Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kuolemanpelko, mikä auttaa ahdistukseen?
11.01.2011 |
Olen 24 vuotias, puolivuotiaan vauvan äiti. Meillä on elämä mallillaan, eikä mitään sen erikoisempaa ole sattunut, mikä selittäisi nämä kurjat ajatukset.
Eli minulle on kehittynyt viimeaikoina ihan järkyttävä kuolemanpelko,
herään yöllä/aamulla johonkin käsittämättömään uneen,
ja loppupäivän mietinkin sitten enemmän tai vähemmän intensiivisesti tätä kuolemahommaa.
Minua ahdistaa, että tämä kaikki tulee loppumaan joskus, että aika vaan kuluu eteenpäin, ja lopussa odottaa Kuolema.
Se ajatus puristaa rintaani, eikä hellitä. Haluaisin pysäyttää ajan tähän hetkeen, ja pitää kaikki rakkaat lähelläni ikuisesti.
Tiedän, että tämän asian vatvominen on turhaa, että kuolema tulee kaikille jossain vaiheessa, halusimme sitä tai emme,
mutta en jostain syystä pysty sulattamaan sitä.
Onko muilla vastaavia ajatuksia?
Johtuuko nämä kenties tästä tuoreesta äitiydestä, vai kuuluuko tähän ikään joku tällainen vaihe?
Olisi mukava kuulla ihan ammattilaisenkin näkemyksiä.
Onko tämä ohimenevää? Normaalia? Vai olenko tulossa hulluksi?
Keskustelua ja neuvoja, kiitos!
Kommentit (50)
Uskoisin sen johtuvan hormoneista. Mutta myös masennus voi puhjeta helpommin synnytyksen jälkeen, joten kannattaa tarkkailla omaa olotilaa.
Kannattaisi aktiivisesti tiedostaa milloin ajatukset tulevat ja työstää ne. Pakkoajatuksista on olemassa hyviä kirjoja. Pakkoajatukset ruokkivat itseään ja niiden vatvominen vahvistaa niitä.
Itse olen myöhemmin tullut uskoon ja saanut jonkinlaisen järkevän selityksen elämän tarkoitukselle ja kuolemalle. Se on lopettanut kokonaan ajatukset kuolemasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
esimerkiksi siihen, että on jäänyt itse yksin oman hätänsä kanssa itkemään ja siitä on aiheutunut trauma? Äidiksi tulohan aktivoi omia kokemuksia ja usein nimenomaan sen ikäkauden kokemuksia mitä ikävaihetta oma vauva juuri läpikäy? Jos sinut on vaikka jätetty jonnekin hoitoon tms. olet voinut kokea sen syvänä ahdistuksena ja hajoamisen tunteena (koska oma ensisijainen hoitaja ei ole ollut kannattelemassa tunteitasi kanssasi) mikä näyttäytyy kuolemanpelkona myöhemmin elämässä. Kuolemanpelkohan on (oman itsen) tuhoutumisen pelkoa ja liittynee käsittääkseni turvattomuuteen ja perusluottamuksen puutteeseen (elämää kohtaan)?
Tietääkö joku paremmin asiasta?
Itse olen myöhemmin tullut uskoon ja saanut jonkinlaisen järkevän selityksen elämän tarkoitukselle ja kuolemalle. Se on lopettanut kokonaan ajatukset kuolemasta.
Jännä juttu, olen tuo nro 3 yllä. Samoihin aikoihin kuin itselläni oli masennusta, myös minä kehitin itselleni maailmankatsomuksen. En ole koskaan ollut "uskovainen", enkä ole sitä tänäkään päivänä, mutta löysin kyllä samoihin aikoihin itselleni eräänlaisen mallin miten ajattelen maailman toimivan. Ehkä joku uskovainen kutsuisi sitä uskoontulemiseksi, mutta uskovaiset luokittelisivat minut siitä huolimatta ateistiksi, jota en myöskään mielestäni ole.
Joka tapauksessa, silloin kun ihminen on masentunut ja lähtee siitä parantumaan, hän on hyvin herkkä vaikutteille ja vaikkapa uskoon käännyttämiselle ja tätä myös tietyt uskontokunnat hyödyntävät hyväkseen. Se voi olla sitten joko hyväksi tai huonoksi tälle ihmisille, useimmat varmasti kokevat sen olevan hyväksi. Pääasia on että on sinut itsensä kanssa.
