesta, että kätilö oli ilkeä. Oikeassa? En tiedä. En ole kätilö. Siksi kysyinkin häneltä, voinko mieluummin mennä suihkuun. En vaatinut suihkua, kysyin. Olisi mukavaa, jos kätilöt voisivat tässä vaiheessa selostaa synnyttäjälle, mitä haittaa heidän pyytämästään vaihtoehdosta voi olla. Jokainen synnyttäjä kun varmasti haluaa sitä lapsensa parasta. Olen miettinyt miljoona kertaa, miksi en vain mennyt kävelemään. Syy löytyy ekasta synnytyksestä, jolloin tein niin kuin käskettiin ja koin olevani heittopussi, jota pompoteltiin mielivaltaisesti minne parhaiten haluttiin. Nyt halusin olla itse tietoinen vaihtoehdoista. Ja siksi ehdotin suihkua...
On olemassa ilkeitä ihmisiä, ja tuo kätilö, joka puhui koko ajan pehmeällä ja lässyttävällä äänellä, on mielestäni yksi ilkeimmistä ihmisistä, mitä olen koskaan tavannut. Haaveilen kyllä kolmannesta lapsesta. Olen vain miettinyt, miten ihmeessä sen uskaltaisin synnyttää. En halua synnytykseeni kätilöitä. Haluan mielettömän armeijan lääkäreitä. Ja ehkä sektion. Se kun taitaa olla vaarallisin äidille, ei niinkään lapselle. Joka tapauksessa haluan sellaisen lääkärin, joka voi antaa kaikki vaihtoehdot kerralla eikä tulla sitten jälkikäteen näsäviisaana vittuilemaan. Jos siis ikinä uskallan harkita kolmatta lasta. Kaksikin kyllä riittää. Enkä enempää synnytystraumoja itselleni halua.
Siihen valmistutaan 10kk. Sitten iso, muttei mahdoton päiväurakka, jonka jälkeen voi olla muutaman päivän täysin tyytyväinen itseensä. Levätä vain ja syödä. En ole koskaan juossut maratonia, mutta tehtyäni muutaman 100km/vrk pyörälenkin ja synnytettyäni 2 lasta ymmärrän hyvin miksi joku jää maratoniin koukkuun.
kun mies tahtoo joka yhdyntäkerta laskea siemenensä sisälle. Jos vielä sattuu olemaan helposti raskaaksi tulevaa sorttia niin eipä auta muu kuin ottaa lapsi vastaan ja olla kiitollinen piltistä.
Miehet esimerkiksi eivät tiedä ollenkaan synnytyksestä, mitä se on, miten se sattuu ja ennen kaikkea mitä naisen alapää tulee kokemaan ja mitä mahdollisia pysyviä traumoja ja vammoja siitä jää. Itse asiassa synnyttäminen näyttää olevan siinäkin määrin tabu, että edes synnytysvalmennuksessa ei voida puhua synnytystapahtuman yksityiskohdista ääneen. Ei kerrota miltä tuntuu peräruiske, kun se annetaan liian myöhään ja supistaa. Miten nöyryyttävä se on, kun toinen tökkää jonkun letkun perseeseen, kun itse on repo ranka ja kovissa tuskissa. Ja että tästä toimenpiteestä ei tässä vaiheessa välttämättä ole hyötyä, vaan se lisää kipuja ja nopeuttaa kätilöiden iloksi synnytystä entisestään. Ei todellakaan kerrota mitä peräsuolen tai kohdun seinämien venymiä voi tulla ja miten esimerkiksi ulostetaan synnytyksen jälkeen, kun tikit sattuu ja nämä venymät kerää paskaa pussiin, eikä mitään tule ulos. Ei näistä arvon rouvat puhuta ja jotenkin siellä laitoksella tulee olo, että niistä ei saisi valittaakaan, jos yleisvointi on muuten hyvä ja synnytys mennyt ok. Luulisi, että kätilö kysyisi, että miten se sun kakkaaminen onnistuu nyt kun tuli tuo pullistuma (itsepähän sen näki alapäätä tutkiessa), niin ei sanaakaan. Monet näistä ongelmista tulee esille vasta kotona. Minun oma neuvolatäti oli kovin vaisu ennen synnytystä näistä asioista, vaikka kysyin suoraan. Hymyili vaan, että kyllä se vauva sieltä ulos tulee. Ihan jäi vaikutelma, että nämä tädit on vaan iloisia, kun tietävät, että tuokin nainen joutuu kärsimään hänen kohtalonsa ja siitäpähän saa ähäskutti, kun on kehdannut vointiaan valitella täällä, vaikka ei ole kuin päänsärkyä (kyllä mä säryt sulle näytän).
Mutta joo. Ei ole tabu. Kaikki naiset puhuu synnytyksistä synnyttäneiden kesken. Harva vaan ottaa puheeksi veren, suolenpätkät, oksennuksen, ulosteen, karkailevat pissat jne..
Vai oliko tuo olevinaan ironiaa..
