Mikä saa teidät naiset synnyttämään uudestaan? Onko synnytys edelleenkin vaiettu tabu?

Kaksi niistä käynnistetty, kaikki 3 syöksysynnytyksiä ja mielestäni "helppoja". Viimeisin oli kivuliain, mutta se kipu oli niin lyhytaikaista (lähinnä ponnistus) että ei jäänyt painamaan mieltä vaan unohtui lähes heti.



Mutta ymmärrän kyllä naisia joilla ollut pitkiä tai erittäin vaikeita synnytyksiä!!

Et taida paljoa ystäviä omistaa tai kukaan heistä eiole synnyttänyt? Tai et taida paljoa käydä perhekerhossa tai olet ensikertalainen täällä?



Itse olen kolem kertaa vannonut, etten koskaan enää synnytä,mutta niin sitä vain on lapsia tullut kolme. Synnytykset ovat olleet enemmän tai vähemmän traumaattisia, mutta jutun juju onkin siinä, että tajuaa käydä traumat läpi, eikä jäädä niitä miettimään. Jos haluat lisää lapsia, niin käy synnytyksesi läpi ammattilaisetn kanssa.

Meilä neljä lasta ja koen kaikki synnytykset positiivisina.

oli mun tapauksessani ainoa keino saada ne.



Mun synnytykset on olleet hienoja ja voimannuttavia kokemuksia, joten olen ekan kerran jälkeen oikein odottanut sitä. En mä mitään ylistämistä synnyttämisestä kuitenkaan tarvitse.



Sun kannattaisi varmaan hakea apua tuohon traumaasi eikä jäädä sen vuoksi yksilapsiseksi. Pahimmassa tapauksessa siirrät trauman vielä tyttärellesi/miniällesi tai syyllistät lapsesi. Näitä on nähty.

Et taida paljoa ystäviä omistaa tai kukaan heistä eiole synnyttänyt? Tai et taida paljoa käydä perhekerhossa tai olet ensikertalainen täällä?

Itse olen kolem kertaa vannonut, etten koskaan enää synnytä,mutta niin sitä vain on lapsia tullut kolme. Synnytykset ovat olleet enemmän tai vähemmän traumaattisia, mutta jutun juju onkin siinä, että tajuaa käydä traumat läpi, eikä jäädä niitä miettimään. Jos haluat lisää lapsia, niin käy synnytyksesi läpi ammattilaisetn kanssa.

No ensinnäkin, miten tramuat voi käydä läpi jos niitä ei mieti.

Kyllä, olin ensimmäinen synnyttävä ystäväpiirissäni. Olisiko minun pitänyt odottaa sitten, että muut synnyttävät ennen minua?

Käsittämätöntä tämä av-mammojen järjen juoksu joskus.

Kun harrastaa seksiä, tulee lapsia. ja ne lapset täytyy synnyttää:D



sattuuhan se, mutta mitäs tässä maailmassa saisi ilmaiseksi?



Ymmärrän että pelottaa synnytys jos kaikki mahdollinen on mennyt huonosti, mutta ikävää että useimmiten sitten huonosta kokemuksesta syytetään kätilöitä ja lääkäreitä( joskus on toki aihettakin). Eihän ne kätilöt voi mitään sille jos nainen ei osaa ponnistaa oikein, lapsi ei ole otollisessa asennossa ym. Lapsen kannalta vaan usein on paras että syntyy alakautta, äitikin paranee nopeammin.



Ihmiset nyt vaan on erilaisia, kipukynnyksetkin on erilaisia. Jo pelkästään se että tietää mitä odottaa helpottaa toisen lapsen synnytystä.



Ja kyllä siitä olen samaa mieltä, synnytys on suuri IHME, kaikki kunnia siitä meille naisille. Mutta vähättelystä en todellakaan puhuisi, se vaan kuuluu elämään, ihan kuin seksikin..

ainakin omissa äitikavereissani on monia joilla oli vaikea, pitkä ja kivulias synnytys. Me puhutaan niistä paljon, suorastaan niin paljon että jos joukossa ois joku lapseton kun tapaamme, hän ei ymmärtäisi ollenkaan miksi jostakin asiasta pitää niin paljon jauhaa. Nyt kun useimmat on toisella kierroksella ja tiedämme mitä on tulossa, puhumme paljon esimerkiksi synnytykseen liittyvistä painajaisista joita osa näkee, peloista ja siitä että se kipu ei tosiaan unohdu. Mä ainakin muistan täydellisesti sen surrealistisen, kammottavan kivun jonka läpi ei kuullut eikä nähnyt mitään.