Itse olen uskontokuntien mukaan ateisti. Olen kehittänyt oman uskoni eri lähteiden perusteella. En kuulu mihinkään uskontokuntaan enkä tosiaan sellaista lämpimästi suosittelekaan. Tai ainakin pitäisi olla tarpeeksi terve arvioimaan niiden todellista sisältöä.
päinvastoin minusta tuntuu, että nyt elämä on niin upeaa ja täydellistä, että pelkään sen loppuvan.
En siis hiipparoi zombina täällä kotona miettien näitä asioita,
vaan olen iloinen ja onnellinen, nautin vauvan kanssa touhuamisesta ja rakastan miestäni valtavasti,
mutta jossain taustalla kalvaa tämä pelko.
Olen kyllä jutellut mieheni kanssa tästä, hän onneksi jaksaa kuunnella ja olla tukena, mutta ei oikein ymmärrä mistä nämä ajatukseni juontuvat, kuten en minäkään.
Varmaan pitäisi tavata enemmän ihmisiä ja keksiä tekemistä, niinkuin joku tuolla ehdottelikin, ehkä se saisi ajatukset muualle.
Minulla oli vastaavia ajatuksia myös jossain raskauden alkuvaiheessa, muistan vaan katselleeni ihmisiä junassa tyyliin "tuokin vanha mies on ollut joskus nuori ja vetreä, elämä ollut edessä, mutta nyt kuolema jo odottaa nurkan takana, ja kaikki on ohi." Mutta jossain vaiheessa nuokin ajatukset loppuivat, ehkä nytkin on vain joku vaihe päällä?
En tosiaan tunne itseäni masentuneeksi, pelottaa vaan tämän kaiken "hyvän" loppuminen. Sinänsä naurettavaa tuhlata tämä ihana aika murehtimiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ahdistaa, että tämä kaikki tulee loppumaan joskus, että aika vaan kuluu eteenpäin, ja lopussa odottaa Kuolema. Se ajatus puristaa rintaani, eikä hellitä. Haluaisin pysäyttää ajan tähän hetkeen, ja pitää kaikki rakkaat lähelläni ikuisesti.
Tämä varsinkin oli erinomaisen hyvin muotoiltu - näin me kaikki varmasti ajattelemme jossain vaiheessa. Myös itseäni ajatus kuolemasta vaivaa ajoittain läheisteni menetysten vuoksi (äiti, ystäviäni) - missä he ovat, ovatko he. He tietävät nyt sen elämää suuremman salaisuuden, jota kukaan ihminen, tiedemies tai uskovainen ei ole pystynyt todistamaan. Että loppuuko kaikki vai jatkuuko. Järkihän siinä menee jos loputtomiin asiaa veivaa, ei auta kuin yrittää ymmärtää elämän raadollisuus. Että näin asiat ovat menneet ikuisuuden, ja me olemme siinä vain pieni tomunen, pieni piikki ajassa. Toisaalta haluan uskoa toispuoleiseen elämään, toisaalta ajatus kaiken loppumisestakin on tavallaan lohdullista.
Niin, niistä ajatuksista täytyy vaan päästää irti. Viimeksi minulla oli tämä synkkien ajatusten kierre noin kk sitten, kun oli tämä Koreoiden tilanne päällä, satuin lukemaan Baba Vangan ennustuksia (en sinällään usko, mutteivät ne ainakaan ahdistukseen auttaneet...), luonnontila on mitä on, nyt eläinten massakuolemat, ensi vuoden "maailmanloppu"... Karmeita ajatuksia, mutta päästän niistä irti sen ajatuksen voimin, että mikään, mitä teen, ei tule vaikuttamaan mihinkään. Jos maailma loppuu (no tämä esimerkkinä, en kauhean vahvasti usko siihen, vaikka pyörittelenkin ajatusta mielessäni), niin se loppuu minusta huolimatta. Minulla on vielä elämää jäljellä toivottavasti vuosikymmeniä, enkä halua haaskata sitä pelkäämällä jotain mahdotonta.