Pakko on vaan synnyttää kun mies tahtoo joka yhdyntäkerta laskea siemenensä sisälle. Jos vielä sattuu olemaan helposti raskaaksi tulevaa sorttia niin eipä auta muu kuin ottaa lapsi vastaan ja olla kiitollinen piltistä.
Miehet esimerkiksi eivät tiedä ollenkaan synnytyksestä, mitä se on, miten se sattuu ja ennen kaikkea mitä naisen alapää tulee kokemaan ja mitä mahdollisia pysyviä traumoja ja vammoja siitä jää. Itse asiassa synnyttäminen näyttää olevan siinäkin määrin tabu, että edes synnytysvalmennuksessa ei voida puhua synnytystapahtuman yksityiskohdista ääneen. Ei kerrota miltä tuntuu peräruiske, kun se annetaan liian myöhään ja supistaa. Miten nöyryyttävä se on, kun toinen tökkää jonkun letkun perseeseen, kun itse on repo ranka ja kovissa tuskissa. Ja että tästä toimenpiteestä ei tässä vaiheessa välttämättä ole hyötyä, vaan se lisää kipuja ja nopeuttaa kätilöiden iloksi synnytystä entisestään. Ei todellakaan kerrota mitä peräsuolen tai kohdun seinämien venymiä voi tulla ja miten esimerkiksi ulostetaan synnytyksen jälkeen, kun tikit sattuu ja nämä venymät kerää paskaa pussiin, eikä mitään tule ulos. Ei näistä arvon rouvat puhuta ja jotenkin siellä laitoksella tulee olo, että niistä ei saisi valittaakaan, jos yleisvointi on muuten hyvä ja synnytys mennyt ok. Luulisi, että kätilö kysyisi, että miten se sun kakkaaminen onnistuu nyt kun tuli tuo pullistuma (itsepähän sen näki alapäätä tutkiessa), niin ei sanaakaan. Monet näistä ongelmista tulee esille vasta kotona. Minun oma neuvolatäti oli kovin vaisu ennen synnytystä näistä asioista, vaikka kysyin suoraan. Hymyili vaan, että kyllä se vauva sieltä ulos tulee. Ihan jäi vaikutelma, että nämä tädit on vaan iloisia, kun tietävät, että tuokin nainen joutuu kärsimään hänen kohtalonsa ja siitäpähän saa ähäskutti, kun on kehdannut vointiaan valitella täällä, vaikka ei ole kuin päänsärkyä (kyllä mä säryt sulle näytän). Mutta joo. Ei ole tabu. Kaikki naiset puhuu synnytyksistä synnyttäneiden kesken. Harva vaan ottaa puheeksi veren, suolenpätkät, oksennuksen, ulosteen, karkailevat pissat jne..
haluaisitko sitten itse ohjata jonkun kauhuleffan synnytysaiheesta? Sinäkään et nyt ymmärrä, että kaikki eivät koe, niin kuin sinä. Itse en koe esim. peräruisketta mitenkään nöyryyttävänä. Ekassa pyysin itse. Rutiininomaisesti ei enää anneta. Ja jos annetaan, niin siihen on hyvä syy. Kaikki tila on hyödyksi, eli virtsarakko on hyvä olla tyhja ja jos on ollut vatsa kovalla, peräruiske voi olla paikallaan. Ei siinä ole mitään nöryyttävää. Ja jos tuntemus on ollut epämiellyttävä, se on valitettavaa, mutta on saattanut silti olla tilanteessasti oikea ratkaisu. Ja mun mies tietää todella paljon synnytyksestä, johtuu myös minun ammatista ja mielenkiinnosta, mutta onhan se miehestä itsestä kiinni ja myös häntä ympäröivistä naisista, kuinka paljon tietää.
En väitä, että synnytysvalmennus on kaikkialla hyvällä mallilla ja neuvolan terveydenhoitajat ovat aivan liian harvoin kätilöitä, joten varsinaisesti he eivät ole alan ammattilaisia... Mutta kaikilta naisilta seurataan synnytyksen jälkeen ulostaminen ja virtsaaminen. Ja tarkoitus ei kai ole valittaa, vaan pyytää apua ongelmiinsa. Oletko nyt oikeasti sitä mieltä, että synnyttämättömälle naiselle kannattaa luetella kaikki mahdolliset ongelmat, mitkä voivat aiheutua? Niistä et nimittäin itsekään tiedä vielä mitään. Suurin osa synnytyksistä sujuu hyvin ja pienet repeämät kuuluvat asiaan ja paranevat hyvin. Lapsivuodeaika on se aika, kun synnytyksestä toivutaan. Kaikki eivät koe sitä niin kamalana, kuin sinä. Ei voi mitenkään kertoa etukäteen kaikille kaikesta juuri heidän haluamallaan tavalla. Ja asiallisiin kysymyksiin ammattilaiset yleensä vastaavat asiallisesti ja oikein.
Mitäs jos SÄ katsoisit peiliin ja miettisit miksi sä et pystynyt.