Vaikka et ap koskaan tekisi lisää lapsia, on hyvä käydä jossain keskustelemassa tuosta synnytyskokemuksestasi, ettei se jää painamaan sinua, ja ettei myöhemmin kaduta ettet tehnyt enempää lapsia.

Joillakin on varmaan tosi rankkoja synnytyskokemuksia. Mutta itselläni yksi pitkä ja raskas ja kaksi helppoa. Ja oikeastaan minua harmittaa se että en pääse enää synnyttämään koska perheen lapsiluku taitaa olla tässä. Raskausaikaa en kaipaa yhtään vaikka sekin oli minulle kohtuullisen helppoa. Mutta olisi kiva vielä synnyttää. Pikkuvauvaaikaakaan en kaipaa.

oli mun tapauksessani ainoa keino saada ne.

Mun synnytykset on olleet hienoja ja voimannuttavia kokemuksia, joten olen ekan kerran jälkeen oikein odottanut sitä. En mä mitään ylistämistä synnyttämisestä kuitenkaan tarvitse.

Sun kannattaisi varmaan hakea apua tuohon traumaasi eikä jäädä sen vuoksi yksilapsiseksi. Pahimmassa tapauksessa siirrät trauman vielä tyttärellesi/miniällesi tai syyllistät lapsesi. Näitä on nähty.

Tätä minä odottelinkin. Yritän tätä kokemustani purkaa jotenkuten täällä ja ainut asia mitä teiltä saan on syyllistäminen. Eli tietysti minä olen huono äiti, kun sanon tämän kaiken ääneen. Ja tieysti olen katkeroitunut vauvalleni.

Asia on kuitenkin niin, että olen jo hakenut apua ja tämä katkeroituminen on luojan kiitos kanavoitunut kätilööni, ei vauvvaani.

Aloituksen pointtina oli herättää keskustelua. Sen sijaan minua alettiin syyllistää ja jakamaan heti neuvoja. Niitä en ole kuitenkaan mielestäni pyytänyt.

Ehkä tämä oli väärä palsta tähän kesksuteluun. Ja todella, aihe vaikuttaa näiden vastausten perusteella tabulta.

Useimmitenhan synnytys ei kuitenkaan ole traumaattinen ja kauhea kokemus, joten kauheuksista ei mielestäni puhuta siksi, että niitä ei useimmiten ole! Tarkoitan siis, että kivuista huolimatta se että kaikki menee pieleen tai että äiti/lapsi vammautuu tai että kokemus on muuten traumatisoiva, on keskimäärin vain pientä vähemmistöä. Ap:llä on tietysti eri näkökulma tähän kun on itse jotain traumatisoivaa joutunut kokemaan.



Oma synnytykseni oli kivulias niin kuin asia useimmiten on, mutta se on kokonaisuutena erittäin positiivinen kokemus ainakin jälkikäteen ajateltuna, ja ihan oikeasti avoimin mielin ja mielenkiinnolla jo odotan lähestyvää toista synnytystä (toivottavasti nytkin kaikki sujuu edes kohtuuhyvin). Omalla kohdallani ja omassa kaveripiirissäni kaikki kyllä aina tilittää avoimesti oman synnytyksensä kulkua ja niitä kipuja, eikä asia nimenomaan ole tabu, vaan tällä "tilityksellä" käydään asiaa läpi pois päiväjärjestyksestä. Kenellekään ystävälleni ei kuitenkaan ole mitään ihan traumatisoivaa synnytyksessä tapahtunut.

eka synnytys, ja sain silti lisää lapsia. Yksi syy varmaan oli se, että pidin sisarusta niin tärkeänä ensimmäiselle, että olisin ollut valmis aika paljoon, ettei tämä olisi ainakaan minun valintani takia jäänyt ainoaksi lapseksi. Toinen synnytys olikin sitten helpoin minun synnytyksistäni, ja se oli aika terapeuttinen kokemus.