Varmasti tuore äitiyskin antaa oman lisänsä tuohon ahdistukseesi. Suosittelen myös puhumaan ajatuksistasi ammattilaiselle, huomaisit, että et ole tulossa hulluksi; olet varuillasi, haluat suojella jälkikasvuasi tiikeriemon tavoin, haluat sulkea kaiken pahan ulkopuolelle... Se on normaalia ja koska me ihmiset ajattelemme, ajattelemme väkisinkin välillä myös synkkiä. Ehkä se on eräänlaista asioihin kasvamista myös... Miettiä pahimmat kauhuskenaariot läpi, ja todeta, että tämä on vain elämää. :)
Paljon tsemppiä sinulle!! :)
esimerkiksi siihen, että on jäänyt itse yksin oman hätänsä kanssa itkemään ja siitä on aiheutunut trauma? Äidiksi tulohan aktivoi omia kokemuksia ja usein nimenomaan sen ikäkauden kokemuksia mitä ikävaihetta oma vauva juuri läpikäy? Jos sinut on vaikka jätetty jonnekin hoitoon tms. olet voinut kokea sen syvänä ahdistuksena ja hajoamisen tunteena (koska oma ensisijainen hoitaja ei ole ollut kannattelemassa tunteitasi kanssasi) mikä näyttäytyy kuolemanpelkona myöhemmin elämässä. Kuolemanpelkohan on (oman itsen) tuhoutumisen pelkoa ja liittynee käsittääkseni turvattomuuteen ja perusluottamuksen puutteeseen (elämää kohtaan)? Tietääkö joku paremmin asiasta?
mä jouduin onnettomuuteen jossa olin vähällä kuolla samanikäisenä kun vanhin lapseni on nyt.
minulle on alkanut tulla kans tällaisia ahdistavia kuolemanpelko ajatuksia. lähinnä iltaisin ja öisin. voisko mun tänhetkiset pelot siis johtua tuosta lapsuuden onnettomuudesta? ennen se ei ole mua mitenkään vaivannut..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen ku leimaat ittes ties miksi niin anna ajan kulua. Mulla 3 lasta ja jokaisen syntymän jälkeen sama juttu! Hormonit, yövalvomiset jne tekee tepposensa.
Olen perus positiivinen ihminen ja kuoleman vatvominen ei kuulu normaaliin käytökseeni, mutta aina vauva aikoina ja kun olen ollut enemmän kotona lasten kanssa näin on käynyt.
Elämä on vaan niin ihanaa, että pelkään menettäväni sen....
Kunhan arki astuu kuvioihin taas ennemmin tai myöhemmin huomaat ajattelevasi vähemmän ja vähemmän noita asioita jotka eivät ajattelemalla muuksi muutu.
Juu, eiköhän tämä hellitä jossain vaiheessa,
täytyy vaan yrittää nauttia elämästä ja luottaa siihen, että minulla ja perheelläni on vielä vuosia ja vuosia yhteistä elämää edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla samanmoisia ajatuksia ja pelkoja!
ainahan kuolema on enemmän tai vähemmän mielessä ollut. liitän sen tohon että oon saanu vähän aikaa sitte vauvan,ja elämä muutenkin mallillaan. ja oon sentäs 33 vuotias ja 4 lapsen äiti.uskossakin olen,luulis ettei uskovai näin kovasti kuolemaa pelkää,mutta niin vain teen. että yksin et ole pelkoinesi!
Itse painiskelen samoissa ajatuksissa. Niiden kohdistuminen on vain hieman eri. Minullakin on pieni lapsi 2-vuotias. Aina välillä tulee puistavana tunteena ajatus päässä, että mitä jos kuolen? En näe lapseni varttuvan, kuka hänestä huolehtii kuin minä jos minua ei ole, pärjääkö hän. Tukiverkostomme hänestä varmasti huolehtii, mutta silti. Välillä nämä ajatukset painuvat taka-alalle ja välillä nousevat pintaan myrskyn lailla. Olen tästä välillä joillekin jutellut ja kuten edellistenkin keskuisteluissa on todettu voisi olla järkevää kääntyä ammattilaisen puoleen, masennusta en tunnusta kärsiväni.
Helpottaa tietää, että en ole maailmassa ainut joka pyörittelee näitä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nappeja naamaasi.
Tuttu tunne minullekin. Eka kerran sama asia selkeytyi minulle murrosiän hormoonimyllerryksissä. Oli aikamoinen jysäys tajuta, että tämä ihan oikeasti loppuu. Mietin yöt elämän mielettömyyttä ja ahdisti pirusti ja pelotti. Se tasaantui kun hormoonit asettui.
Seuraavan kerran nämä toistuivat joka kerta neljän synnytyksen jälkeen. Kesti jonkin aikaa, että heräsin kuolemankauhuun yöllä. Ihan vain sellaiseen puristavaan oloon, että minä kuolen joskus ja miksi edes piti syntyä kun kaikesta pitää luopua joskus ja onko tässä mitään järkeä. Ihan oikea kauhukohtaus, mikä helpotti kun heräsin kunnolla unen ja valveen rajamailta. Jokainen meni ohi kun hormoonit asettui.
Itse olen ollut tyytyväinen, että olen tajunnut elämän rajallisuuden ja raadollisuuden. Olen oppinut elämään sillä tavalla, että minun elämän sisältöni ei ole materia tai kilpailu naapurin kanssa lasten merkkivaatteista tai autosta. Olen heittäytynyt oravanpyörästä pois ja elän vakaasti omaa elämääni, koska tosi on, että mitään uutta ei ole auringon alla.
Yritä kääntää kuolemanpelkosi voimavaraksesi, äläkä lähde juoksemaan sitä pakoon ja miettimään, että loppuelämän vois nappailla jotain pillereitä naamaan sinne hautaan asti, ettei totuutta tarvitse ajatella ja voisi elää vain turhakkeisiin tarrautuen.
Kaikkea hyvää sinulle.
Ennen ku leimaat ittes ties miksi niin anna ajan kulua. Mulla 3 lasta ja jokaisen syntymän jälkeen sama juttu! Hormonit, yövalvomiset jne tekee tepposensa.
Olen perus positiivinen ihminen ja kuoleman vatvominen ei kuulu normaaliin käytökseeni, mutta aina vauva aikoina ja kun olen ollut enemmän kotona lasten kanssa näin on käynyt.
Elämä on vaan niin ihanaa, että pelkään menettäväni sen....
Kunhan arki astuu kuvioihin taas ennemmin tai myöhemmin huomaat ajattelevasi vähemmän ja vähemmän noita asioita jotka eivät ajattelemalla muuksi muutu.
Olen ammattilainen. Ei se sinua miksikään leimaa, että käyt keskustelemassa esim. terveyskeskuksen psykologin tai psyk. sairaanhoitajan kanssa. Eikä mitään lääkkeitä tarvitse väkisin alkaa syödä. Noi sun ajatukset on ihan tavallisia, mutta ilmeisesti paljon voimakkaampia kuin yleensä. Ei kannata yksin olla ahdistunut ja pilata sillä arvokasta vauva-aikaa! Usein muutama keskustelukäynti ja tieto siitä, että apua löytyy, auttaa. Neuvolantädeistä osa osaa ohjata sut jatkohoitoon, niitä on siihen aika paljon koulutettu. Ja jos kohdaalle sattuu sellainen joka sanoo että noi nyt menee itsestään ohi, niin pidä puolesi. Soitapa sille terkkarille jo tänään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 24v viikko sitten täydellisen tytön synnyttänyt äiti. En koe olevani masentunut...ole oikeastaan liian onnellinen ja rakastunut vauvaani. En halua menettää tätä onnea ja ihanaa elämää.Itken nyt kun mietinkin vanhenemista ja sitä että kaikki vanhenee...
Tämä taisi alkaa kolmantena päivänä synnytyksestä ja nyt on vahvistunut niin etten pysty nauttimaan mistään surumielisyydeltäni.
Haluan pitää rakkaani aina lähelläni.
Mietin kokoajan miten aika kuluu nopeasti ja omaa lapsuuttani kun vanhemmat oli nuorempia.Tulee niin surullinen olo kun vastahan itsekin olin lapsi ja mietin silloin etten halua että vanhemmat kuolee ja aika kuluu.
En koskaan ole kokenut kuitenkaan asiaa näin ahdistana ja surullisena kuin nyt!! Rakastan tätä elämää ja haluan että se on ikuista.
:'( Itken niin syästi nyttenkin...
Tää oli vanhahko ketju mutta löysin kun googlettelin kuolemanpelkoa.VASTAILKAA ONKO OLONNE HELPOTTANUT?