Ensimmäisen synnytykseni jälkeen halusin puhua siitä, mutta koska monet ystäväni eivät vielä olleet saaneet lapsia, tai odottivat ensimmäistään, koin, että kukaan ei halunnut kuullaa pahasta olostani. Äitini, johon minulla ei ole ollut mitään superkiinteää suhdetta, taisi yllättäen olla ainoa, joka oikeasti ymmärsi, miltä minusta tuntui. Mutta hänellä olikin ollut eka synnytys samanlainen kuin minulla, pitkä ja vaikea imukuppiin päätynyt. Ja toinen sitten helppo.

"

Et taida paljoa ystäviä omistaa tai kukaan heistä eiole synnyttänyt? Tai et taida paljoa käydä perhekerhossa tai olet ensikertalainen täällä? " Kyllä noista lauseista joku muukin olisi voinut mielensä pahoittaa. Ohiksena nyt mietin mistä kohdasta ap mahtoi loukkaantua.

se oli kärjistävä heitto, koska on tosiaan aika outoa, jos joku ei ole jutellut synnytyksistä. Ap:hän kysyy, onko synnytys tabu - ja se EI VÄHÄSSÄKÄÄN MÄÄRIN OLE TABU, vaan synnytyksen kauheuksilla pikemminkin jopa rehennellään, samaan tapaan kuin inttikokemuksilla.

Joten ei tuossa kai muuta haluttu sanoa kuin että eipä noilta synnytystarinoilta voi välttyä kuin olemalla ilman mitään äitikontakteja.

PS: en kirjoittanut tuota, mutta ihmettelen ap:n hermostusta.

AP:n lähipiirissä sitä synnytyksen rankkuutta ja siitä toipumista vähätelleet ihmiset eivät vain ole osanneet sen paremmin mitään sanoa. Se "kyllä se siitä" on vain reaktio siihen ettei tiedä eikä varmaan ymmärräkään.



Itse muistan esikoista odottaessani tulkinneeni erään tuttavapariskunnan kahvipöydässä kertoman synnytyskertomuksen (joka heille oli traumaattinen) jonkinlaiseksi rehentelyksi juuri, että tässä nyt pikkasen liioitellaan ja tarkoitus on saada vähän peloteltua tuota odottajaa. Tietysti jos he olisivat itkusilmässä sitä kertoneet, olisin minäkin varmaan hahmottanut tilanteen vakavuuden. Nyt lähinnä puistelin päätänä ja naurahdin jopa johonkin kohtaan.



Jälkikäteen ajatellen he varmaan halusivat vain jakaa kokemuksensa ja puhua siitä, enkä ihmettele. Ja että puhuivat minulle, johtui varmaan siitä että tuore äiti kuitenkin samaistui raskaana olevaan siinä että ei itsekään pysynyt synnytystapahtumien perässä. Mutta ei minulla vieläkään, itsekin nyt synnyttäneenä, olisi paljon sanottavaa jollekin jonka synnytys on ollut pelottava ja päättynyt hätäsektioon ja teholle. Sanoisinko että niin olihan se vähän jännittävää se ponnistaminen, tai että otin päiväunet synnytyssalissa, vai että joo sain minäkin muutaman tikin.



Tietysti sillä tasolla voin samaistua, että en minäkään tiennyt synnytyssairaalaan lähtiessä, että miten tässä tulee käymään, niin kuin ei kukaan ensisynnyttäjä, eikä yleensä toista tai viidennettäkään kertaa menevä voi varmaksi tietää. Minä kuitenkin hain ennen synnytystä aika paljon tietoa, ja loppuvaiheilla keskityin luonnolliseen kivunlievitykseen yms. rauhoittavaan aineistoon. Minun kannalta kehityskäyrä meni niin, että ensin olin ihan varma että kuolen synnytykseen, raskauden alkuaikana aloin ajatella että kyllä siitä selviää, raskauden loppuaikana koitin vain pysyä sitten luottavaisena, rentona ja hengittää, ja synnytyksen jälkeen olin iloisesti yllättynyt siitä miten helposti se meni.



Ja kyllä minä silloin olin todella ylpeä itsestäni ja saavutuksestani. Suorastaan säteilin vuodeosastolla, upea olo endorfiinipöllyissä, ihanaa olla huomion keskipisteenä (vauvaahan ne ihmiset tuli katsomaan, mutta silti), maata sängyssä ja syödä suklaata. Onneksi huoneessa oli toinen samalla lailla positiivisesti yllättynyt, jonka kanssa ehdimme vähän puhua siitä hämmästyksestä mikä koko synnytys oli. Ensimmäisessä ruokajonossa huomasin muiden äitien olemuksesta, että erilaisiakin tarinoita on, ja ehkei kannata hirveästi muiden synnyttäneiden kanssa tällaisia "en ois uskonut miten helppoa se on" -tyylisiä kommentteja alkaa laukoa. Olin sitten vain hiljaisesti kiitollinen helposta synnytyksestä ja terveestä vauvasta. Synnytys jäi mieleen voimaannuttavana kokemuksena, mutta ei se ole sellainen asia mistä kaikkialla puhuisin, koska ei minulla ole siinä mitään muuta läpikäytävää kuin oma hyvä olo, ja se taas ei ole kohteliasta kovempia kokeneita kohtaan. Ensisynnyttäjälle voisinkin puhua ihan avoimesti.

Et taida paljoa ystäviä omistaa tai kukaan heistä eiole synnyttänyt? Tai et taida paljoa käydä perhekerhossa tai olet ensikertalainen täällä?

Itse olen kolem kertaa vannonut, etten koskaan enää synnytä,mutta niin sitä vain on lapsia tullut kolme. Synnytykset ovat olleet enemmän tai vähemmän traumaattisia, mutta jutun juju onkin siinä, että tajuaa käydä traumat läpi, eikä jäädä niitä miettimään. Jos haluat lisää lapsia, niin käy synnytyksesi läpi ammattilaisetn kanssa.

No ensinnäkin, miten tramuat voi käydä läpi jos niitä ei mieti.

**????? Mieti,mieti hyvä laps, mutta älä yksinäsi mieti!

Kyllä, olin ensimmäinen synnyttävä ystäväpiirissäni. Olisiko minun pitänyt odottaa sitten, että muut synnyttävät ennen minua?

** Siis, netti, perhekerhot, puistot, äidit, mummot jne ovat täynnä omista synnytyksistään kertovia naisia. Oletko huomannut, että tuolla keskustelujen otsikoissa on tuollainen synnytys-puolikin? Jos koet oman synnytyksesi niin traumaattiseksi, ettet koe kuuluvasi tähän synnyttäneiden naisten vuosituhantiseen ketjuun, niin voisit ottaa ihan tosissasi yhteyttä ammattiauttajaan. Soita vaikka synnytyssairaalaasi ja pyydä, että voisit käydä synnytyksesi läpi jonkun kanssa, etkä jäädä sitä yksin miettimään.

Käsittämätöntä tämä av-mammojen järjen juoksu joskus.

;-)))))

Tämä piirre on niin tyypillistä naiselle! Eikös tuo nyt jos mikä ole vähättelyä?



Sama se on työmarkkinoilla. Naiset tyytyy siihen mitä saavat ja miehet vie parhaat päältä ja kunnian. Miehille jopa maksetaan parempaa palkkaa.



Mutta mitäpä me naiset. Mehän ollaan vaan synnyttäjiä.

ihmiset ovat nykyään vaan niin vieraantuneet luonnosta,että synnytyksestäkin pitäisi tehdä joku varmasti traumaattinen asia,jolla pelotella ja hankkia kunniaa itselle. Nainen synnyttää,mikäli tahtoo lapsia. Jos ei uskalla synnyttää,ei varmasti halua lasta tarpeeksi. Se kestää vain hetken verrattuna siihen,että siinä annetaan toiselle elämä.

Et ole huono äiti kun sanot ääneen että synnytys sattui ja nyt pelottaa ja vituttaa.



Mutta et sinä voi muita syyttää SINUN KIVUSTASI!



Kipu ei ole tabu, eikä varsinkaan synnyskipu, synnytys sattuu, tajuaahan sen kaikki...