Olen 24v viikko sitten täydellisen tytön synnyttänyt äiti. En koe olevani masentunut...ole oikeastaan liian onnellinen ja rakastunut vauvaani. En halua menettää tätä onnea ja ihanaa elämää.Itken nyt kun mietinkin vanhenemista ja sitä että kaikki vanhenee...
Tämä taisi alkaa kolmantena päivänä synnytyksestä ja nyt on vahvistunut niin etten pysty nauttimaan mistään surumielisyydeltäni.
Haluan pitää rakkaani aina lähelläni.
Mietin kokoajan miten aika kuluu nopeasti ja omaa lapsuuttani kun vanhemmat oli nuorempia.Tulee niin surullinen olo kun vastahan itsekin olin lapsi ja mietin silloin etten halua että vanhemmat kuolee ja aika kuluu.
En koskaan ole kokenut kuitenkaan asiaa näin ahdistana ja surullisena kuin nyt!! Rakastan tätä elämää ja haluan että se on ikuista.
:'( Itken niin syästi nyttenkin...
Tää oli vanhahko ketju mutta löysin kun googlettelin kuolemanpelkoa.VASTAILKAA ONKO OLONNE HELPOTTANUT?
onnea vauvasta! onko tyttö vai poika?
ei ole helpottanut,tulee tuo kuoleman pelko kausittain mieleen,tasasin väliajoin. etenkin kun mun terveys on mitä on. on astmaa,verenpainetautia että ylipainoa. niin ja huonot elämäntavat.
mä olin toi 16 nykyään 34 vuotias.
Saatat elää etsikkoaikaa. Jumala kutsuu sinua. Tee parannus ja usko evankeliumi syntien anteeksiantamuksesta Jeesuksen sovitustyön tähden. Sinulle tulee varma tunne, että pääset taivaaseen kuoleman jälkeen. Se tuo mielenrauhan, eikä kuolemaa tarvitse enää pelätä. :)
t. Uskova nuori nainen
Alue: Aihe vapaa
Heti kättelyssä se tieto että en ole ammattilainen ja jos sinulla jatkuu tällaiset ahdistavat ajatukset pitkään, niin kannattaa harkita ammattiauttajan luokse menemistä tai soittamista johonkin auttavaan puhelimeen.
Masennushan on varmaan ihan tyypillinen nuoren äidin tunne ja siitä on kirjoitettukin paljon. Siitä tässä voisi olla kyse. Toivottavasti puolisosi on siinä sinulle tukena, eikä hänellä ole samankaltaisia ajatuksia. Minun mielestäni sinä tarvitset huomiota, lämpöä ja rakkautta. Ja sinun olisi hyvä saada ajatukset tähän päivään pois sieltä jostain vääjäämättömästä. Kyllä, kuolema on osa tätä jatkuvaa kiertokulkua ja me kaikki tulemme joskus kuolemaan, eikä sille voi mitään. Sitä ei siis kannata ajatella nyt.
Minulla on toisenlaisessa elämäntilanteessa ollut vähän samankaltaisia ajatuksia kaikesta siitä turhuudesta ja tyhjyydestä. Saatat kokea kaiken vielä voimakkaampana kuin mitä minulla oli, mutta tiedän ainakin hieman miltä se voi tuntua. Se kuulostaa helpommalta tehdä kuin on, mutta siitä ajatusten oravanpyörästä pitää vain napsauttaa itsensä irti. Jollakin keinoin on katkaistava se itselleen samojen asioiden toistelu. Minulla se ainakin oli sitä että ajatukset kiersi koko ajan ympyrää ja saatoin päästä niistä hetkeksi irti, palatakseni sitten taas takaisin. Väsymyskään ei auta yhtään näissä jutuissa, joten jos tiedät olevasi väsynyt, sinulle pitäisi tavalla tai toisella järjestää riittävästi lepoa. Pyydä apua läheisiltäsi ja ole valmis ottamaan sitä. Se on sinun, lapsesi ja perheesi parhaaksi.
Toivon sinulle valtavasti voimia. Se että olet jo tiedostanut tilanteen, on puoli voittoa. Sinä taistelet itsesi ulos niistä turhista murheista ja palaat arkeen ja arkisiin ajatuksiin, pieniin iloihin joita sinulla on siinä aivan ympärillä vaikka et niitä heti huomaisikaan. Erittäin paljon voimia ja jaksamista sinulle.