Keskustelua voit aloittaa, mutta et määrätä mihin suuntaan se kulkee ja mistä asioista saa puhua. Otathan huomioon että sinä koit synnytyskivun kamalana asiana, suurinosa muista naisista kamalana, mutta luonnollisena. Tosiaan sinulle oikea paikka puhua on ammatttiauttaja, hän varmasti osaa sinulle kaunistelemalla kertoa että sinä koet kivun raskaampana kun muut ja se on ihan okei.



Kätilö tapauksessasi ei ole tainnut tehdä virhettä, ponnistusvaiheessa kun usein ei sitä puudutusta anneta, eikä se välttämättä auttaisikaan vaikka sitä saisit. Voisihan olla että siitä olisi ollut todella ikävät seuraamukset joiden rinnalla kiputraumasi tuntuisi pieneltä:(



Mutta voimia asian läpi saattamiseen, on varmasti tukiryhmiä joissa käy kipupotilaita.

oli mun tapauksessani ainoa keino saada ne.

Mun synnytykset on olleet hienoja ja voimannuttavia kokemuksia, joten olen ekan kerran jälkeen oikein odottanut sitä. En mä mitään ylistämistä synnyttämisestä kuitenkaan tarvitse.

Sun kannattaisi varmaan hakea apua tuohon traumaasi eikä jäädä sen vuoksi yksilapsiseksi. Pahimmassa tapauksessa siirrät trauman vielä tyttärellesi/miniällesi tai syyllistät lapsesi. Näitä on nähty.

Tätä minä odottelinkin. Yritän tätä kokemustani purkaa jotenkuten täällä ja ainut asia mitä teiltä saan on syyllistäminen. Eli tietysti minä olen huono äiti, kun sanon tämän kaiken ääneen. Ja tieysti olen katkeroitunut vauvalleni.

Asia on kuitenkin niin, että olen jo hakenut apua ja tämä katkeroituminen on luojan kiitos kanavoitunut kätilööni, ei vauvvaani.

Aloituksen pointtina oli herättää keskustelua. Sen sijaan minua alettiin syyllistää ja jakamaan heti neuvoja. Niitä en ole kuitenkaan mielestäni pyytänyt.

Ehkä tämä oli väärä palsta tähän kesksuteluun. Ja todella, aihe vaikuttaa näiden vastausten perusteella tabulta.

Nyt sinulla ei taida olla kaikki asiat hyvin. Miten voit kokea viesteistä syylistämistä? Ihmiset kehottivat sinua hakemaan apua,koska eivät tienneet sinun jo sitä hakeneen. Olsit kertonut sen, etkä haukkunut muita neuvojen tyrkyttämisestä. Mutta hyvä kun olet apua hakenut. Ja miten ihmeessä saat näiden vastausten perusteella sen käsityksen, että aihe on tabu????? Perustele!

kun ei täälläkään uskalla kertoa mikä siinä oli niin kamalaa. Mulla on 5v, 3v ja vauva. Muistan kunnolla vain viimeisen synnytyksen, uskon että hormoonit haihduttaa muiston kivusta. Mulle toinen synnytys oli vaikein koska oli ensimmäinen (ensin kiireellinen sektio).



Mä en tahdo enää lapsia koska minusta raskausaika on niin rankkaa. Supistuskipujen aikana muistan ajatelleeni miksi siihen ryhdyin, mutta kun saa vauvan syliin kaikki unohtuu.



Ja vaikka sektio oli kivuton olen ikionnellinen, että sain muut lapseni alateitse. Kaikesta kivusta, tuskasta ja tikeistä huolimatta synnyttäminen on upea kokemus.

synnytys ollut traumaattinen, toki se koski, mutta niin yleensä synnytys jonkun verran koskee, toisia enemmän toisia vähemmän. Kakkosen synnytys kesti tunnin ekasta supistuksesta ponnistamiseen ja oli niin helppo, että olisin itse ollut valmis kotiin suihkun ja välipalan jälkeen (joskin vauva oli niin pieni, että ei päästy). Kakkosen jälkeen olo oli, kuin ei olisi synnyttänytkään. En vähättele synnytyksiäni, toki iso työhän se on ja olen onnellinen, että olen pystynyt synnyttämään helposti kaksi tervettä lasta. Mutta ei se synnytys nyt niin kamalaa ollut. Vielä voisin kolmannen tehdä, mutta järki pistää vastaan, ei se synnytysten kokeminen.